Vahvuuteen sairastunut

Heippa Mara!
Itselläni on ollut sama ongelma, jonka kanssa kiivaasti taistelen. Käyn psykologilla. Koen saaneeni paljon apua. Olen oppinut huomaamaan ja tiedostamaan tilanteet, jolloin vahvuuteni astuu esiin liiallisena. Olen joutunut olemaan pienestä pitäen äitini tuki, sitä kautta ryhdyin yläasteella puuttumaan muidenkin elämään jne. Yhä äitini pyrkii tukeutumaan minuun ja muuttuu aivan pikkutytöksi seurassani! Mutta kun itse tarvitsin tukea ja apua, en saanut sitä. Muut kokevat, että minuun on helppo luottaa ja tukea, mutta nyt olen oivaltanut, ettei se ole minun tehtäväni. Jokainen vastaa omasta elämästään ja päätökset on tehtävä jokaisen itse. Minun ei tarvitse olla vahva. Sinunkin "vahvuuden" taustalta voi löytyä yllättäviä syitä. Toivotan sinulle voimia ja rohkeutta kohdata itsesi ja menneisyytesi. Se on hyvin antoisaa, avartavaa, mutta välillä hyvin pelottavaa. Tarvitset paljon puolisosi tukea matkalla vapauteen. Onnea matkaan!

vaivaa ihmisillä on ja minä olen kohdannut läheisenä työtoverina vahvuuteen sairastuneita. Yksi oli jopa vuosikausia huonekaverinani. Se oli vaikeaa aikaa, kun tällainen luonnehäiriöinen pyrki aina esittämään täydellistä tekijää. Hän oli niin vakuuttava, että kaikki uskoivat häneen. Kuitenkin huomasin, että hänen naamionsa takana värisi pelokas ihminen, joka ei saanut rauhaa, jos ei täydellisesti hallinnut tilannetta. Hän ei voinut koskaan myöntää epävarmuuttaan. Luulen, ettei hän koskaan pysty menemään terapiaan, mikä olisi hänen pelastuksensa. Toisaalta ymmärrän, että omaan itseensä tutustuminen olisi hänelle kauhistuttava kokemus, mutta ammattitaitoisen psykiatrin avulla hän voisi vähitellen oppia käyttäytymään toisin. Toivotan sinulle paljon voimia, kun olet tehnyt noin rohkean päätöksen ja uskallat lähteä terapiaan. Ei kannata säikähtää mielen synkimpiäkään kolkkia, terapeutti auttaa sillä tutkimusmatkalla omaan itseen.

Kaikkitietävät ihmiset ovat ärsyttäviä.

Mielenkiintoista, että ensin voi olla vahva ja sitten kuitenkin kärsiä siitä.

Tulee mieleen, että tällä palstalle ilmeisesti mistä tahansa asiasta saa kehitettyä itselleen taudin ja sitten olla iloinen taudinkuvasta ja elää sen mukaan. Mikähän sellaisen käytöksen pohjimmainen tarve on?

Kysyjälle vastaisin tuohon "ongelmaan" että jos olet noin upeasti tietoinen asiasta niin mikä estää itse löytämästä lisää tietoisuutta asian ratkaisuun?

Tietänet itsekin että kyse on vain tasapainon löytämisessä.

Tässä tapauksessa kyse ei ole vahvuudesta. Vahvuutta tuskin on se että et luota muihin
silloin kun siihen on edellytykset. Parannuskeino tähän on huomattavasti helpompi kuin
fyysisesti heikolla ihmisellä. Siinä kun
suurin osa palstan ihmisistä joutuu työskentelemään tosissaan sen eteen, että pystyy
ja uskaltaa sanoa omat tarpeensa niin sinä kuulut tällä palstalla todella pieneen vähemmistöön. Voit ottaa pieniä turvallisia askeleita kerrallaan ja hieman hellittää päällepäsmärinä olosta kotona ja työpapereista työpaikalla ja harjoitella delegointia.
On paljon mukavampaa nähdä että joku oppii kuin aina olla opettavinaan, mutta olla antamatta todellisia mahdollisuuksia oppimiseen.

Jos tämä ei ole ratkaisu niin sitten on taustalla jotain muuta päävikaakin. Muta älä nyt ihmeessä mene sanomaan sairautta vahvuudeksi tai jokuhan
ressukka voi vielä sen mennä uskomaan eikä enää tiedä mitä pitäisi tehdä.

Minä sairastuin vahvuuteen jo lapsena, molemmat vanhempani ovat alkoholisteja ja täysin tällä hetkellä voisi sanoa "laitapuolen kulkijoita". Suhteet vanhimpiini katkesivat kokonaan jo vuosia sitten, mutta oireet vahvuudesta ovat edelleen olemassa.

En luota kehenkään, enkä tarvitse kenenkään apua, vaikka silti joskus tuntuisikin. Haluan aina selvitä asioista omin avuin vaikka tilanne olisi mikä.

Minulla on edelleen tarve rakentaa ympärilleni suojamuuri, jonka takana hallitsen ja kontrolloin kaikkea, joka "kuuluu" minulle. Olen myös jatkuvasti epäilevällä kannalla ja varuillani. Minusta on iän myötä tullut kyyninen ja sarkastinen tyyppi, etenkin jos kuuntelen muiden ihmisten vähäpätöisempiä ongelmia, jotka minusta eivät ole ongelmia ollenkaan. Ei minulla ole kylläkään tarvetta olla kaikkitietävä, mutta pidän kiinni aika tiukkaan periaatteista, jotka olen omaksunut elämäni aikana ja olen hyvin kriittinen itseäni kohtaan, en mielelläni salli itselleni virheitä tai typerää käytöstä. Jos epäonnistun, rankaisen aina itseäni, enkä anna itselleni kovin herkästi anteeksi, joissain asioissa en koskaan.

En tiedä onko tässä mitään määritelmää vahvuuteen sairastumiseen, mutta minulle kerran eräs opettaja sanoi, että minulla on tämä sairaus.

Varsin tuttua. Kyse vähvuuteen sairastumisessahan ei ole siitä, että pyrkisi käyttäytymään muita ihmisiä kohtaan hallitsevasti, vaan nimenomaan siitä, että koko OMA elämä täytyy olla täydellisesti hallinnassa, lähes millimetripaperilla suunniteltu ja omissa ohjaksissa.

Ja kuten jossain vaiheessa tulet huomaamaan, kaikkea ei voi kontrolloida, kaikkeen ei voi varautua, kaikkea ei voi suunnitella etukäteen.

Yhtäkkiset elämän kriisit (vakava sairaus, avioero, työttömyys yms. yllätykset) viimeistään romahduttavat korttitalon - ja se ei ole kaunista katseltavaa.

Itselleni kävi juuri näin. Seurauksena oli vakavia psykosomaattisia sairauksia sekä vaikea, psykoottistasoinen depressio.

Ainoa mahdollisuus on opetella elämään tässä hetkessä, sietämään yllätyksiä ja sattumia ja hyväksymään oma heikkoutensa ja epätäydellisyytensä.

Itse kävin "romahdukseni" jälkeen psykoterapiassa kolme vuotta, olen edelleen (12 vuoden jälkeen) osittain lääkityksellä. Alan hiljalleen oppia, mutta matka ei ole ollut helppo.

Suosittelenkin terapiaan hakeutumista, ennen kuin on pakko. Silloin saattaa olla jo myöhäistä.