Olen 19-vuotias tyttönen ja teki mieli kirjoitella tänne aiheesta mihin olen itse vastikaan havahtunut. elikkä onko täällä muita joita vaivaa/on vaivannut perheen tunnekylmyys? että välittämistä ja rakkautta toista kohtaan ei osoiteta eikä tunteista koskaan puhuta? pikemminkin meillä toisia enemmänkin arvostellaan... itselläni tämä on aiheuttanut suuria ongelmia ihan kaiken suhteen elämässä. aidot ihmissuhteet ovat vaikeita, tunnen vetoa muihin ongelmaisiin ihmisiin, itsetuntoni on huono, miellytän ihmisiä, tunnen suurta arvottomuutta ja häpeää, enkä todellakaan pysty käymään treffeillä koska tunnen että minua ei kuulu rakastaa enkä jotenkin osaa/uskalla ottaa sellaisia tunteita vastaan. onneksi olen vihdoinkin tajunnut tämän syyn huonolle ololleni jotta voin alkaa käsittelemään sitä terapiassa. mietinkin vaan että kokemukseni eivät varmaankaan ole kovin harvinaisia. olisi kiva kuulla muiden kokemuksia jos tunnistatte osan itseänne tässä tekstissä ja kenties parantumisia, oletteko saaneet tunnelukkojanne avattua?
tunnelukot
eräspä
155
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen saanut itse apua lukemalla itsehoito- ja tarapeuttista kirjallisuutta, Puhuminen, kirjoittaminen ja kaikenlainen filosofointi ja pohdiskelu ystävien kanssa ja itsekseen on auttanut. Myös usko, että olen Jumalan luoma arvokas ainutlaatuinen yksilö ja rukoileminen on autanut hyväksymään itsensä ja arvostamaan sellaisena kuin juuri olen. Olen myös ihan tietoisesti antanut anteeksi vanhemmilleni kasvatusvirheet ja ymmärrän, että heillä ei ole ollut rikkinäisinä parempia eväitä omille lapsilleen.
Kyllä aikuisenakin voi opetella ja muuttaa käyttäytymsitä ja asenteitaan. Varmaan terapilla pääsee nopeampiin tuloksiin.