Sisäinen lapsi

"en minä tarvitse", "kyllä minä pärjään"

Tuosta väistämättä tulee mieleen (ja korjaa toki jos olen väärässä) :

Olen myös vahva, aikuinen, selviydyn itse, en tarvitse apua, kyllä minä tiedän....

Ns vahvuuteen sairastunut on armottoman ankara itseään kohtaan. Hän vaatii myös toisilta (eikä aina edes tiedosta). Pitää heidät myös alapuolellaan ja tykkää opettaa, kouluttaa ja ohjailla toista siihen suotuisampaan suuntaan, laittaa siis ruotuun.

Tälläinen ihminen ei myöskään suvaitse sen leikkivän lapsen tulla esille. Miksi?

Ilo katoaa. Samoin nauru, luovuus ja puhtaasti tekemisen nautinto. Nauttiminen yleensäkin mistään spontaanisti.

Minusta jäljelle jää vahvana negatiivisesti varautunut suhtautuminen elämään ja ilmiöihin.

Unohdetaan elää.

- Miten tunnistamme sisäisen lapsemme?

Kuuntelemalla. Niin kauan kuin ääni kuuluu, kaikki on kunnossa. Jos on pitkään hiljaa, niin on mentävä katsomaan ettei joku ole nyt vialla.

- Annammeko lupaa sisäisen lapsemme olemassaololle?

- Kuuntelemalla annamme. Joskus sitä huutoa ei haluaisi kuunnella, mutta lapsen huutamisen kuunteleminen suuttumatta on miehen mitta (tai naisen).

- Kuinka sinä auttaisit sisäistä lasta kasvamaan?

- Kuuntelemalla. Aina välillä voi myös kehua ja usein voi myös halata.

_A_ kirjoitti:

- Miten tunnistamme sisäisen lapsemme?

Kuuntelemalla. Niin kauan kuin ääni kuuluu, kaikki on kunnossa. Jos on pitkään hiljaa, niin on mentävä katsomaan ettei joku ole nyt vialla.

- Annammeko lupaa sisäisen lapsemme olemassaololle?

- Kuuntelemalla annamme. Joskus sitä huutoa ei haluaisi kuunnella, mutta lapsen huutamisen kuunteleminen suuttumatta on miehen mitta (tai naisen).

- Kuinka sinä auttaisit sisäistä lasta kasvamaan?

- Kuuntelemalla. Aina välillä voi myös kehua ja usein voi myös halata.

Lue lisää

Minusta sinä A olet kasvanut. (tai sitten et ole se A, josta puhun, vaan joku on kähveltänyt sinunkin nikkisi)

*ikävä sinua Valmentaja*

Muihin kommentteihin vastaan myöhemmin. Ei tänään enempää.

_A_ kirjoitti:

- Miten tunnistamme sisäisen lapsemme?

Kuuntelemalla. Niin kauan kuin ääni kuuluu, kaikki on kunnossa. Jos on pitkään hiljaa, niin on mentävä katsomaan ettei joku ole nyt vialla.

- Annammeko lupaa sisäisen lapsemme olemassaololle?

- Kuuntelemalla annamme. Joskus sitä huutoa ei haluaisi kuunnella, mutta lapsen huutamisen kuunteleminen suuttumatta on miehen mitta (tai naisen).

- Kuinka sinä auttaisit sisäistä lasta kasvamaan?

- Kuuntelemalla. Aina välillä voi myös kehua ja usein voi myös halata.

Lue lisää

Vierastan vähän tuota sisäinen lapsi ajatusta. Minusta ihminen voi kuunnella sisintään, siis omaa sisäistä minäänsä liittämättä sitä mihinkään sisäiseen lapsi ajatukseen. Lapsena koetut jutut ei mielestäni jää meidän mieleemme muuta kuin kipeänä lapsuuden muistoina, mutta en tiedä onko kysymys meidän sisäisestä lapsesta, jota pitää jotenkin valmentaa tunnistamaan, antaa lupaa sen olemassaololle tai saada sitä jotenkin kasvamaan.

Minusta kysymys on vain ihmisen joko kipeistä tai miellyttävistä muistoista, joita MINÄ muistaa ja kaivaa muistilokerostaan aina tilanteen mukaan.

elisakettu kirjoitti:

Minusta sinä A olet kasvanut. (tai sitten et ole se A, josta puhun, vaan joku on kähveltänyt sinunkin nikkisi)

*ikävä sinua Valmentaja*

Muihin kommentteihin vastaan myöhemmin. Ei tänään enempää.

Lue lisää

Tällaiset hitaasti kehittyvät kasvavat aikuisiksi vasta kuudennellakymmenellä.

P.S. Hukkasin osoitteen, niin en päässyt vastaamaan.

Ilkkis mietti motiiviani aloitukseen. Ihan ookoo kysymys.

Olen miettinyt jo viikkokausia tuota teemaa, mutten oikein ole saanut puristettua sitä mitä olen nähnyt sen sisältävän. Ajattelin että palstalla näkökulmia tähän voisi paljonkin eri kokemusmaailmalliset ihmiset tuottaa. Lainaus oli se aiheeseen liittyvä asiatieto, jos sitä kaipaa, mutta paremminkin odotan ihmisten ajattelevan itse, mitä sisäisellä lapsella tarkoitetaan.

Mielestäni monella on vaikeuksia hyväksyä juuri sen leikkivän lapsen olemassaolo.

elisakettu kirjoitti:

Ilkkis mietti motiiviani aloitukseen. Ihan ookoo kysymys.

Olen miettinyt jo viikkokausia tuota teemaa, mutten oikein ole saanut puristettua sitä mitä olen nähnyt sen sisältävän. Ajattelin että palstalla näkökulmia tähän voisi paljonkin eri kokemusmaailmalliset ihmiset tuottaa. Lainaus oli se aiheeseen liittyvä asiatieto, jos sitä kaipaa, mutta paremminkin odotan ihmisten ajattelevan itse, mitä sisäisellä lapsella tarkoitetaan.

Mielestäni monella on vaikeuksia hyväksyä juuri sen leikkivän lapsen olemassaolo.

Lue lisää

Kehityksellä on mittansa.

Kun asioihin olet tutustunut, olet varmaankin tietoinen, että teorioita tämä ala kuhisemalla tuottaa ja käsittelee.

Riippuu paljon siitä, mitä leikkivän lapsen olemassa ololla tarkoitetaan. Jos sellaiseksi lasketaan muiden pilkkaaminen ja kiusaaminen, sellaisen lapsen olemassa olo ei ole perusteltua ja ehkä jonkinlainen itsensä kuuntelu olisi siinä vaiheessa tarpeen - tasapainon saavuttamiseksi.

Jos noin ylipäätään kyse on, miten itseään ja minuuttaan tulisi hoitaa, niin en usko, että "sisäisen lapsen" hoitaminen poikkeaa aikuisen hyvinvoinnin hoidosta mitenkään.
Mielestäni tuo hoito pitää sisällään sen, että oppii puhumaan itsestään ja tunteistaan, sekä tunnistamaan että ilmaisemaan niitä. Ehkä myöskin niiden asioiden nimeämistä, joihin liittyy menetys.

Eiköhän se lyhyesti sanottuna ole sitä oman minuuden (sisäisen lapsen) rakastamista ja hyväksymistä.

ent.ilkkis kirjoitti:

Kehityksellä on mittansa.

Kun asioihin olet tutustunut, olet varmaankin tietoinen, että teorioita tämä ala kuhisemalla tuottaa ja käsittelee.

Riippuu paljon siitä, mitä leikkivän lapsen olemassa ololla tarkoitetaan. Jos sellaiseksi lasketaan muiden pilkkaaminen ja kiusaaminen, sellaisen lapsen olemassa olo ei ole perusteltua ja ehkä jonkinlainen itsensä kuuntelu olisi siinä vaiheessa tarpeen - tasapainon saavuttamiseksi.

Jos noin ylipäätään kyse on, miten itseään ja minuuttaan tulisi hoitaa, niin en usko, että "sisäisen lapsen" hoitaminen poikkeaa aikuisen hyvinvoinnin hoidosta mitenkään.
Mielestäni tuo hoito pitää sisällään sen, että oppii puhumaan itsestään ja tunteistaan, sekä tunnistamaan että ilmaisemaan niitä. Ehkä myöskin niiden asioiden nimeämistä, joihin liittyy menetys.

Eiköhän se lyhyesti sanottuna ole sitä oman minuuden (sisäisen lapsen) rakastamista ja hyväksymistä.

Lue lisää

Kiitos.

Mikä mielestäsi estää oman minuuden hyväksymistä ja miten se ilmenee?

Toinen ajatus mikä tästä tuli mieleen, niin millainen vaikutus ihmisen erehtyväisyydellä/sen tajuamisella/myöntämisellä ja hyväksymisellä on kasvamisen kannalta?

elisakettu kirjoitti:

Kiitos.

Mikä mielestäsi estää oman minuuden hyväksymistä ja miten se ilmenee?

Toinen ajatus mikä tästä tuli mieleen, niin millainen vaikutus ihmisen erehtyväisyydellä/sen tajuamisella/myöntämisellä ja hyväksymisellä on kasvamisen kannalta?

Lue lisää

Minuuden hyväksymisen esteenä voi olla montakin eri asiaa ja riippuen syystä tilanne myös ilmenee eri tavoin.

Kyllähän kasvamisen kannalta on aivan ehdotonta, että kasvun alkuasetemassa ihminen on rehellinen itselleen ja ymmärtää oman rajallisuutensa ja oman erehtyväisyytensä.
Toisaalta minuuteensa rehellisesti tutustunut harvoin erehtyy - oman kasvunsa suhteen.

_A_ kirjoitti:

Tällaiset hitaasti kehittyvät kasvavat aikuisiksi vasta kuudennellakymmenellä.

P.S. Hukkasin osoitteen, niin en päässyt vastaamaan.

´"Tällaiset hitaasti kehittyvät kasvavat aikuisiksi vasta kuudennellakymmenellä"

Noh...omasta puolestani voisin ajatella, että ehkei kaikilla ole mahdollisuutta olla lapsena lapsi ja sen vuoksi "aikuistuvat" liian varhain...

aikuistumisella tässä kohtaa tarkoitan...mm. ylivastuullisuutta...on jo lapsena oppinut huolehtimaan niin itsestä kuin vanhemmastaankin...

Mutta noh...onneksi elämä tarjoaa uusintoja...

varsinkin tämä elämänvaihe jota nyt olen jo jokusen vuoden elänyt...omat lapset aikuistuneet, elävät omillaan, eivät sillä tavoin tarvitse minun huolenpitoani...

eikä ns. aikuisesta kumppanistaan tarvitse vastuuta kantaa...kun on jo reilu 50 vuotta pärjännyt ilman minuakin...ettei sitten tavallaan jäljelle jää kuin se...itse ja oma elämä...

Kun tuohon lisää tiedon...elämän rajallisuudesta...niin pakostakin sitä alkaa miettimään...että onko se koko elämän tarkoitus vain kantaa vastuuta muista...

Sanonnan mukaan...vanhana tulee lapseksi jälleen...voisin allekirjoittaa tuon...minulla vaan on ollut vaikeuksia...sisästää mitä se lapsena oleminen mahtaisi tarkoittaa...on ollut pakko kuunnella itseään/sisintään hyvinkin tarkasti...

Että joo...kyllä se oma minä/itse, oma elämä...on minulle tässä kohtaa tullut tärkeäksi...en paheksu ollenkaan sitä...lapsethan ovat tunnetusti itsekkäitä...

mutta nyt on mukana kuitenkin aikuisen järki/elämän kokemukset/kykyä asettua toisen asemaan, itseään unohtamatta...ettei "kaikki" tämä itsekkyys...kuitenkaan tapahdu muiden kustannuksella...

ettei elämän hiekkalaatikolla tarvitse riistää lapiota toisen kädetä, eikä rikkoa toisen hiekkalinnaa...saadakseen jotain itselleen...vaan viereen voi rakentaa vaikka paljain käsin...omannäköisensä hiekkalinnan...

ns. terveillä ihmisillä on kosketus tuohon sisäiseen kehittymättömään puoleensa, jonka kykenevät tunnistamaan haavoittuvuutena itsessään ja jota kykenevät hoivaamaan ja hallitsemaan, valitsemaan aikuisen reagointitavat kokiessaan tulleensa loukatuksi

-t- kirjoitti:

ns. terveillä ihmisillä on kosketus tuohon sisäiseen kehittymättömään puoleensa, jonka kykenevät tunnistamaan haavoittuvuutena itsessään ja jota kykenevät hoivaamaan ja hallitsemaan, valitsemaan aikuisen reagointitavat kokiessaan tulleensa loukatuksi

Lue lisää

unissa, jolloin mieli on luonnollisessa dissosioituneessa tilassa tuo haavoittuva puoli ilmenee lapsena - sanotaankin, että me emme kasvata lapsiamme, vaan lapsemme kasvattavat meitä, mikä onkin luonnollinen reitti omien lapsuudenkokemusten läpikäymiseen, tarjoamalla omalle lapselle konkreettisesti korjaavia lapsuudenkokemuksia, joista itse vanhempana kokee jääneensä vaille

joku joskus sanoikin, että jokaisen naisen on saatava ainakin yksi lapsi, muuten niistä tulee vanhemmiten sekopäitä - mielestäni väittämä pätee miehiin yhtälailla

-t- kirjoitti:

unissa, jolloin mieli on luonnollisessa dissosioituneessa tilassa tuo haavoittuva puoli ilmenee lapsena - sanotaankin, että me emme kasvata lapsiamme, vaan lapsemme kasvattavat meitä, mikä onkin luonnollinen reitti omien lapsuudenkokemusten läpikäymiseen, tarjoamalla omalle lapselle konkreettisesti korjaavia lapsuudenkokemuksia, joista itse vanhempana kokee jääneensä vaille

joku joskus sanoikin, että jokaisen naisen on saatava ainakin yksi lapsi, muuten niistä tulee vanhemmiten sekopäitä - mielestäni väittämä pätee miehiin yhtälailla

Lue lisää

Hyvin selitit, kiitos.

Lapsuuden kokemuksilla on tosiaan hyvin suuri merkitys meihin ja aikuisena me opimme ymmärtämään kaikkea sitä mitä lapsena koimme ja mitä meille tapahtui. Terve ihminen muistaa ja kykenee muistelemaan ja käsittelemään lapsuudestaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita ilman, että niillä sen kummempaa merkitystä nyky elämässä olisi.

Minua on aina kiehtonut ihmisten erilainen sietokyky kestää asioita. Lapsuuden kokemusten piikkiin laitetaan paljon ja näin se on nähtäväkin, sillä lapsuudessa luodaan pohjaa tulevalle elämälle. Silti olen siinä määrin skeptinen, että me ihmiset olemme tavallaan geeniemme sisällä vankeja ja joudumme kohtaamaan itsemme ja sisäisen minämme juuri sillä tavalla kuin mitä luontoäiti on meille sallinnut ja antanut. Ajan tässä takaa sitä, että liikumme sittenkin geeniemme varassa ja sisäinen lapsemme tai kehitysminä tai millä nimellä sitä nyt halutaankin kutsua pystyy ottamaan vastaan vain sen verran kuin perinnöllinen informaatiokyky meille sitä pystyy selventämään..

Hieman olen eri mieltä siitäkin voimmeko tarjota omalle lapsellemme sen enempää kuin hän mitä hän pystyy ja kykenee perinnöllisellä informaatiokyvyllään ottamaan vastaan. Toki meidän tulee rakastaa lastamme kaiken taitomme mukaan, mutta olen edelleenkin sitä mieltä että joiltakin lapsilta puuttuu vain tuo kyky ottaa vastaan rakkautta, eikä se johtuisi vanhemmista vaan lapsen omasta sisäisestä erilaisuudesta, joka käsittelee asioita omalla tyylilajillaan ja luo omat ajatuskuvionsa kaikesta omalla informaatiokäsittely kyvyllään.

Hirmu vaikea on tuoda taas esille sitä mitä ajan takaa, kun itsekin vasta pähkäilen, että mistä tässä oikein lopulta onkaan kysymys ja onko sittenkään mistään muusta kuin huuhaan myymisessä hyväuskoisille hölmöille :)

lottamari<3 kirjoitti:

Hyvin selitit, kiitos.

Lapsuuden kokemuksilla on tosiaan hyvin suuri merkitys meihin ja aikuisena me opimme ymmärtämään kaikkea sitä mitä lapsena koimme ja mitä meille tapahtui. Terve ihminen muistaa ja kykenee muistelemaan ja käsittelemään lapsuudestaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita ilman, että niillä sen kummempaa merkitystä nyky elämässä olisi.

Minua on aina kiehtonut ihmisten erilainen sietokyky kestää asioita. Lapsuuden kokemusten piikkiin laitetaan paljon ja näin se on nähtäväkin, sillä lapsuudessa luodaan pohjaa tulevalle elämälle. Silti olen siinä määrin skeptinen, että me ihmiset olemme tavallaan geeniemme sisällä vankeja ja joudumme kohtaamaan itsemme ja sisäisen minämme juuri sillä tavalla kuin mitä luontoäiti on meille sallinnut ja antanut. Ajan tässä takaa sitä, että liikumme sittenkin geeniemme varassa ja sisäinen lapsemme tai kehitysminä tai millä nimellä sitä nyt halutaankin kutsua pystyy ottamaan vastaan vain sen verran kuin perinnöllinen informaatiokyky meille sitä pystyy selventämään..

Hieman olen eri mieltä siitäkin voimmeko tarjota omalle lapsellemme sen enempää kuin hän mitä hän pystyy ja kykenee perinnöllisellä informaatiokyvyllään ottamaan vastaan. Toki meidän tulee rakastaa lastamme kaiken taitomme mukaan, mutta olen edelleenkin sitä mieltä että joiltakin lapsilta puuttuu vain tuo kyky ottaa vastaan rakkautta, eikä se johtuisi vanhemmista vaan lapsen omasta sisäisestä erilaisuudesta, joka käsittelee asioita omalla tyylilajillaan ja luo omat ajatuskuvionsa kaikesta omalla informaatiokäsittely kyvyllään.

Hirmu vaikea on tuoda taas esille sitä mitä ajan takaa, kun itsekin vasta pähkäilen, että mistä tässä oikein lopulta onkaan kysymys ja onko sittenkään mistään muusta kuin huuhaan myymisessä hyväuskoisille hölmöille :)

Lue lisää

Ihan viisaalta kuulostaa. Laitat kirjoituksessasi rinnakkain sen nykyaikaisen "lapsuuden nostamisen jalustalle", melkeinpä kaikessa niin, että sen kautta on hyväksyttävä(mpää) löytää se selitys jopa sille, että miksi aikuinen nainen juo kesäisenä keskiviikkona samppanjaa tukkutorilla italialaisen miehen laulaessa, kuin mitä olisi hyväksyä se, että siihen asiaan vaikuttaa moni muukin asia kuin pelkkä lapsuus.

(Ei kuulosta kyllä ihan selkeeltä tuo minunkaan sanojen pyörittely)

Ehkäpä sellainenkin, että nainen on kasvaessaan oppinut ottamaan vastaan kiitollisena elämän eteensä heittämät tilaisuudet ja siksi juo samppanjaa kesäisenä keskiviikkona tukkutorilla italialaisen miehen laulaessa. Epäkiitollisempi tapaus kävelisi ohi kiireessään, eikä huomaisi yhtään sen enempää, että onko ollut koko lapsuutensa epäkiitollinen syntymästään lähtien vai sanoiko mummo pahasti kiirehtiessään aamulypsylle.

Sisäinen lapsi taas, asioista voi puhua niin monin eri sanoin. Mikä ketäkin puhuttelee. Uusi tapa puhua asiasta saattaa avata uusia näkemyksiä ja tuoda mukanaan uusia oivalluksia ihmiselle. Huuhaata on aina. Se mikä on huuhaata toiselle, ei ole sitä taas toiselle. Noin muutenhan tuo tiedemaailma on aika kuvitteellisen imagon varassa, että mikään sen jutuista ei vahingossakaan ole huuhaata, vaan kaikki on vakavasti otettavaa, tuikitärkeää tutkimusta, joka vie maailmaa ja ihmislkuntaa eteenpäin.

Ehkä pahin huuhaa mihin ihminen on itsensä kanssa eksynyt, onkin lopulta tuo itsensä kehittäminen ja itsensä ja erityisesti toisten sisäisyyden penkominen ja sen asettaminen arvojärjestykseen silloinkin kun sillä ei ole todellisuuteen muuta merkittävää vaikutusta kuin sitä harrastavan ihmisen mahdollinen kierohko täyttymyksen kaltainen tunne.

- - kirjoitti:

Ihan viisaalta kuulostaa. Laitat kirjoituksessasi rinnakkain sen nykyaikaisen "lapsuuden nostamisen jalustalle", melkeinpä kaikessa niin, että sen kautta on hyväksyttävä(mpää) löytää se selitys jopa sille, että miksi aikuinen nainen juo kesäisenä keskiviikkona samppanjaa tukkutorilla italialaisen miehen laulaessa, kuin mitä olisi hyväksyä se, että siihen asiaan vaikuttaa moni muukin asia kuin pelkkä lapsuus.

(Ei kuulosta kyllä ihan selkeeltä tuo minunkaan sanojen pyörittely)

Ehkäpä sellainenkin, että nainen on kasvaessaan oppinut ottamaan vastaan kiitollisena elämän eteensä heittämät tilaisuudet ja siksi juo samppanjaa kesäisenä keskiviikkona tukkutorilla italialaisen miehen laulaessa. Epäkiitollisempi tapaus kävelisi ohi kiireessään, eikä huomaisi yhtään sen enempää, että onko ollut koko lapsuutensa epäkiitollinen syntymästään lähtien vai sanoiko mummo pahasti kiirehtiessään aamulypsylle.

Sisäinen lapsi taas, asioista voi puhua niin monin eri sanoin. Mikä ketäkin puhuttelee. Uusi tapa puhua asiasta saattaa avata uusia näkemyksiä ja tuoda mukanaan uusia oivalluksia ihmiselle. Huuhaata on aina. Se mikä on huuhaata toiselle, ei ole sitä taas toiselle. Noin muutenhan tuo tiedemaailma on aika kuvitteellisen imagon varassa, että mikään sen jutuista ei vahingossakaan ole huuhaata, vaan kaikki on vakavasti otettavaa, tuikitärkeää tutkimusta, joka vie maailmaa ja ihmislkuntaa eteenpäin.

Ehkä pahin huuhaa mihin ihminen on itsensä kanssa eksynyt, onkin lopulta tuo itsensä kehittäminen ja itsensä ja erityisesti toisten sisäisyyden penkominen ja sen asettaminen arvojärjestykseen silloinkin kun sillä ei ole todellisuuteen muuta merkittävää vaikutusta kuin sitä harrastavan ihmisen mahdollinen kierohko täyttymyksen kaltainen tunne.

Lue lisää

Jep. Tuota juuri tarkoitin. Toinen ottaa asiat lunkisti välittämättä siitä kamppasiko mummo tahallaan maitokannuni kumoon tullessani navetasta vai sattuiko mummo vain silloin oikoimaan kipeää koipeaan johon minä huomaamattani kaaduin. Toinen sättisi mummoa oikein kunnolla ja mummo saisi kuulla kunniansa ja murjottaisi kokonaisen viikon.
Toinen pyytelisi anteeksi mummolta huolimattomuuttaan ja kysyisi sattuiko mummoon ja hakisi kiltisti uuden kannun.....että näin.

Mikä meistä siis tekee niin erilaisia ja erilaisesti asioihin suhtautuvia? Entä näkemyserot, jossa toinen näkee kaiken positiivisena ja ottaa asiat asioina, kun taas toinen negatiivisena vetää herneen nenään ja ottaa itseensä joka asian? Sisäinen lapsemmeko? vai joku muu?

Kuka siis pystyy kehittymään ja kuka jää sille kehittymättömälle asteelle itsensä kanssa, jossa ei auta sisäisen lapsen penkominen, eikä muiden järkipuheet?

Tiede, niin...kaikki ei ole tiedettä ja totuus. Tieteen nimissä tehdään paljon huuhaata, jonka motiivina on raha. Hyvänä esimerkkinä oli Kataisen järjestämä tutkimusrahoitus, jossa tutkimuksen arvo oli yhtä kuin vessapaperin arvo. Kuka hyötyy ja kenellä on valta ja asema järjestää turhia tutkimuksia, jolla ei sanottavaa hyötyä ole kenellekään. Tämä taas tyypilliseen tapaani aiheen vierestä, mutta menköön ;)

lottamari<3 kirjoitti:

Hyvin selitit, kiitos.

Lapsuuden kokemuksilla on tosiaan hyvin suuri merkitys meihin ja aikuisena me opimme ymmärtämään kaikkea sitä mitä lapsena koimme ja mitä meille tapahtui. Terve ihminen muistaa ja kykenee muistelemaan ja käsittelemään lapsuudestaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita ilman, että niillä sen kummempaa merkitystä nyky elämässä olisi.

Minua on aina kiehtonut ihmisten erilainen sietokyky kestää asioita. Lapsuuden kokemusten piikkiin laitetaan paljon ja näin se on nähtäväkin, sillä lapsuudessa luodaan pohjaa tulevalle elämälle. Silti olen siinä määrin skeptinen, että me ihmiset olemme tavallaan geeniemme sisällä vankeja ja joudumme kohtaamaan itsemme ja sisäisen minämme juuri sillä tavalla kuin mitä luontoäiti on meille sallinnut ja antanut. Ajan tässä takaa sitä, että liikumme sittenkin geeniemme varassa ja sisäinen lapsemme tai kehitysminä tai millä nimellä sitä nyt halutaankin kutsua pystyy ottamaan vastaan vain sen verran kuin perinnöllinen informaatiokyky meille sitä pystyy selventämään..

Hieman olen eri mieltä siitäkin voimmeko tarjota omalle lapsellemme sen enempää kuin hän mitä hän pystyy ja kykenee perinnöllisellä informaatiokyvyllään ottamaan vastaan. Toki meidän tulee rakastaa lastamme kaiken taitomme mukaan, mutta olen edelleenkin sitä mieltä että joiltakin lapsilta puuttuu vain tuo kyky ottaa vastaan rakkautta, eikä se johtuisi vanhemmista vaan lapsen omasta sisäisestä erilaisuudesta, joka käsittelee asioita omalla tyylilajillaan ja luo omat ajatuskuvionsa kaikesta omalla informaatiokäsittely kyvyllään.

Hirmu vaikea on tuoda taas esille sitä mitä ajan takaa, kun itsekin vasta pähkäilen, että mistä tässä oikein lopulta onkaan kysymys ja onko sittenkään mistään muusta kuin huuhaan myymisessä hyväuskoisille hölmöille :)

Lue lisää

kyse on kuitenkin vain heijastuspinnoista - heijastamme kaikkiin meille tärkeisiin ihmisiin osan itsestämme, mukaanlukien sisäinen lapsi, jolle luonnollinen heijastuspinta on oma lapsi

-t- kirjoitti:

kyse on kuitenkin vain heijastuspinnoista - heijastamme kaikkiin meille tärkeisiin ihmisiin osan itsestämme, mukaanlukien sisäinen lapsi, jolle luonnollinen heijastuspinta on oma lapsi

Lue lisää

Siksi kai etsimme kumppaniakin itsellemme, joka olisi ja jolla olisi samanlainen heijastuspinta kuin itsellämme. Ehkä me sisimmässämme tahdomme itsemme kaltaisen kumppanin, jonka uskomme ymmärtävän meitä yhtä hyvin kuin itse ymmärrämme itseämme. Kun etsii itsensä kaltaista ihmistä ja löytää hänet kokee juuri löytäneensä sen sisäisen lapsensa ja sielunkumppanin, ei puuttuvaa palasta, vaan sen sisäisen lapsen ymmärtäjän ja oman persoonansa täydentäjän. Kun heijastepinnat vielä toimivat vastavuoroisesti ja hyvin kertoo se meille siitä turvallisesta äiti-lapsi suhteesta ja turvallisista vanhemmista, jonka olemme tai olisimme halunneet kokea.

lottamari<3 kirjoitti:

Siksi kai etsimme kumppaniakin itsellemme, joka olisi ja jolla olisi samanlainen heijastuspinta kuin itsellämme. Ehkä me sisimmässämme tahdomme itsemme kaltaisen kumppanin, jonka uskomme ymmärtävän meitä yhtä hyvin kuin itse ymmärrämme itseämme. Kun etsii itsensä kaltaista ihmistä ja löytää hänet kokee juuri löytäneensä sen sisäisen lapsensa ja sielunkumppanin, ei puuttuvaa palasta, vaan sen sisäisen lapsen ymmärtäjän ja oman persoonansa täydentäjän. Kun heijastepinnat vielä toimivat vastavuoroisesti ja hyvin kertoo se meille siitä turvallisesta äiti-lapsi suhteesta ja turvallisista vanhemmista, jonka olemme tai olisimme halunneet kokea.

Lue lisää

noinhan se on. sisäisten lasten leikki toteutuukin terveiden ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa juurikin oman haavoittuvuuden heijastamisena toiseen, jolloin näkee toisen yhtä haavoittuvana, kuin itsekin on, ja kohtelee ihmistä ihmisarvoisesti vaikeissakin tilanteissa

kokonaan toinen juttu on sisäisen mies- ja naisideaalin kehittymisessä ja vuorovaikutuksessa ihmissuhteissa - tunne sielunkumppanuudesta tulee juurikin sisäisten ideaalien samantasoisuudesta ja samankaltaisuudesta

ja mikä oli tässä sinun tarkoituksesi? Vahtia ketä on nettiaddikti, kuka narsisti tai kuka tekee kirjoitusvirheitä, kuka kelpaa sinun hoviisi-kuka ei, kenellä on monta nikkiä ja monta eri persoonaa.....kuule....sanon sinulle, ihan turhaa. Keskity vain siihen olennaiseen eli keskustelemaan asiasta ja jätä nettipersoonat omaan arvoonsa ja rauhaan.
Jos olisin ilkeä ihminen, jota en ole, niin sanoisin sinulle vittuako se sinulle kuuluu, mitä kukin ajallaan tekee ja mihin aikansa haaskaa...sinulta se ei ole pois. Mutta, koska olen kiltti ihminen, niin tyydyn vain sanomaan sinulle, että ulkona on kaunis aurinkoinen ilma, että lopeta se vahtiminen ja mene ulkoilemaan, niin ei ole varaa, että sinustakin tulisi nettiaddikti ;)

Kaikkella

ei menny ihan oikein nuo laskelmasi.

noo, kirjoitti:

ei menny ihan oikein nuo laskelmasi.

Samaa mieltä, eli persiilläänhän ne lukemat ovat. Kirjoitusteni määrä ja aika minkä olen siihen käyttänyt on huomattavan suurempi kuin tehty oletus nettikirjoittelusta. Siis paljon muuallakin kuin sähköisessä mediassa.

lottamari<3 kirjoitti:

ja mikä oli tässä sinun tarkoituksesi? Vahtia ketä on nettiaddikti, kuka narsisti tai kuka tekee kirjoitusvirheitä, kuka kelpaa sinun hoviisi-kuka ei, kenellä on monta nikkiä ja monta eri persoonaa.....kuule....sanon sinulle, ihan turhaa. Keskity vain siihen olennaiseen eli keskustelemaan asiasta ja jätä nettipersoonat omaan arvoonsa ja rauhaan.
Jos olisin ilkeä ihminen, jota en ole, niin sanoisin sinulle vittuako se sinulle kuuluu, mitä kukin ajallaan tekee ja mihin aikansa haaskaa...sinulta se ei ole pois. Mutta, koska olen kiltti ihminen, niin tyydyn vain sanomaan sinulle, että ulkona on kaunis aurinkoinen ilma, että lopeta se vahtiminen ja mene ulkoilemaan, niin ei ole varaa, että sinustakin tulisi nettiaddikti ;)

Kaikkella

Lue lisää

:D

"Jos olisin ilkeä ihminen..."

Minusta ilkeily on ihan tarpeellista ajoittain. Eikös juuri se ole yksi sisäisen lapsen tapa kehittyä?

elisakettu kirjoitti:

:D

"Jos olisin ilkeä ihminen..."

Minusta ilkeily on ihan tarpeellista ajoittain. Eikös juuri se ole yksi sisäisen lapsen tapa kehittyä?

Minusta kaikenlainen ilkeys on pahasta, en suosi sitä enkä ole sen kannalla. Minusta aikuisen pitäisi osata jo hallita omaa pahuuttaan, kun lapset vasta opettelevat sitä ajatusta, että on olemassa hyvä ja paha ja miten niitä mielessä voi kouluttaa. Lapsi erehtyy ja tekee tahallaan, koska hänellä ei vielä ole moraalista kykyä ymmärtää tekojensa seurausta kuten meillä aikuisilla, jotka tahallisesti aiheutamme toiselle mielipahaa.

Milloin katsot että ilkeily on sallittua, siis millainen voisi olla se tilanne?

lottamari<3 kirjoitti:

Minusta kaikenlainen ilkeys on pahasta, en suosi sitä enkä ole sen kannalla. Minusta aikuisen pitäisi osata jo hallita omaa pahuuttaan, kun lapset vasta opettelevat sitä ajatusta, että on olemassa hyvä ja paha ja miten niitä mielessä voi kouluttaa. Lapsi erehtyy ja tekee tahallaan, koska hänellä ei vielä ole moraalista kykyä ymmärtää tekojensa seurausta kuten meillä aikuisilla, jotka tahallisesti aiheutamme toiselle mielipahaa.

Milloin katsot että ilkeily on sallittua, siis millainen voisi olla se tilanne?

Lue lisää

En ehkä sittenkään käyttäisi sanaa ilkeys tai ilkeily. Enkä haluaisi ajatella sen muotoa pahana, pahuutena.

Etsin jotain vastapainoa mukautuvaiselle. Ei passiivia-muotoa. Kuten sanoit, aiheutamme tahallisesti (sekä tahattomasti) toisille mielipahaa.

Mikä on se puolusteltavissa, hyväksyttävissä oleva keino antaa takaisin/tehdä selväksi se, ettei hyväksy toisen aiheuttamaa mielipahaa? Monillahan on juuri ongelmaa tämän kanssa - itsensä puolustamisen - jonka olisi hyvä (?) antaa kehittyä, vahvistua. Miten?

elisakettu kirjoitti:

En ehkä sittenkään käyttäisi sanaa ilkeys tai ilkeily. Enkä haluaisi ajatella sen muotoa pahana, pahuutena.

Etsin jotain vastapainoa mukautuvaiselle. Ei passiivia-muotoa. Kuten sanoit, aiheutamme tahallisesti (sekä tahattomasti) toisille mielipahaa.

Mikä on se puolusteltavissa, hyväksyttävissä oleva keino antaa takaisin/tehdä selväksi se, ettei hyväksy toisen aiheuttamaa mielipahaa? Monillahan on juuri ongelmaa tämän kanssa - itsensä puolustamisen - jonka olisi hyvä (?) antaa kehittyä, vahvistua. Miten?

Lue lisää

Niin, kauhean vaikeaa on taiteileminen hyvän ja pahan välimaastossa ja miettiä miten sanoisi, tekisi ja hoitaisi asiat niin, että toiseen ei satu, eikä toista loukkaa. Läheisriippuvainen narsisti pyrkii ilmeisesti väkisinkin välttelemään joutumista loukkaajaksi, hänen on vaikea puolustaa itseään ja hän ei tiedä yleensäkään missä menee se raja, että jonkinlaista pahaa sallitaan käyttää tai sen ilmenemismuotoja.
Narsistille tämä taas ei liene ollenkaan ongelma, kun hän laukoo täydeltä laidalta mitä sylki suuhun tuo, eikä tunne tehneensä mitään väärää tai vähättelee sanomisiensa merkitystä.

Pitäisi löytää jotenkin sellainen elämän tyyli ja tapa elää, jossa ei itse olisi sellainen objekti, joka herättää muissa pahennusta ja närää ja johda sitä kautta ilkeyteen.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle Anna Puu laulaa, voisiko tässäkin tapauksessa käyttää samaa, että meidän täytyy keksiä säännöt pahuudelle,...ja sitä mitä emme saa ja meidän täytyy...?

Paha on vaikea pala vastustettavaksi silloin kun sitä tekee mieli toden teolla käyttää ja siihen meidän pitäisi keksiä säännöt itsellemme.. sisäisen lapsemmeko kautta vai minkä? En tiedä.

lottamari<3 kirjoitti:

Niin, kauhean vaikeaa on taiteileminen hyvän ja pahan välimaastossa ja miettiä miten sanoisi, tekisi ja hoitaisi asiat niin, että toiseen ei satu, eikä toista loukkaa. Läheisriippuvainen narsisti pyrkii ilmeisesti väkisinkin välttelemään joutumista loukkaajaksi, hänen on vaikea puolustaa itseään ja hän ei tiedä yleensäkään missä menee se raja, että jonkinlaista pahaa sallitaan käyttää tai sen ilmenemismuotoja.
Narsistille tämä taas ei liene ollenkaan ongelma, kun hän laukoo täydeltä laidalta mitä sylki suuhun tuo, eikä tunne tehneensä mitään väärää tai vähättelee sanomisiensa merkitystä.

Pitäisi löytää jotenkin sellainen elämän tyyli ja tapa elää, jossa ei itse olisi sellainen objekti, joka herättää muissa pahennusta ja närää ja johda sitä kautta ilkeyteen.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle Anna Puu laulaa, voisiko tässäkin tapauksessa käyttää samaa, että meidän täytyy keksiä säännöt pahuudelle,...ja sitä mitä emme saa ja meidän täytyy...?

Paha on vaikea pala vastustettavaksi silloin kun sitä tekee mieli toden teolla käyttää ja siihen meidän pitäisi keksiä säännöt itsellemme.. sisäisen lapsemmeko kautta vai minkä? En tiedä.

Lue lisää

Miksi pitäisi olla paha? Itse olen huomanut että kun toimii omastamielestään oikein ja ajatelee myös toista ja pyrkii oikeudenmukaisuuteen niin silloin narsisti on aivan äimän käkenä. Eli kun laitaa rajat lempeästi mutta määrätietoisesti niin kuin lapselle. Silloin narsisti kokee sen narsistisen loukauksen jota ei voi sietää. Narsisti kun saa voimaa niin negatiiivisesta kun positiivisesta palauteesta mutta jos teet asiat selväksi rauhalisesti ja asialisen viileästi niin silloin narsisti ei saa voimaa mistään.

yxmies kirjoitti:

Miksi pitäisi olla paha? Itse olen huomanut että kun toimii omastamielestään oikein ja ajatelee myös toista ja pyrkii oikeudenmukaisuuteen niin silloin narsisti on aivan äimän käkenä. Eli kun laitaa rajat lempeästi mutta määrätietoisesti niin kuin lapselle. Silloin narsisti kokee sen narsistisen loukauksen jota ei voi sietää. Narsisti kun saa voimaa niin negatiiivisesta kun positiivisesta palauteesta mutta jos teet asiat selväksi rauhalisesti ja asialisen viileästi niin silloin narsisti ei saa voimaa mistään.

Lue lisää

Ei paha, mutta väitätkö että pystyt aina olemaan hyvä ja pysymään kohtuudessa, että et heittäydy ilkeäksi koska toinen saa sinut ärsyyntymään jollakin tapaa. On helppoa kirjoittaa tänne ja sanoa miten on omasta mielestä oikea toimia toista kohtaan, mutta käytännössä se vaan ei aina toimi ja mene niin, ei vaikka olisit päättänytkin pysyä hienovaraisena ja loukkaamatta.

Kuka jaksaa muutenkaan aina pysyä viilipyttynä, ihme jos olet kylmän rauhallinen, vailla tunteita oleva robotti, niin sitten kyllä ymmärrän.

lottamari<3 kirjoitti:

Ei paha, mutta väitätkö että pystyt aina olemaan hyvä ja pysymään kohtuudessa, että et heittäydy ilkeäksi koska toinen saa sinut ärsyyntymään jollakin tapaa. On helppoa kirjoittaa tänne ja sanoa miten on omasta mielestä oikea toimia toista kohtaan, mutta käytännössä se vaan ei aina toimi ja mene niin, ei vaikka olisit päättänytkin pysyä hienovaraisena ja loukkaamatta.

Kuka jaksaa muutenkaan aina pysyä viilipyttynä, ihme jos olet kylmän rauhallinen, vailla tunteita oleva robotti, niin sitten kyllä ymmärrän.

Lue lisää

Kuule sen oppii kun elää suhtessa narsistisen ihmisen kanssa, voin sanoa niin että ennen olin temperamentinen ihminen mutta en enää. Narsistisella ihmisellä on oikeus elää tunteilla mutta kumpanilla ei. Selaisessa suhteessa toisen pitää elää " varpailaan" ja kuunella millä päällä tänään,tällä hetkellä olaan. Ja se viilipyttynä oleminen on juurisitä että olet rakentanut itsesiympärille sen näkymätömän muurin jonka sisällä olet yksin. ja se on se uhrin osa.

Ja se on se vamma joka jää narsistisen ihmisen kanssa elämisestä, sen muurin purkaminen on tosi vaikeaa ja tarkoitaa luotamista toiseen ihmiseen.

"Mielestäni kirjoittaminen on yksi sisäisen lapsen tai minuuden tai jonkun vaan etsimisen ja löytämisen väline"

Niin sitähän tämä minun enimmäkseen on...

etten aina välttämättä tarvitse vastauksia...vaikka toisen ajatusten lukeminen vie omia ajatuksia...taas uusille ja uusille urille...

Sitähän se on elämä...jatkuvaa matkantekoa...liikettä, eteenpäin menoa...silloinkin kun elämänkaari kääntyy vääjämättömästi kohti lähtöpistettä...aika, elämänkulku ei pysähdy tiettyyn kohtaan...vaan pysähtyy vasta sitten kun elämä päättyy...