Tuntuuko teistä siltä ettei teitä koskaan hyväksytä omana itsenänne mihinkään porukoihin, vaan että joudutte aina esittämään jotain roolia tullaksenne edes jotenkin siedetyksi? Joudutteko jatkuvasti hankaliin tilanteisiin koska ette yksinkertaisesti osaa tulkita ns. sanatonta viestintää sosiaalisissa tilanteissa?
Hyväksytyksi tulemisen hinta
äxtyyppä
9489
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä yksinäiseksi jää jos pitää näytellä rooleja. Kyllähän jotain itsehillintää ja toisten huomioon ottamsita pitää olla ihmissuhteissa mutta jos pitää koko ajan näyellä niin ulkopuoliseksi itsensä kokee ja ontoksi suhteet jää.
On tällaisiakin tilanteta : töissä, jotkut työkeverit, ja asiakkaat, mutta henkilöt joita pidän ystävinä eivät jää roolieni taa.
Teini-ikäisenä tuo esittäminen nimenomaan tuo niitä kavereita, kun ollaan olevinaan niin hurjia ja aikuisia. Itse en esittänyt ja siksi olinkin muiden mielestä nössö ja jäin yksin. Myöhemmin tuli kokeiltua ajoittain jonkinlaista lievää roolin vetoakin, mutta tulos oli samanlainen. Sen jälkeen en ole yrittänyt mitään, olen vain ollut. En kumminkaan osaa sanoa, olenko oma itseni, jos satun hetken olemaan sosiaalisessa tilanteessa. Se on lopulta aika vierasta minulle, enkä tiedä miten käyttäytyisin, jos olisin tottunut sellaiseen. Periaatteessahan en olekaan oma itseni, jos olen tuollaisessa tilanteessa, koska ilmeisesti minun ei kuulukaan joutua sellaiseen.
On totta että teini-ikäisenä tuo esittäminen on yleensä järkevää. Tärkeintä on vain että uskoo siihen juttuun itse täysillä. Yleensähän "esitetään" ns. muille - ei niinkään itselle. Tämän takia se toimii helpommin.
Toimii se myöhemminkin ihan yhtä hyvin mutta edelleen pitäisi uskoa itse täysillä siihen juttuun.
Esittämisessä on kyse periaatteessa samasta kuin valehtelemisesta eli se toimii niin kauan todella hyvin kun sen läpi ei nähdä.
Tuollaisesta tilanteesta voisi antaa esimerkin eli jos on todella epävarma tyyppi vaikkapa naisten kanssa niin on yleensä melko selvää ettei tilanne johda mihinkään. Tällöin ainoa keino olisi saada jostakin sellainen itsevarmuus ja rohkeus että uskaltaisi jutella niitä näitä ja rohkeasti lähestyä naisia puhuen eri asioista.
Jos itsekin saa uskottua täysillä tuohon juttuun niin yleensä se toimii. Huonosti käy silloin kun epäröi ja ei olekkaan varma että miten pitikään toimia.
ei tunnu..kun se toinen puoli aina jaksaa uskoa ja olla se sosiaalinen.. siitä vaan ei oo koitunut mitään sen kummempaa
Toisaalta ihmisellä on useita eri rooleja. Se on oikeastaan aika monipuolinen se repertuaari kun alkaa tarkemmin ajattelemaan. Eikä se välttämättä siis ole näyttelemistä tai ettei ole oma itsensä.
Enemmän koen sellaisen ongelmana, että ikään kuin en löydä omaa viiteryhmääni, en löydä paikkaa mihin kuulun. On ymmärrettävää, että täysin erilaisista ihmisistä ei välttämättä saa ystäviä.
Tuttuja tunteita kun aina tuntuu ettei koskaan tule hyväksytyksi omana itsenään. Olipa sitten kuinka mukava tai ihan tavallisesti vaan ilman rooliakin.
Mielestäni en ole millään tavalla erilainen. Koulussa en aikoinaan ollut mikään priimus mutta muuten ihan normaalin näköinenkin. Jossain nyt vaan tökkii kun kohdellaan kuin olisin ilmaa tai sitten ollaan töykeitä, jopa tuntemattomien osalta ja tilanteissa joissa ei osaisi odottaa. Esimerkiksi huoltoaseman kassaneidiltä ja olen aina juuri sopiva likaämpärikin niille joilla on huono päivä. Minuun on varmaan helppo purkaa omaa pahaa oloaan. Onko syynä liiallinen kiltteys? Joku sanoi kerran että ihmiset ovat siinä uskossa että rauhallisuuteni takia, minulle voi sanoa ihan mitä vaan, kun ne luulee ettei se hetkauta minua pätkääkään. Mutta totuus on ihan toista luokkaa.
Jos joskus surkuttelin sitä että olen yksinäinen niin nyt kun minulla todella on mukavia, kannustavia ja reiluja kavereita, jotka pitävät tasavertaisena, hyväksyvät minut täysin ja ovat hyviä keskustelijoitakin, joiden kanssa voi puhua mistä vain, niin minä viihdyn kokoajan vain paremmin yksikseni. Ja olen kotiini eristäytynyt. En oma-aloitteisesti ole se yhteyden pitäjä enkä kylään pyytelijä. Itse itsensä kutsuvat jos haluavat nähdä. Olen jopa pahoillani passiivisuudestani ja toivoisin itse olevani aktiivisempi ystävyyssuhteissani mutta tähän vaan on tultu.
En tiedä johtuuko huonoista kokemuksista ihmissuhteissa vai mistä?! Mutta sen tiedän varmaksi että nämä ystävät jotka olen löytänyt monien väärien jälkeen, eivät ole mitään takin kääntäjiä. Kaikki sosiaaliset taitonikin ovat ilmeisesti kadonneet olemattomiin.
"Tuntuuko teistä siltä ettei teitä koskaan hyväksytä omana itsenänne mihinkään porukoihin"
Tuntuu tähän asti tutulta.
"että joudutte aina esittämään jotain roolia tullaksenne edes jotenkin siedetyksi?"
En suostu esittämään mitään rooleja, olen aina se mikä olen ja jos ei hyväksytä niin pitäkööt tunkkinsa. Elämässä on muutakin oltava kuin olemattomat ihmisuhteet, ja jos ei jonnekin kelpaa niin olkoot ilman, heidän menetyksensä.
Musta tuntuu joskus siltä, että joku lukee mun ajatuksia vaikka en puhu. Kyllä olen lyönyt pääni niin pahasti moneen kertaan, että mulla on ainakin vaikeuksia hahmottaa tuommoisia juttuja.
Tuntui
Vanha elämäni oli sellaista
Kun ei arvostanut itseään ja muuttui tarpeen mukaan tyydyttämään toisia ja toisten mielipiteitä.Kun joku joustaa joka paikassa ja antaa, niin kyllä niitä hyväksikäyttäjiäkin ilmaantuu.
Normaalit ihmiset karsasti sellaista tuuliviiriä, joka olin, mutta sitten löytyi ihminen, jota se ei "haitannut". Rahat, omaisuus terveys ja psyyke meni siihen kun toinen osasi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Siinä vaiheessa kun minun perintönikin oli käytetty häneen, ylityökaovaukseni alkoi vähenemään terveyden menetyksen myötä ja ei ollut enää otettavaa, niin hän löysi samantien toisen, joka oli samanlainen kuin minä, mutta vielä omaisuutta.
Sain terapiassa elämän ja nyt olen (ainakin hiukan) itsevarmempi, enkä enää pyri miellyttämään muita.
Jos saat itsevarmuutta, niin huomaat pian omaavasi paljon ystäviä.
Jos menent muiden ehdoilla, niin kohta olet narsistin kainalossa, menossa kohti totaalista tuhoa.