Onko täällä ketään muuta jolle silmiin katsominen on ylitsepääsemättömän vaikeaa?Ihan kaikissa tilanteissa sitä ei huomaa mutta etenkin joidenkin ihmisten kohdalla tuntuu jotenki tosi hankalalta..kunpa vois aina laittaa aurinkolasit päähän:O)
Silmiin katsominen
ujoujoujo
71066
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ennen "kärsin"kyseisestä ongelmasta ja minun oli tosi vaikeaa katsoa toisia ihmisiä silmiin kunnes mulle kerran sanottiin että se näyttää tosi tyhmältä ja nykysin katon ihmisiä syvälle silmiin
Mä pelkäsin kanssa ennen tota mutta en enää. Luulin jotenkin että ihmiset näkee että jännitän jos katon niitä silmiin tai lukee ajatukset tai muuta tyhmää :O Nykyään mulla on pakkomielle katsoo ihmisiä silmii puhuessa toivottavasti en näytä ihan kahelilta psykopaatilta
Itsekin katselin nuorempana seinille tai varpaille, mutta jossain vaiheessa (en muista mistä impulssi siihen tuli) aloin kävellessä katsoa kauemmas ja keskityin kävelemään suorassa, kuin joku nostaisi hiuksista koko ajan ylös. Sitten aloin tietoisesti katsoa ihmisiä silmiin kun katsoin telkkaria tai seurasin jotain luentoa tmv. eli totuttelin itseäni tilanteisiin. Seuraava steppi oli hakea katsekontaktia ihmisiin joiden kanssa puhuin ja muutaman sekunnin vilkaisuista olen päässyt jo vuosia sitten tilanteeseen, että katson luontevasti keskustellessa toista silmiin. Olen jopa törmännyt tilanteisiin, että jopa minä olen saanut nuoren naisen hämilleen kun katson syvälle silmiin ja se on kieltämättä tuonut itsellekin sitä luottamusta, että en ole näiden ajatusten kanssa maailmassa yksin.
Se on kyllä usein älyttömän vaikeaa. Etenkin sellaisten puolituttujen kanssa tapahtuu usein. Täysi tuntemattomien ihmisten kanssa ei ole ihan niin vaikeaa (esim. jos joku kysyy missä on uimahalli yms.) tai asiakaspalvelutilanteessa (koska silloin tavallaan ulkoistaa itsensä tilanteesta). Samoin läheisiä ystäviä on helppo katsoa silmiin, sitä ei silloin edes ajattele. Mutta muuten... Etenkin jos itse puhuu ja pitäisi selittää toiselle jotakin... Huh. Vaikeaa, vaikeaa. Katse lakaisee jotain ikkunanpieltä tai porraskaidetta...
Tuli mieleen, että tämähän on myös asperger-piirre. Minulla on paljon piirteitä kyseisestä syndroomasta, mutta ei taida kuitenkaan olla sitä. Jännittävää. En tiedä, mistä tuli mieleen sanoa tämä tässä. Sanoinpa kuitenkin.
Mulla taas on ongelmana ihan päinvastoin. Vähän kuin hakemalla hakisin ihmisten kanssa katsekontaktia ja aina hymyilen hölmösti kun katseet kohtaa (joskus vaikutan siltä ihan kuin tuntisin henkilön). Mutta aika harvoin tulee hymyä toiselta vaikka itse hymyilen..jota kyllä ihmettelen. Olen vain todella epävarma ja kai yritän hakea jonkinlaista "hyväksyntää" tuolla tavoin. Tiedän että vaikutan muiden silmissä aivan älyttömän idiootilta tätä tehdessäni mutta se on koitunu mulle kuin elämäntavaksi..liekö sitten hyve vai pahe.
Silmiin katsomisen ja hymyilemisen taito on hyve. Älä vaan lopeta sitä!
Itse lopetin sen yläasteella, kun se ilmapiiri jotenkin lannisti ja opetti kaltaisekseen. Työelämää varten opettelin sen taas väkinäisesti, mutta jotenkin olen vaikean elämäntilanteen takia taas taantunut sellaiseksi ujoksi. Oudointa tässä on se, että oikeasti haluaisin melkein halata kaikkia vastaantulijoita, mutta on vaikea uskoa, että kukaan kaipaa minun katsettani tai hymyäni. Pitäisi muistaa, että hymy on aina hyvä vaikka hampaat ja huuletkin puuttuis eikä kukaan tee minulle pahaa, jos otan katsekontaktia (eihän?).
Ite en tykkää kattoo yhtään toisen silmiin. Ihmiset luokittelevat sen masennukseksi, jota se saattaa osin ollakkin, mutta kyllä ainakin mun mielestä se johtuu suurimmaksi osaksi mun ujoudesta.