Silmiin katsominen

Mä pelkäsin kanssa ennen tota mutta en enää. Luulin jotenkin että ihmiset näkee että jännitän jos katon niitä silmiin tai lukee ajatukset tai muuta tyhmää :O Nykyään mulla on pakkomielle katsoo ihmisiä silmii puhuessa toivottavasti en näytä ihan kahelilta psykopaatilta

Syvälle silmiin kirjoitti:

Mä pelkäsin kanssa ennen tota mutta en enää. Luulin jotenkin että ihmiset näkee että jännitän jos katon niitä silmiin tai lukee ajatukset tai muuta tyhmää :O Nykyään mulla on pakkomielle katsoo ihmisiä silmii puhuessa toivottavasti en näytä ihan kahelilta psykopaatilta

Lue lisää

Itsekin katselin nuorempana seinille tai varpaille, mutta jossain vaiheessa (en muista mistä impulssi siihen tuli) aloin kävellessä katsoa kauemmas ja keskityin kävelemään suorassa, kuin joku nostaisi hiuksista koko ajan ylös. Sitten aloin tietoisesti katsoa ihmisiä silmiin kun katsoin telkkaria tai seurasin jotain luentoa tmv. eli totuttelin itseäni tilanteisiin. Seuraava steppi oli hakea katsekontaktia ihmisiin joiden kanssa puhuin ja muutaman sekunnin vilkaisuista olen päässyt jo vuosia sitten tilanteeseen, että katson luontevasti keskustellessa toista silmiin. Olen jopa törmännyt tilanteisiin, että jopa minä olen saanut nuoren naisen hämilleen kun katson syvälle silmiin ja se on kieltämättä tuonut itsellekin sitä luottamusta, että en ole näiden ajatusten kanssa maailmassa yksin.

Silmiin katsomisen ja hymyilemisen taito on hyve. Älä vaan lopeta sitä!

Itse lopetin sen yläasteella, kun se ilmapiiri jotenkin lannisti ja opetti kaltaisekseen. Työelämää varten opettelin sen taas väkinäisesti, mutta jotenkin olen vaikean elämäntilanteen takia taas taantunut sellaiseksi ujoksi. Oudointa tässä on se, että oikeasti haluaisin melkein halata kaikkia vastaantulijoita, mutta on vaikea uskoa, että kukaan kaipaa minun katsettani tai hymyäni. Pitäisi muistaa, että hymy on aina hyvä vaikka hampaat ja huuletkin puuttuis eikä kukaan tee minulle pahaa, jos otan katsekontaktia (eihän?).

silmiinseinäänsilmii kirjoitti:

Silmiin katsomisen ja hymyilemisen taito on hyve. Älä vaan lopeta sitä!

Itse lopetin sen yläasteella, kun se ilmapiiri jotenkin lannisti ja opetti kaltaisekseen. Työelämää varten opettelin sen taas väkinäisesti, mutta jotenkin olen vaikean elämäntilanteen takia taas taantunut sellaiseksi ujoksi. Oudointa tässä on se, että oikeasti haluaisin melkein halata kaikkia vastaantulijoita, mutta on vaikea uskoa, että kukaan kaipaa minun katsettani tai hymyäni. Pitäisi muistaa, että hymy on aina hyvä vaikka hampaat ja huuletkin puuttuis eikä kukaan tee minulle pahaa, jos otan katsekontaktia (eihän?).

Lue lisää

Ite en tykkää kattoo yhtään toisen silmiin. Ihmiset luokittelevat sen masennukseksi, jota se saattaa osin ollakkin, mutta kyllä ainakin mun mielestä se johtuu suurimmaksi osaksi mun ujoudesta.