Olen nuori epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä nainen, aspergermainen ja yksinään viihtyvä. Olen käynyt läpi yhden psykoosin ja vieläkin jatkuvat lähes päivittäiset mielialanvaihtelut.
Nykyinen ongelmani on kuitenkin parisuhde. Jotenkin tuntuu että oman persoonallisuushäiriön takia en ole sopiva seurustelemaan. Poikaystäväni on todella mukava ja ihana emmekä ole koskaan riidelleet. Hän ei myöskään tiedä henkisistä ongelmistani muutakuin että olen kärsinyt masennuksesta. Eli minulla on pakkomielteenä jatkuva oman itseni mittailu ja arvostelu. Siitä lähtien kun olen alkanut seurustelemaan olen alkanut karsia itseäni ns. paremmaksi ihmiseksi henkisesti melko epäterveellisellä tavalla. Jos teen pienemmänkin mokan tai jos sanon jotain typerää vahingossakin poikaystävälleni kärsin tuosta muistosta hyvin kauan. Pahimmat muistot aiheuttavat hikoilua, fyysistä ahdistusta ja syvää itsevihaa. Joskus raivoan pään sisälläni itselleni, haukun itseni lyttyyn tavallaan kuin se olisi eri ihminen joka haukkuisi minua. Ongelmani on se että itsetunto-ongelmani ovat pahentuneet siitä lähtien kun olin alkanut seurustella. Kerran luulin loukkaavani poikaystävääni ja ns. rankaisin itseäni myöhemmin tekemällä viiltoja käsiini. Muistelen miten olen ollut nolona joissain bileissä ja sitten alan ahdistuneesti toistaa pään sisälläni että sitä ei koskaan tapahtunut. Vihaan vanhoja kirjoituksiani facebook-aikajanallani ja meinasin saada raivokohtauksen kun huomasin että olen unohtanut poistaa ne vaikka hän edes tuskin on nähnyt niitä. Minulla on pakkomielle olla poikaystävälleni mieliksi joka kerta kun tapaamme. Joskus kun itsetunto romahtaa oikein kunnolla ja tekee mieli raivota itselleen niin alan yhtäkkiä tuntea vihaani myös poikaystävääni kohtaan koska hän rakastaa minua. En toisinaan ymmärrä ajatusta että hän voisi rakastaa kaltaistani luuseria ja joskus ajattelen että hän valehtelee tai että hänessäkin on varmaan jokin vialla. Hän voisi saada kenet tahansa paremman, oikein sääliksi käy poikaa kun joutuu olemaan kaltaiseni ruman friikin kanssa. Tiedän että tämä on sairasta mutta joskus tällaisia häiriintyneitä ajatuksia on vaikea vastustaa. Yritän kuitenkin aina päästä niistä parhaani mukaan eroon.
Nykyinen ongelmani on kuitenkin parisuhde. Jotenkin tuntuu että oman persoonallisuushäiriön takia en ole sopiva seurustelemaan. Poikaystäväni on todella mukava ja ihana emmekä ole koskaan riidelleet. Hän ei myöskään tiedä henkisistä ongelmistani muutakuin että olen kärsinyt masennuksesta. Eli minulla on pakkomielteenä jatkuva oman itseni mittailu ja arvostelu. Siitä lähtien kun olen alkanut seurustelemaan olen alkanut karsia itseäni ns. paremmaksi ihmiseksi henkisesti melko epäterveellisellä tavalla. Jos teen pienemmänkin mokan tai jos sanon jotain typerää vahingossakin poikaystävälleni kärsin tuosta muistosta hyvin kauan. Pahimmat muistot aiheuttavat hikoilua, fyysistä ahdistusta ja syvää itsevihaa. Joskus raivoan pään sisälläni itselleni, haukun itseni lyttyyn tavallaan kuin se olisi eri ihminen joka haukkuisi minua. Ongelmani on se että itsetunto-ongelmani ovat pahentuneet siitä lähtien kun olin alkanut seurustella. Kerran luulin loukkaavani poikaystävääni ja ns. rankaisin itseäni myöhemmin tekemällä viiltoja käsiini. Muistelen miten olen ollut nolona joissain bileissä ja sitten alan ahdistuneesti toistaa pään sisälläni että sitä ei koskaan tapahtunut. Vihaan vanhoja kirjoituksiani facebook-aikajanallani ja meinasin saada raivokohtauksen kun huomasin että olen unohtanut poistaa ne vaikka hän edes tuskin on nähnyt niitä. Minulla on pakkomielle olla poikaystävälleni mieliksi joka kerta kun tapaamme. Joskus kun itsetunto romahtaa oikein kunnolla ja tekee mieli raivota itselleen niin alan yhtäkkiä tuntea vihaani myös poikaystävääni kohtaan koska hän rakastaa minua. En toisinaan ymmärrä ajatusta että hän voisi rakastaa kaltaistani luuseria ja joskus ajattelen että hän valehtelee tai että hänessäkin on varmaan jokin vialla. Hän voisi saada kenet tahansa paremman, oikein sääliksi käy poikaa kun joutuu olemaan kaltaiseni ruman friikin kanssa. Tiedän että tämä on sairasta mutta joskus tällaisia häiriintyneitä ajatuksia on vaikea vastustaa. Yritän kuitenkin aina päästä niistä parhaani mukaan eroon.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiedän niin tarkkaan mitä tarkoitat tuolla "Minulla on pakkomielle olla poikaystävälleni mieliksi joka kerta kun tapaamme" -kommentilla. Itselläni on aina kaikissa suhteissa ollut sama epäterve miellyttämisen tarve, josta ei lopulta ole ollut kuin haittaa itselleni.
Ihan konkreettisesti tämä meni överiksi mm. siinä, että en enää sopinut tapaamisia kavereitteni kanssa, ettei hän tuntisi itseään ulkopuoliseksi, en pitänyt puhelinta päällä kotona, ettei joku soittaisi ja keskeyttäisi, jolloin hän tuntisi itsensä sivuutetuksi yms aivan umpihullua. Kaikki piti tehdä "hänen mukaansa", vaikka hän ei edes maininnut / pyytänyt. Minä vain oletin.
Salailin kaikkea ja pyrin olemaan täydellinen. Arvista käsissä selitin jotakin ihan muuta. Vitsi mä olen ollut joskus pimeä.
Minä taasen aina mietin, että ei voi olla ketään naista, joka minuun ihastuisi. Mun kanssa vaikeaa seurustella, kun minulla vaihtuu mielialat, tarvitsisinkin vierelleni ihmisen, joka ymmärtää minua, jolloin voin olla oma itseni, muuten olen liian jännittynyt ja kireä. Välillä olen hyvin ylienerginen ja välillä en jaksa mitään.