Olin 16 vuotta parisuhteessa narsistin kanssa. Nyt erosta on jo 6 vuotta mutta olen edelleen aivan rikki! Öisin näen painajaisia ex-miehestäni, hänellä oli tapana osoitella minua aseella, nyt nämä tapahtumat tulevat uniini ja herään huutaen. Enkö toivu tästä koskaan?
Helpottaako koskaan?
Painajaiset
16238
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Itsellä oli myös pituudeltaan samaa luokkaa ollut suhde narsisti naisen kanssa.
Koin niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa ja pari kertaa luulin, etten näe seuraavaa päivää. Sitä voi olla vaikea uskoa kun toinen on nainen ja fyysisesti heikompi, mutta minä ihan oikeasti pelkäsin häntä.
Eron jälkeen ajattelin etten ikinä selviä tästä, mutta terapiaan meno auttoi. Minulla on pitkä terapia, jota on vieläkin jäljellä ja ilman sitä tuskin olisin koskaan päässyt jaloilleni. Eron jälkeen ajattelin, että en enää ikinä mene parisuhteeseen, etten enää koskaan avaa sydäntäni kenellekkään. Nyt en tiedä, mutta se tuskin on ajankohtaista vielä vuosiin... katsoo ja miettii sitä sitten kun terapiat on takana.
Eli...suosittelisin sinulle myös terapiaan menoa. Voi olla, ettei omat voimat riitä irtipäästöön.
Mikäs siinä sitten niin pelotti?
Miksi pelkäsit häntä, mitä hän teki?
Ei ollut niin pientä asiaa, mistä hän olisi voinut antaa periksi.
Panokset koveni sitä mukaan kun yritti pitää kannastaan kiinni ja hän aina lopulta sai tahtonsa läpi. Ajan kuluessa sitä oppi luovuttamaan heti alussa.
Se oli jatkuvaa kiristämistä, haukkumista, uhkailua, väkivaltaa ja ilkivaltaa. Minulle kehittyi erilaisia stressi sairauksia ja reaktioita. Kun hänellä tuli riidassa maaninen vaihe päälle, niin se käynnisti minussa paniikkireaktion. Ei ollut asiaa, mistä en olisi joustanut päästäkseni tilanteesta.
Se kun hän tuli suuttuneen näköisenä töistä kun oli taas ollut jokin yhteenotto... Tuntui kuin sydän olisi hypähtänyt kurkkuun ja alkoi ahdistamaan, välillä aloin vapisemaan (myöhemmin tähän tuli muitakin stressioireita).
Tiedätkö tunteen kun haluisi mennä vain johonkin koloon piiloon ja turvaan kun tietää toisen kohta räjähtävän. Ja auta armias kun välillä en pystynyt estämään kyyneleitä... se sai niistä aina ihan tolkkuttoman raivarin.
Minulla on edelleen arvet muistona suhteesta.
Ei se väkivalta ole yhtään sen helpompaa tai hyväksyttävämpää, jos nainen syyllistyy siihen.
Jos minua exsät osittais aseella, peloittais kyllä minuakin.Mene hyvä ihminen terapiaan,et selviä yksin tarumastasi.
Vieläkö se psykopaatti on vapaallajalalla??????toivottavasti ei!!!!!! Kakolassa sen paikka!!!!!!!!! HYI OTAN OSAA KOHTALOOSI. Mene terapiaan, olet kuin sotainvaliidi....
Kävin eron jälkeen pari vuotta terapiassa ja pelkotilat helpottivat. Nyt toinen lapsistani muutti isänsä luokse asumaan ja kaikki traumat palasivat takaisin vieläkin pahempana. Lapsen muutto narsistin isänsä luokse on äidin pahin painajainen, mutta en voi asialle mitään.
mun lapsi meni isälleen teininä,isänsä narsku.noh,mä olin se paha ,huono heitteille jättäjä äiti,vaikka siinä oli syynä henkinen uupumukseni kuormitusteni kanssa yksin.isä syytti mua ja lapsi pienenäuskoi äidin olevan paha ihminen kaiken syy ja seuraus,vaikka olin sekiopää tytön isän edesottamuksiensa takia.lapseni vartuttua aikuisemmaksi ,hän tietää asioita,ja että isänsä on henkisesti sairas.aikuinen lapsi kertoo ymmärtävän minua ,kun olemme puhelleet menneet asiat puhtaiksi.
Kun henkeä on uhattu, hellittävätkö sellaiset traumat täysin koskaan - ainakaan ilman terapiaa?
Itselläni on huomattavasti "miedompia" kokemuksia kieroutuneiden kiusattavana olemisesta. Suurin uhka oli taloudellisen toimeentulon menettäminen ja pahimmista ajoista on jo useita vuosia. Kuitenkin mietin noita pirullisia ihmisiä lähes päivittäin. Paljon olen heidän kauttaan oppinut ihmisluonteesta ja itsekin muuttunut. Luulen, että silloin tällöin pohdin pahuutta ja sen aiheuttamaa kärsimystä lopun ikääni. Niin usein kuulee ja näkee myös medioista, kuinka hulluus on oikeastaan jo epidemia.
toivoisin, että ne joskus helpottaisivat. Ettei isä enää tappaisi minua unissani uudelleen ja uudelleen. Kotoa muuttamisesta muutama vuosi, nyt olin vihdoin valmis aloittamaan terapian ja olemaan samalla epälojaali vanhempaani kohtaan. Ehkä jonakin päivänä se syyllisyys helpottaa. Toisinaan toivon, että isäni konkreettisesti kuolisi, jotta häntä ei tarvitsisi enää tavata ja voisi sulkea yhden luvun elämästään.
tapaisikaan, mutta äiti on siellä hänen vankinaan, varmaankin loppuunsa asti. Nyt jo hänen terveytensä on aivan lopussa, monia ongelmia, joita yleensä vasta vanhuksilla. Ehkä vielä sekin päivä pitää kestää, että menetän äidin ennen isää :(
Surullista, mutta niin tuttua :( Voimia sinulle! Etkö saisi äitiäsi sieltä jotenkin pois, puhuttua "järkeä"?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Traumaperäinen_stressihäiriö
vilkaiseppas tuo wikin artikkeli
arkielämässä on väkisinkin erilaisia tilanteita, jotka tuovat alitajuntaan vaimennettuja tuntemuksia ja muistoja pinnalle, jotka tietoisessa elämässä torjuttaessa tulevat uniin
Kyllä 16 vuotta on niin pitkä aika pelätä, ettei sitä käsitellä ihan hetkessä pois. Vaikea on ennustaa, toivutko vai et, mutta toivotaan nyt parasta.
Isäni sanoi aina; asioilla on tapana järjestyä.
Pitkään traumatisoituneissa suhteissa painajaisetkin saattavat kestää. Ainahan ne unet suinkaan esiinny juuri samankaltaisina kuin todellisuudessa on tapahtunut.
Tapahtumien kohtaaminen on kuitenkin se, jolla mielestäni on avainasema myös pelon voittamisessa. Ainahan ei ole niin, että pelko kohdistuu tiettyyn tapahtumaan - esim väkivalta - vaan pelko itsessään on se pahin tunne unissa, painajaisissa. Mitä kaikkea pelkoon itseen liittyy, on monisävyinen juttu - ja äärettömän henkilökohtainen.
Olen opetellut omissa painajaisissani kohtaamaan "mörköjä". Ja toistuvissa unissa muuttamaan tapahtumia (päinvastoin kuin aiemmin, jos vaikka pakenin, niin muutan taktiikkaa jne) Tästä on ollut jonkin verran hyötyä. Käsittääkseni kuitenkin uniin itseensä liittyy paljon tunnesiteitä ja käsittelemättömiä asioita. Siksi ei ole yksin paha asia että näemme painajaisia. Vaikeiden painajaiskausien (jotka haittaavat jokapäiväistä elämää) kohdalla suosittelen kyllä terapia-apua - jonka koit aiemmin hyödylliseksi. Se voi auttaa avaamaan niitä muistoja ja kokemuksia ja sitä kautta myös päästämään niistä irti. Useinhan kyse on juuri siitä:on jokin jota kohtaamatta emme voi päästää sitä vapaaksi.
Uniin liittyy ihan hirveästi kaikenlaista ja niillä käsitellään alitajuntaan jäänneitä käsittelemättömiä tunteita.
Itse näin toistuvasti tiettyä kummitusunta ja se oli varmaan ollut mukana lapsuudesta asti. Kohtasin sen kummituksen unessani ensimmäistä kertaa vasta ollessani terapiassa (sitä ennen olin vain mennyt karkuun) ja se hävisi. Olen siinä käsityksessä, että se kummitus liittyi alistamiseen ja kotiväkivaltaan, jonka uhriksi lapsena jouduin toisen vanhempani toimesta. Paikat, mihin se unien kummitus liittyi olivat niitä samoja, joissa koin tavallista enemmän väkivaltaa.
Itselläni oli se, että suhde narsistin kanssa tarjosi minulle lapsena opitun roolin olla syyllinen kaikkeen. Sain tuntea kuinka huono olin, tuntea olevani marttyyri, ostaa hyväksyntää ihmiseltä...