Koetteko bipot syrjintää työelämässä tai ihmissuhteissa?
Itselleni on ehkä tulossa bipo diagnoosi ja mietin, että syrjivätkö työnantajat? Tai kohdellaanko esim arvauskeskuksessa eri tavoin (joskin nytkin saa hoitoa tsägällä).
Onko työnantajalla oikeus tietää tällaisista ylipäätään??
Pelottaa ihan h:sti! Menin puhumaa lekurille muita asioita ja sitten nousi tällainen epäily. testit (vapaaehtoiset pakolliset) on edessä:(((((((
Itselleni on ehkä tulossa bipo diagnoosi ja mietin, että syrjivätkö työnantajat? Tai kohdellaanko esim arvauskeskuksessa eri tavoin (joskin nytkin saa hoitoa tsägällä).
Onko työnantajalla oikeus tietää tällaisista ylipäätään??
Pelottaa ihan h:sti! Menin puhumaa lekurille muita asioita ja sitten nousi tällainen epäily. testit (vapaaehtoiset pakolliset) on edessä:(((((((
Vastaukset 31
Vanhimmat
Itellä pipo. sopivalla lääkityksellä ihan hyvin pärjännyt. Ei kannata jokaiselle vastaan tulijalle kertoa. Tavikset pitää helposti hulluna kun eivät ymmärrä. Työn antajalle ei minun mielestä kannata kertoa.
Kiitti. Mutta onko työnantajalla oikeus tietää halutessaan vai saako terveystietonsa pitää salassa? Ja voiko käydä niin, et joku duuni jää saamatta biposta johtuen?
Tuli mulle melko puun takaa tämä asia!!! Oireiluni on itelle ollut lähinnä normaalia. ei ehkä muille niinkään :). En kyllä taida uskaltaa kertoa kellekään. Onko teidän lähipiirinne ymmärtänyt?
Työnantajat ovat erikseen, mutta taiteellisilla johtajilla on ne kaikkein rankimmat diagnoosit. Sillä juuri rikkaat omistajat ovat niitä psykiatrien vainoamia kunnon kansalaisia. Mutta ei niitä diagnooseja kannattaisi työelämässä hävetä, vaan ne ovat osaamista vaativilla aloilla rikkaus, että on kyky tehdä oivalluksia ja ratkaista ongelmia ja löytyy omatoimisuutta ja kekseliäisyyttä.
Työnantaja pyrkii kontrolloimaan työntekijöitä tavoittelemalla hillittyä käytöstä, mutta henkilöstöjohtaja ei olekaan vastuussa työn laadusta. Vaan hän pyrkii töiden sujumiseen mahdollisimman kiinalaistyyppisesti, siis liukuhihnalta ja huomaamatta.
Työlle laatua vaatii talousjohto ja taiteellinen johto, jotka vaativat työntekijöiltään mahdollisimman kovatasoisia diagnooseja. Näitä pyyntöjä esitetään useinkin henkilöstöjohtajalle, joka kuitenkin toimii oman politiikkansa mukaisesti. Ja mielellään palkkaa vain vaatimattomilla diagnooseilla eläviä.
minä kun sain dg ja ennnen sitä minun on pidetty hyvänä sijaisena 2, 5 vuotta ja kun toimia tulee auki aina jää ulkopuolelle. kun en kykene kolmivuoroa tekee
Sinulle nirimy, teetkö hoitoalan töitä?
Itse olen hoitoalan ihmisiä ja olen miettinyt paluuta töihin vuoden sairausloman jälkeen.. voi olla etten sittenkään mitään hoitoalaa tule koskaan enää työkseni tekemään.
Hei
Itse mietin samoja asioita viime kesänä (silloin en tiennyt esim tästä Suomi24 mitään jossa olisin voinut kysellä)
Tuolloinen hoitava taho oli sitä mieltä, että mitä avoimempi olen asian suhteen sen helpompi minun on olla. Ja minähän olin.. aika huonoilla seurauksilla. Lisäksi sain bipon hoitoon mitä kummallesempia hoito-ohjeita.
Nyt kaikesta viisastuneena voisin jotain kertoa sinulle, jotka itse opin kantapään kautta.
- Sairaudet eivät kuulu työnantajalle, ne ovat sinun ja lääkärin välinen asia. työterveyshuollossa asiasta voinet kertoa, sieltä eivät saa kertoa muuta kuin, että oletko valittuun tehtävä sopiva vai et. Minulle lupasi perhetuttu viime syksynä töiä, mutta paikka jäi saamatta kun menin vapaa-ajalla tälle perhetutulle kertomaan todelliseen syyn sille miksi olen jäänyt työelämästä toistaiseksi pois. Hän laittoi sähköpostiviestin illalla minulle ja kertoi, että voisin unohtaa työpaikan.
-Tuosta opin myös sen, ettei tästä kannata puhua oikeastaan edes ystäville, tutuille tai naapureille. Perheeni tietää ja osa sukulaisista.
- Kaupunki jossa asun, on pieni velkainen kunta jossa työttömyysprossa on suuri.. tämä luo ilmeisesti puitteet juoruiluille ja voinet arvata onko kohdallani näin käynyt. Tieto leviää nopeasti, varsinkin kun aluksi olin itse turhan avoin ja luotin siihen, että tämä on sairaus muiden joukossa. Vaan eipä olekaan.. osa ihmisistä ei vaan ymmärrä. Minulla on mies ja lapset joiden vuoksi haluaisin asua tässä kaupungissa ja jatkaa työntekoa, mutta se ei tule onnistumaan. Jos töihin haluan, on minun haettava sitä 100km päässä olevasta kaupungista.
- Olen tietenkin omalla maanisen vaiheen käytöksellä luonut maineeni ja tempaukseni muistetaan. Armoa ei tule. Häpeä ja syllisyys tuntuu seuraavan minua joka paikkaan. Parhaillaan olen toipumassa syvästä masennuksesta, joka todellakin puhkesi ihan puhtaasti häpeän pohjalta. Onneksi edes lainlaatija ymmärtää mistä tässä sairaudessa on kyse ja on mahdollistanut sairauslomat ja kuntoutustuet sekä sitä kautta mm uudelleen koulutus tai jopa työkyvyttömyyseläke.
- Sinulle Kaneli.. tämä tuli minullekin aivan puun takaa. Sainpahan ainakin selityksen sille miksi olen käyttäytynyt kuin tomppeli vailla vastuuntuntoa. Nyt tietenkin pään ollessa kunnossa en voi kuin järkyttyneenä todeta, että miksi menin sotkemaan elämäni?
- Ei tässä auta kuin mennä hetki kerrallaan eteenpäin ja ajatella, että aika parantaa haavat ja juorut menettävät kiinnostavuuden. Kait se häpeä ja syyllisyys joskus pienenee ja ajan kanssa unohtuu.
- Minä pyrin elämään jatkossa ihan normaalisti, välttäen ylilyöntejä..
Onko sinulle puhuttu lääkityksestä? Ole sitten tarkkana itsesi kanssa ja seuraa vointiasi lääkityksen aikana. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille. Itse käytän vain Voxra 300mg masennuslääkettä, minulle eivät sopineet neuroleptit eivätkä tasaajat.
Kiitos vastauksistanne!
345 345, depressio löytyi jo jonkin aikaa sitten mutteivät mitkään lääkkeet toimineet. Osa pahensi tilannetta, erityisesti neuroleptit. Lääkitystä ollaan muuttamassa ilmeisesti juuri tästä syystä. Jotain "tasaavaa" oltaisiin kokeilemassa. Mitä ongelmia sulle ilmaantui sitten? Voxrasta sain kivasti virtaa ja että oli euforiaa jonkin aikaa kunnes putosi jälleen pohjalle. Tai sitten se oli vain sattumaa.
En ymmärrä tuota kun lässytetään, että sairaus on sairaus niin sitten todellisuus on tämä : ( Saa pelätä leimaantumista, syrjintää ja pahimmillaan syrjäytymistä.
Nyt kun olen tätä amerikkalaisten Suomeen muuttoa seurannut, niin Amerikan psyykkinen terve ei pärjää EU:n puolen työpaikoilla laisinkaan. Vain Suomen valtion työt amerikkalaisille. Bipot saattavat soveltua Euroopan puolen työelämään esimerkiksi kaupan kassalle tai vaatekauppa-alalle. Siivoukseen ja tarjoilijoiksi sopivat hyvin.
Mutta muihin osaamista vaativiin töihin pitäisi olla krooninen skitsofrenia diagnoosina eli eurooppalaisuus tai edes hieman eurooppalaistunut. Sillä Suomen työpaikat vaativat osaamista, luovuutta ja taitoa ja ne ovat lähinnä tuotekehittelyä.
kyllä todella syrjitään, jos kerrot mistään minkä suhteen menee huonosti terv.keskuksessa, niin sen jälkeen on turha kertoa että jalka kipeä tne. KuyKAAN ei usko, koska se jalkakipu johtuu tietenkin siitä että olet "hullu": ?
kuka on hullu, potilas vai lääkäri?!!!!
Mä yritin ensin olla suht avoin asian suhteen, mutta tosiasia oli se, että ei tullut opiskelupaikkaa, en saanut juuri mitään töitä, en kunnollista hoitoa sairauksiin, koska tyyliin kurkkukipukin oli psyykkistä.;)
Nyt olen ollut vuosia hyshys hiljaa asiasta ja kaikki menee paremmin kuin hyvin. Mun kannalta salailu on parempi tai oikeastaan en koe edes salailevani, koska en nyt muutenkaan henk.koht, asioitani kylillä huutele! Ja nyt kun sairauteni aika balanssissa niin monesti tunnen olevani paljon tasapainoisempi ja terveempi kuin muu porukka ympärilläni!
Joo, hoitoa et saa kuin yksityiseltä kovaan hintaan.
Liike-elämä perustuu usein kilpailuun ja salailuun jonka vuoksi ihmiset pitävät ilmapiiristä jossa salaillaan asioita jotta heidän kilpailukyky pysyy hyvänä. Jos ihmiset puhuisivat omista heikkouksistaan tai firman heikkouksista avoimesti, saataisiin ongelmia kenties korjattua, mutta useilla liike-elämän aloilla ihmiset ovat hyvin kilpailunhaluisia joten tietyille aloille se ei sovi. Jos yksi ihminen toimii firmassa eri tavoin kuin muut, kokevat muut ihmiset tämän ihmisen uhkana jos hän ei pyri salailemaan asioita tai jos hän ei ole yhtä avoin kuin muut. Usein ihmisiä myös luokitellaan ja arvostellaan sen mukaan mistä asioista ihminen puhuu avoimesti ja mitkä asiat ihminen salaa muilta ihmisiltä. Perheen asioista voidaan kenties puhua, mutta omista heikkouksista ei. Tietyissä firmoissa ei myöskään pidetä siitä jos firman heikkouksista puhutaan, tai jopa siitä että firman heikkouksia yritettäisiin korjata koska jotkut esimiehet kokevat asemansa uhatuksi jos toinen ihminen osaa hoitaa firmaa heitä paremmin.
Syrjitään! Tietyllä nimellä ne ei edes vastaa sun puheluihin tai sähköposteihin, jos ne näkee kuka soittaa. Kokemusta on.
Näistä asioista ei todellakaan kannata työnantajalle kertoa kuin pakkotilanteen edessä. Itse olen masennukseni takia saanut kenkää, minua on syrjitty ja olen kokenut työpaikkakiusaamista.
Työnantajat eivät pidä siitä, että on jokin olemassaoleva vaiva/sairaus joka saattaa aiheuttaa sairaslomia jossain vaiheessa. (Vaikka esim työhönottotilanteessa sairaus olisi hyvässä tasapainossa, tulee helposti leima että kohta sitten meneekin huonosti.)
Surkea juttu on se, että minusta ainakin joskus näkee päälle sairauteni, kun menee huonosti, ja esim työpaikan saaminen olisi mielialalle tärkeää. (Pitkä työttömyys/toimintakyvyttömyys aiheuttaa ainakin minulla passivoitumista ja oman elämän turhuuden tunnetta.)
Jos työnantaja vaistoaa että tässä henkilössä on nyt jotain vialla, ei työpaikkaa varmastikaan tule.
Terveyskeskuksessa tms en ole kokenut tulleeni syrjityksi vaan ehkä minut on otettu erityisen hyvin huomioon juuri sen vuoksi. (Esimerkiksi keskenmenon kanssa painiessani, minusta pidettiin hyvää huolta)
Kyllä sille lääkärille kannattaa aina sanoa jos on jokin lääkitys, jos sitä kysytään, ettei tule sivuoireita yms.
Työnantajan reaktio on täysin luonnollinen. Kuka haluaisi valita kahdesta hakijasta sen, joka on hullu, vaivainen, vammainen tai muuten sellainen, johon ei tiukan paikan tullen voi luottaa, koska saattaa koska tahansa häipyä "lataamoon" päivä- tai viikkokausiksi.
Ja kuka maksaa koko lystin: työnantaja tietysti!
Siksi pyrin itse yrittäjänä varmistamaan kaikin mahdollisin keinoin, että hakija on sekä fyysisesti ja psyykkisesti mahdollisimman terve. Kyseessä ei ole riistokapitalismi tai työnantajan ilkeys, vaan puhdas maalaisjärki.
Ei työnantajan velvollisuus ole olla mikään pyyteetön hyväntekijä tai sosiaalilaitos.
Ne ei voi antaa masennuksen takia kenkää! Etkö ole kuullut, että liiton asianajaja puuttuu tämmöisiin asioihin? Sinne voi soittaa, vaikka et kuuluisikaan liittoon.
Toi että `häipyy lataamoon` on se viimeinen, sitä ennen voi tapahtua työpaikalla ihan mitä vain! Kaaos on se mitä jättää hoidoton bipo jälkeensä. Ja tämä bipo on yleensä täysin tajuton saamastaan tuhotyöstä.Bipoon joka ei sitä myönnä olevansa :ei voi luottaa. ihan jokainen meistä täällä tietää tämän. Ja huh mikä riski onkaan koko yritykselle tälläinen salaisesti sairas...
Kun ihminen on akuutisti mieleltään `epätasapainossa` pyörii maailma noin metrin säteellä hänen navastaan. Sen edemmäs ei vaan näe. On sitte masennus tai bipous tai muu kyseessä. Koko maailma käsitetään oman itsen kautta, kaikki on minää, toinen läheinen?? evvk... mutta sillähetkellä sairas e i tätä myönnä eikä usko eikä tajuu todeksi. sad so sad :`]
Hyvä kysymys jokaiselle: Palkkaisinko ite itseni?? ;)
En ollut liitossa, ja potkujen syynä käytettiin "Katkaistu koeajan puitteissa". Silloin ei mikään liiton asianajaja sano yhtään mitään, kun oikeastaan syytä ei edes tarvita.
Se on mukava, kun ihmisellä on sairaus, niin ladotaan samaan läjään "hullu, vaivainen, vammainen tai muuten epäkelpo". Onneksi olen nyt saanut töitä, eikä tarvinnut kuukausia kestäneestä ummetuksesta ja vatsavaivoistakaan kirjoittaa mitään selvitystä työnantajalle. Jos joku suoraan kysyy, en valehtele, mutta ei se oikeasti kenellekään kuulu olenko hoidossa masennuksen vuoksi. Pääasia minun mielestäni on se, selviänkö työstä, eikä se, minkälaiset diagnoosit minulla on taustalla.
(Sen lisäksi kukaan ihminen maailmassa ei ole 100% terve. Voi vaikka joutua rattijuoppona kolariin ja sairaalaan sängyn pohjalle moneksi kuukaudeksi. Mutta ei kukaan siitä syyllistä.)
Koeaikahan on kummankin osapuolen kannalta laillinen ja 100% tarpeellinen ehto. Jos työnantajan puolesta loppuu silloin, ole onnellinen, paikka ei ollut sinulle oikea silloin eikä olisi ollut jatkossakaan. Ei tarkoita että ihmisenä olisi viallinen vaan kaikki ei sovi kaikille. Samoin jos työntekijä lähtee koeajalla, tai muulloin, ei se työpaikkaa huonoksi kaikille tee.
Mutta on se aina peiliin katsomisen aihe molemmin puolin kun näin käy. Opiksi on otettava ja suunta etiäpäin.
Jokainen haluaa itselleen parasta, työnantaja ei ole poikkeus tähänkään.
Mieti kuinka, rehellisesti, haluttava työntekijä olet. Kuinka hyvä saalis työnantajalle? Jos vain yksinkertaisesti olet paras mahdollinen, bipo huomioon ottaen, niin ei huolta ;) maailma on sun.
Itse kerroin sairaudestani työterveydessä. Se oli virhe. Kaikki sairasteluni laitetaan mielenterveyden piikkiin. Olen tällä hetkellä käytännössä ilman perusterveydenhoitoa. Se on fakta että ammatti-ihmisetkin leimaavat mielenterveyspotilaan.
Hei, minä aikoinaan erehdyin kertomaan pari vuotta aiemmin olleesta psykoosista(tod näk paha mania päällä silloin) terveyskeskuslääkärille, koska tarvitsin lähetteen mielenterveyspalveluihin muutettuani uudelle paikkakunnalle. No sitten myöhemmin minulla oli aivan hirveitä vatsakipuja ja menin niistä lääkäriin(sama lääkäri sattui olemaan kuin se jolta sain lähetteen).
Lääkäri sanoi että tuskin se mitään ihmeellistä on, todennäköisesti psyykkistä jännityksestä johtuvaa. Sanoin ettei minulla ole ikinä ollut sellaisia vatsakipuja ja tiukan väännön jälkeen sanoi että laitetaan nyt labraan varmuuden vuoksi. Jouduin sitten seuraavan päivän iltapäivänä ensiapuun ja tippaan kun oli sisäinen tulehdus ja tulehdusarvot korkealla.
Mutta joo minulla on jonkinlainen hypokondria noiden lääkäreiden mielestä, joten en enää uskalla mennä lääkäriin ellei ole tosiaan vakavaa.
Kyllä kannattaa pitää omana tietonaan kun on mahdollista. Maailma on vieläkin suvaitsematon paikka.
hain kerralla! psykiatrilla käyntien? perusteella eläkeeelle!!!? kyllästyin pyrokratioon!!! mita tää suomi on??? enkä ees yritä (tressata) ! mistään enäää!!!!! syystä ja toisesta....... :(
Älä IKINÄ kerro mistään vaivoistasi työnantajalle. Keksivät tekosyyn irtisanomiselle vaikeuksien ilaantuessa. Jos oireilet työpaikalla niin selitä aina syyksi jotain muuta ja yritä pitää itsesi kurissa vaikka lääkkeiden avulla.
Apuva.. luuletko että menee läpi? Ihan kauheata valehtelua ja luikertelua.. ei kukaan eikä mikään työpaikka/ työkaverit ansaitse tollasta! Mitä enempi valehtelet sitä omituisemman itsestäsi teet. Kyllä kaikki huomaa ennenpitkää.
Hui! Millä oikeudella joku tekee valheella ja jatkuvalla sellasella hallaa toisille jotka ottaa vilpittömästi vastaan, vahingossa, tollasen ihmisen?? Ei se liittokaan katso yhtään hyvällä valehtelua, se vie pohjan kaikelta ja vaikea lähteä puolustamaan enää.
Vanha sanonta; rehellisyys maan perii. Toimii. Jos et usko itseesi ei siihen usko kukaan muukaan.
Luuletko kenties liikoja sairaudestasi? Ehkä se ei olekaan niin paha jos oikeasti olet hyvä ja haluttava ammattilainen työmarkkinoilla.
Pitää muistaa että siinä työyhteisössä on monta muutakin ketkä joutuu valheen rinkiin ja kärsimään kuin työnantaja. Yksi `sairas`( salaa) sairastuttaa, pilaa koko työyhteisön.Jos asian tietää, siihen suhtaudutaan ihan eri tapaa.
Jokainen taaplaa tavallaan. Itse saanu parhaan elämän suoralla puheella.
En ole työnhakutilanteessa kertonut sairaudestani, mutta onhan se sitten siinä vaiheessa tullut selville, kun on joutunut sairaslomalle ja työnantajalle on esitettävä lääkärintodistus. Kahdessa viimeisessä työpaikassani on suhtauduttu ihan hyvin. Sairaslomalta töihin paluu on pelottanut, koska esim masennuksen vuoksi sairasloma voi olla pitkäkin. Olen pelännyt lähinnä työkavereiden reaktioita, sillä ovathan he jo arvanneet, että mistään flunssasta ei ole ollut kyse. Kuitenkaan kukaan ei ole tullut utelemaan vaan ovat toivottaneet töihin takaisin tervetulleeksi. Ehkei kannata etukäteen liikoja pelätä. Mennään eteenpäin päivä kerrallaan :)
Itse olen ollut jo vuosia vakavasti masentunut, mutta aina revin vaikka väkisin itseni töihin. Suoraan sanottuna tosin ihan vain siitä pelosta, että saisin potkut sairausloman syyn vuoksi. En ole oikeastaan edes varmaan täysin tajunnut, että ihmiset jäävät ilmeisesti lievemmälläkin masiskaudella sairauslomalle?
Olen aikaisemmassa työpaikassa lentänyt määräaikaisen työsuhteen päätyttyä pihalle, vaikka jatkoa olisikin ollut, kun pomo oli s-lomatodistuksesta diagnoosinumeron selvittänyt.
Nykyisessä työpaikassa en ole sairaudesta puhunut. Työhöntulotarkastuksessa työterveyshuollossa mainitsin terveydenhoitajalle, että on bipo ja siihen lääkitys, mutta hoidatan kontrollit ja reseptien uusimiset terveyskeskuksessa. Nykyisessä työpaikassani olen pärjännyt ilman sairaslomaa ja luojan kiitos minut viime vuonna vakinaistettiin. Jos nyt tulee romahdus, voin toipua rauhassa ja työt jatkuu (ellei tule jotain ihme kuntaliitoksia).
Työpaikallani on eräs, joka ilmeisesti kärsii diagnostisoidusta masennuksesta tmv. ja hänestä huhutaan kaikenlaista. Eli ei kannata mainostaa, jos on joskus latautumassa ollut, vaikka nykyään niin avoimia yritetääniin olla.
Olen tässä yrittänyt löytää taannoin Mielenterveyden keskusliiton julkaisemassa Käsi kädessä-lehdessä ollut juttua, jossa kerrotiin kyselytutkimustuloksia siitä, miten mielentervyshäiriöiseen henkilöön suhtaudutaan. Ikävä kyllä en löytänyt juttua enää netistä. Muistaakseni tulos oli jotakuinkin, että työtoveriksi mt-potilas, jolla sairaus hallussa, oli ihan ok (olisiko ollut 80 % vastanneista), mutta parisuhteeseen ei (alle puolet). Jutussa ei eritelty eri mt-häiriöitä.
Itselläni ei varsinaisesti ole kokemusta asiasta, mutta jotain mietteitä aihepiiriin liittyen:
"Isompaa kuvaa" katsoessa olisi ehkä paras, jos kaikki voisivat puhua asiasta häpeilemättä. Ei nyt ensimmäisenä pläjäytyksenä uudelle tuttavuudelle (eihän ihminen ole oma diagnoosinsa, vaan se on yksi tekijä muiden joukossa), mutta myöskään asiaa salailematta. Jos useimmat voisivat näin tehdä, tulisi asiasta kaikille jotenkin tutumpi, ja samalla voisi tietoisuus lisääntyä. Ehkä hälvenisi luulot siitä, että kaikki bipot ovat elokuvista tuttujen stereotyyppien kaltaisia? Mutta sitten toisaalta, kun kaikki eivät näin tee, on yksilötasolla asian kertominen, esim. työhaastattelussa, riski. Tällöin ehkä kannattaa kuitenkin kuvailla hieman laajemmin, ettei kuulija tosiaan leimaa kertojaa tietämättömyyttään sen stereotyypin kautta.
Eli, mitä se käytännössä juuri sinun kohdallasi tarkoittaa, ja miten asia on hoidossa, mitä on odotettavissa? Jos työnantaja näkee, että tiedostat tilanteesi ja tiedät mitä teet, on toimiva hoitosuunnitelma ja tukiverkosto, voi hän tiedostetummin ottaa sen riskin. Ainakin järkevät tyypit tajuavat jokaisen uuden työntekijän epävarmaksi tapaukseksi, vaikkei mistään ongelmista puhuisikaan. Sitä vartenhan koeaikakin on olemassa.
Vähän niin kuin masennus on ollut jotenkin tabu, vaikka nykyään se on jo melkein muoti-ilmiö. Ja kuitenkin myös tabu. Itse luulin masennusta jotenkin harvinaiseksi, mutta ihmisten kanssa puhuessa on huomannut, miten lopulta jossain käänteessä paljastuu, että melko monella on ollut jonkinmuotoista masennusta jossain elämänvaiheessa. Ei siis puhuta vain siitä, että on ollut "vähän vaikeaa", vaan työkyvyttömyyttä ja sairaslomia ja/tai mielialalääkkeitä, tai sitten ilman mitään edellämainituista on jossain menneisyyden hetkessä hautonut vakavasti itsemurhaa.
Ovat aika harvassa ne, joille voisi sanoa että "helppohan sulla normaalilla on olla!". :) Tai ehkä vaan oma maailmannäkemykseni on vääristynyt? En kuitenkaan todellakaan ole _etsinyt_ vinksahtaneita ihmisiä ympärilleni, ja niitä erilaisia työ- ja ystäväympäristöjä olen monenlaisia nähnyt. Mene ja tiedä...
Olin liian avoin itsestäni lapseni koulukuraattorille ja nyt sieltä tuli ls-ilmoitus, jossa mainitaan, että hän epäilee lapsen ja äidin psyykkistä vointia ja lapsi tarvitsisi vakaan aikuisen rinnalleen. Kuraattori oli tavannut lapsen vain kerran ja minua ei kertaakaan. Yhden kerran juttelin hänen kanssaan puhelimessa. Että kyllä ennakkoasenteet ovat kovat. Tästä lähtien pidän suuni kiinni, etten taas joudu hankaluuksiin ja perustelemaan, että psyykisestikin sairas ihminen voi olla hyvä äiti, kun huolehtii omasta terveydestään.
Psyykkisesti sairaana ja diagnoosin omaavana ei voi käydä edes normaalia flunssasaikkua hakemassa. Heti kirjataan analyysit ulkomuodosta ja hyvinvoinnista ylös. Sama kun menin hoidattamaan peräpukamiani, niin heti oli lääkäri syynäämässä korvienvälin asioita. Toisinaan jopa siis koomista touhua. Välillä tuntuu, ettei minua nähdä diagnoosini läpi ollenkaan ihmisenä. Vaan sairautena, sairaana ja poikkeavana. Kaksisuuntaista olen sairastanut nyt kymmenen vuotta; työnantajille en ole koskaan sanallakaan hiiskunut. Enkä kyllä hiiskukaan. Pahin pelko liittyy juuri perheen perustamiseen joka alkaa hiljalleen olla ajankohtaista, joudunko erikoissyyniin silloinkin jne. Ei ole helppoa, ei olla tasa-arvoisia ja samalla viivalla todellakaan, vaikka veroja maksettaisiinkin.