Pahin mahdollinen tunne on se kun lähes kaikki on päin persettä, mutta silti löytää jotain hyvää elämästä. Silloin kun kaikki toivokin on menetetty, niin semmoisena hetkenä on kaikista vahvin olo, mikään ei horjuta, eikä pelota. Jos on niin huono olo, että rupeaa oikein itkettämään, niin pahin hetki on sen itkun jälkeen, kun taas huomaa olevansa elossa ja tuntuu silti että on taas paljon menetettävää. En ole uskovainen, mutta semmoisena 'melko huononan hetkenä' tunnen itseni erittäin yksinäiseksi, mutta absoluuttisen hirveän hetken aikan taas tuntuu siltä että joku näkee minut ja kaikella on tarkoitus.
Parastahan olisi jos asiat olisi erinomaisesti (aika harvoin kovinkaan pysyvä tila) tai edes melko hyvin. Mutta nyt kun mennään akselilla melko huono-maksimaalinen kärsimys, niin mieluummin otan sen maksimaalisen kärsimyksen. Semmoisella hetkellä tuntuu että uskallan tehdä rohkeita ratkaisuja. Valitettavasti se tunne katoo myös nopeasti.
Parastahan olisi jos asiat olisi erinomaisesti (aika harvoin kovinkaan pysyvä tila) tai edes melko hyvin. Mutta nyt kun mennään akselilla melko huono-maksimaalinen kärsimys, niin mieluummin otan sen maksimaalisen kärsimyksen. Semmoisella hetkellä tuntuu että uskallan tehdä rohkeita ratkaisuja. Valitettavasti se tunne katoo myös nopeasti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kun ei ole mitään menetettävää, ei tarvitse enää huolehtia mistään. Kun asiat ovat hyvin, ei ole varsinaisia huolenaiheita. Minä jään kaikessa johonkin välimaastoon. Asiat eivät ole hyvin, muttei niinkään huonosti, ettenkö voisi tipahtaa vielä pykälää alemmaksi. Ei jaksa punnertaa ylös, koska se vaatisi aivan liikaa, muttei uskalla antaa mennä hälläväliä asenteellakaan. Niinpä täytyy jatkuvasti tasapainotella siinä välissä ja kuluttaa itseään ajattelemalla paremmasta ja tajuta, ettei pysty pääsemään sellaiseen, ja sen jälkeen funtsitaan vastakkaista vaihtoehtoa ja tajutaan, ettei uskalleta ruveta sellaiseen. Sitten yritetään vain olla, kunnes sama alkaa alusta, ja jumissa ollaan edelleenkin.