Ei kiinnosta enää yhtään mikään tässä elämässä. Kaikki on koettu mitä haluan. Nuoruuskin on pian ohi. Kaikki kiinnostaa kun kasa paskaa.
Työt ei kiinnosta. Rahaa on vaikka kuinka paljon, mutta kun ei kiinnosta materia. Naimisissa on oltu, ei kiinnostanut. Mitkään harrastukset ei kiinnosta. Uudet ihmiset ei kiinnosta. Kommunikointi ei kiinnosta. Terapia ei kiinnosta. Mikään ei kiinnosta.
Työt ei kiinnosta. Rahaa on vaikka kuinka paljon, mutta kun ei kiinnosta materia. Naimisissa on oltu, ei kiinnostanut. Mitkään harrastukset ei kiinnosta. Uudet ihmiset ei kiinnosta. Kommunikointi ei kiinnosta. Terapia ei kiinnosta. Mikään ei kiinnosta.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tuo on kamala tunnetila. Minulla on sama. Itse en tahtoisi olla näin tahdoton mihinkään. Pakkopullaa ja suorittamista joka asia. Ymmärrän just, mitä kirjoitit. Mielenkiintoista on, kun sanot naimisissa ollut ja rahaa riittää, mutta silti. Itseltäni nuo kaksi asiaa puuttuu, mutta olo sama.
Oon arviolta sinua tuplasti vanhempi, nainen.
Lisäksi mulla on koko ajan outo stressi! En löydä stressin syytä, mutta jotenkin painaa kaikki, mitä en tee ja toimi. Koen syyllisyyttäkin oudosti. Päällimmäinen tunnetila on kuin sinulla ja sitäpä on mahdoton kenellekään edes sanoa, on se niin outo ja moitittava. Miten tähän saisi apua. Pienellä annoksella mulla menee fluoksetiinikin.
Voi tätä aikaa, kun ihmisillä on niin sanomattoman paha olla. Ajattelen sinua jolla on tuo outo stressi että onko sinulla ollut hyvin vaativa ja tiukka lapsuus ja nuoruus. Sinua ei ole kannustettu ja et ole saanut olla ja tulla hyväksytyksi vain omana itsenäsi. Koet olevasi jatkuvasti velassa ja et tarpeeksi riittävä?Sinnun kannattaa selvittää mitä menneisyys sinulta vaatii?
Kiitos mietteistäsi. Se lapsuus ja nuoruus oli vapaa läheisistä ihmissuhteista, jolloin elämään lähteminen aika vaappuvaa. Tiettyjä neuroottisia oireita on jäänyt, vaikka näennäisesti työ- yms. tavallisesta elämänkulusta ns. selvisin. Nyt jo paremmalla puolen ja aikaa olisi noudattaa tiettyjä kuvioita, ohjelmia, jotka kiinnostavat. Vaan minä en tahdo mitään, minkä tosiaan voi kuvata noin kuin aloittaja.
Kyllä minussa asuu vaativa persoonallisuus, vaikea uskoa kelpaavansa. On tullut pahaa asennetapaa vertailla itseään muihin. Syyllisyys tulee siitäkin, kun tajuan miten laiska olen. Armollisuutta itse itselleni tarvitsisi harjoittaa. Jospa siitä sitten luonnostaan vapaudessa kasvaisi jotakin, kuten tekemisten halua.
Näköalattomuus kai on hyvä ilmaisu niin aloittajalle kuin minullekin. Se on kurja juttu, johon on vaika pystyä vaikuttamaan. Kyllä, olen monia apuja kokeillut ja myös tuo lapsuus- ja nuoruusaika on selvitetty, minulle se jokseenkin hahmohtunut, miten mennyt.
Tärkeintä olisi kai osata elää tässä ja nyt sekä tehdä jotakin päämääriä. Kun ei kiinnosta, ei huvita, niin siitä kyllä kärsii. Tunteitaan ei voi käskeä.
Minulla voimakkaasti ole, että kaikki jo koettu. Asiat toistavat itseänsä. Enkä halua nähdä vaivaa ns. vaihtelua saadakseni, sillä en kai usko että sitä edes virkistävänä vaihteluna kokisin. - Ähh, sorry, on vähän vaikeaa kuvailla. Kiitän kuuntelusta.
Tunteita ei voi käskeä, mutta voi silti TOIMIA toisin, kuin tunteet sanovat. Voi TUNTEA esimerkiksi: "olen niin ruma ihminen, että ei minun kannata itsestäni huolta pitää" mutta kuitenkin LAKKAA varpaankynnet, KÄY kampaajalla ja vielä lisäksi ulkona reippaan kävelylenkin....
Ja AJATUKSIA voi käskeä. Voi ajatella toisin kuin tuntee. Jos tuntee vaikkapa: "Minä olen niin pas*a ihminen, että minulla ei ole syytä elää", voi AJATELLA: "Kaikilla on jokin syy siihen, että on tänne pallolle tullut, minulle se ei ole vielä selvinnyt, mutta sitä odotellessa pidän itsestäni niin hyvää huolta kuin osaan ja teen jonkin mukavan jutun (vaikkapa leivon pullaa tms)." Loppujen viimeksi on hyvin vaikea TUNTEA negatiivisia tunteita, jos AJATTELEE positiivisesti. Ja toisinkinpäin tietysti.
Tunnistan kyllä tuon "ainayhtäsamaa" -kierron. Ei kai siihen ole muuta keinoa, kuin vain laittaa itsensä alttiiksi sille muutokselle, tehdä se, oli se kuinka pieni tahansa, sitten, kun on kertakaikkiaan kyllästynyt siihen "tääontaastätä" -oloon, on niin sanotusti pohjalla.
Asioihin ei voi aina vaikuttaa, mutta omaan asenteeseen voi. Joskus se vaan vaatii enemmän asennetta, kuin toisinaan.
Se on ny kokeiltu ,että köyhyys,työttömyys ja masennus eivät ole:
"Ota itseäsi niskasta kiinni" asenne kysymyksiä.
Ovat ne. Olen Itse ollut juuri siinä. Masennus alkoi kotiolojen takia n.15-vuotiaana, huonojen ja vähemmän huonojen kausien vuorotellessa se sitten seurasi noin 30-vuoitaaksi. Päälle siihen vielä narsisti (=kontrolloiva, manipuloiva, aggressiivinen, patologinen valehtelija...) lasten isä, joka avioeron jälkeen käytti kaksi vuotta elämästään täysin minun kiusaamiseeni. Sen jälkeen, kun oli kaapannut (lue: hoiti hommat mallikkaasti juuri niin kauan, että luottamus syntyi ja annoin oikeuksia) firmani ja hoitanut hommat per*eelleen, niin, että minulle jäi velat ja mustamaalannut minua asiakkaille (lähetteli s-posteja, missä kertoi kaikenlaista soopaa), niin, etten eron jälkeen sitten enää voinut jatkaa yritystoimintaani (että olis jostain saanut leipää lapsille, kun hänkään ei millään lailla avustanut, edes tapaamalla ja vahtimalla omia lapsiaan). Mitään en voinut todistaa, ettei olisi ollut hänellä lupaa tehdä, kun kerran naimisissa oltiin, eli mitään korvauksia en saanut. Mistään. Meni 10 000€ perinnöt alle viikon tililtä ja yhteisen auton vei (hänhän sitä yksin enemmän tarvitsi kuin minä lasten kanssa........), eikä elareita suostunut oikeuden määräyksestä huolimatta maksamaan senttiäkään viiteen vuoteen, ennenkuin ulosotto alkoi toimia (sai jollain keploteltua olevansa tuloitta, vaikka firmoja pyöritti koko ajan.) Noin lyhyesti kerrottuna.
Olisin hypännyt katolta, ellei olisi ollut lapsia ja tieto siitä, että narsuisä ei niistä pysty huolehtimaan. Että kyllä minä väitän tietäväni, mitä on masennus....
Köyhä voi olla niin monella tapaa. Olen itse myös kärsinyt henkisestä köyhyydestä, mielummin olin kateellinen rikkaille ja "herroille" ja keskityin valittamaan omaa kurjuuttani ja maailman epäreiluutta. Kunnes tajusin, että voin ajatella myös toisin. Ensinnäkin, vaikka tiukkoja paikkoja rahan kanssa on jatkuivasti, AINA olen selvinnyt jotenkin, en ole vielä kuollut siihen, että rahaa ei olisi. Elämä siis kantaa. Ja voin olla kiitollinen, että minulla on kuitenkin ihana koti, terveet lapset, vaikka meillä ei ole ylellisyyksiä, meillä on kuitenkin jokapäiväinen ruoka, leikkipuistot ovat ilmaisia, ILMAISjakelulehdistä löytää ILMAISIA tapahtumia ja ehkä juuri siksi, että meillä ei lapset pelikonsoleilla pelaa, meillä on hyvin tiivis ja avoin suhde, teemme mielellämme yhdessä juttuja: luemme kirjaa, askartelemme, käymme ulkona retkillä jne. ..... Ja jokin merkillinen voima siinä on, että kun tajusin alkaa ajatella kaikkea sitä, mikä meillä on hyvin, lisää hyviä asioita alkoi tapahtua. Joku toi ruokaa, joku vei konserttiin, joku antoi vaatteita jne. Josta sain lisää aihetta olla kiitollinen.
Työtönkin voi tehdä jotakin. Mennä vapaaehtoisesti työpajoihin, etsiä työelämävalmennuspaikkoja, mennä vaikka mummoja kävelyttämään vanhainkotiin tai sitten vaan tehdä käsitöitä kotosalla. Työväenopistot tarjoavat alennuksia työttömille, voi mennä opettelemaan uusia taitoja. Koskaan ei tiedä, mitä vastaan tulee, kunhan jonnekin menee. Edes päivittäin ulos. On ihan oma valinta jäädä kotiin pyörittämään peukaloita.
Masennuskin on tavallaan itsekeskeisyyttä. Se on sitä pyörimistä siinä omassa kurjuudessa ja itseinhossa. Mutta jos olet kertakaikkiaan päättänyt siinä olla, ei kukaan saa sinua sieltä ylös, sanoi tai teki mitä tahansa tai määrsi minkä tahansa pillerin. Vasta sitten, kun olet ITSE valmis ottamaan vastaan apua ja valmis miettimään, mikä on masennuksesi perimmäinen syy (esim. työttömyys ei ole syy. Syy on se, että koet alemmuuden tunnetta ollessasi ilman työtä, joka taas johtuu heikosta itsetunnosta) ja sitten vielä valmis jollakin lailla _muuttamaan jotakin_ , voi alkaa parantuminen. Jokaisella se polku on sitten omanlaisensa ja se menee sillä painolla, kuin jokainen itse on valmis itsensä alttiiksi sille muutokselle asettamaan.
Mutta selvennän vielä, että minä EN ole siis sitä koulukuntaa, että masennus lähtee kahdessa viikossa sillä, kun ottaa itseään niskasta kiinni. Se kestää kauan syntyä ja kauan myös toipua. Kun on ihan loppu, se viimeinen pisara voi olla juurikin se, että joku käskee ottaa niskasta kiinni.... Sillä kohtaa ihminen tarvitsee apua ja tukea, syliä tai vierellä kulkijaa, mikä kullekin parhaiten sopii. Ja minä luulen, että nykyään diagnosoidaan masennukseksi ja ennenkaikkea lääkitään masennuksena niin paljon kaikenlaista, mikä EI ole masennusta: surua, työuupumusta/stressiä jne. Ja suru pitää surra pois (mutta sekään ei tunnu olevan enää nykyään oikein sopivaa, kuolemasta puhuminen on jonkinlainen tabu, ihmiset pelkäävät kuolemaa, markkinavoimat syöttävät meille kuolematttomuutta, kuolema ei ole enää luonnollinen osa elämän kiertokulkua, ennenvanhaan oli surupuku, jolla ilmaistiin suruaikaa, jolloin kanssaihmiset tiesivät heti ja käyttäytyivät sen mukaan.....) ja se vaan kestää aikansa, turha siihen on pillereitä syödä, kun ne eivät kaivattua takaisin tuo. Ja työuupumus ei lähde eikä muutu, jos ei työtavassa, -tehtävissä tai -paikassa jokin muutu, ei sitäkään mikään pilleri paranna.
Ja voin sanoa, että helppo ei ole ollut minun tieni, eikä nopea, enkä ilman apua olisi selvinnyt millään, mutta nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että olen oikeasti iloinen ja kiitollinen elämästäni.
Voi kuulostaa rehentelyltä (minäkin inhosin jo sanana "positiivista ajattelua" pahimpina masennuskausina.... :) ), mutta toivoisin, että tämä lyhennelmä tarinastani antaisi toivoa muille epätoivoisessa tilanteessa oleville. Että elämästä VOI selvitä hengissä, ja enemmän kuin selvitä, elää jopa iloisena.
itseäni auttanutta kirjallisuutta:
Rhonda Byrne: Salaisuus (miksei myös Voima ja Taikavoima, mutta S. on kaiketi selkein)
Wayne Dyer: Pyrkimyksen voima
Neale Donald Walsch: Keskusteluja Jumalan kanssa (ei ole millään lailla uskonnollinen eikä tyrkytä mitään)
Norman Vincent Peale: Myönteinen ajattelu (ja jokin toinenkin kirja kai, nyt en muita nimeä)
Sitten olen lukenut erinäisiä muita kirjoja ja julkaisuja kaikenlaisista henkisistä (ei uskonnollisista) asioista, joillakin ollut paljon annettavaa, joillakin vähemmän, mutta kaikilla oma paikkansa minun polullani. Kaikenlaista muutakin keinoa hoitaa itseään on tullut vastaan, joista olen poiminut ne asiat, jotka resonoivat minun oman sisäisen tuntemukseni siitä, mikä minulle on hyväksi, kanssa.
Nyt on helppo sanoa, ettei se niin vaikeaa ole, kunhan alkuun pääsee, mutta kyllä vaan minäkin vuosia pyörin niissä alemmuuden tunteissani jne., ennenkuin sen "tien pään" löysin... :)
Et ole pentupaska ikinä masennusta nähnytkään =)
KIITOS, minkä krjoitit!
(lumi_hiutaleinen)
itellä sama, mietin tässä että millä täältä lähtis pois, suomessa pitäis olla joku anestesia itsemurha vaihtoehto, liekkö tulee koskaan olemaan semmosta, vittumaista elää paska elämä ja lähtä vielä jollaki vitun karmealla tavalla täältä, ihmiset on kyllä vittu niin itsekeskeisiä että ne ketkä täällä kärsii pahiten ei saa mitään saattohoitoa kuolemaan. VITTU.
Asiat voi muuttua aikanaan hyvin yllättäen. En yleensä juurikaan ole saanut apua lääkkeistä, mutta Mirtazapiini masennuslääke on aina välillä antanut paljonkin positiivisia vaikutuksia elämässäni, ennen se yleensä oli markkinoilla tuotemerkillä
Remeron. Se on monesti auttanut sekä masennukseen että nukahtamisessa. Joo mulla on kanssa ollut aika ajoin vaiheita että mikään ei kiinnosta. Olen saanut tän Kuopion mielenterveyshoidon takia saanut monesti kokea helvetin kaiken maailman pakkohoitojaksoilla Julkulan mielisairaalassa jossa kaikki hoito tuntuu perustuvan lääkkeisiin ja jossa jonkun Savon-sanomat sanomalehden yhdessä lukeminen tuntuu olevan maailman mielenkiintoisin juttu, kun mulle joku tylsä sanomalehti on yhtä kuin sätkäpaperin tai vessapaperin korvike.
Tällä hetkellä oon masennuslääkkeeni pitänyt varalla ja esim. nukahduslääke Imovaneen en ole edes viitsinyt uutta reseptiä noutaa kun sen vaikutus vastaa pidemmän päälle korkeintaan jotain mietoa rauhoittavaa. Paljon paremmin unen tuloa on auttanut kun oon hieman enemmän vähistä rahoistani sijoittanut kunnon ruokaan ja vähemmän alkoholiin. Ooon kaiken maailman tukiasuntoja ja palvelutaloja saanut viime pakkohoitojakson jälkeen sietää ja kun olen pikkuhiljaa saanut nyt taisteltua itseni normaaliin sopivan hintaiseen tilavaan ja hyvällä sijainnilla olevaan vuokra-asuntoon, niin olen sen verran onnellinen että en minkäänlaisille mielenterveyslääkkeille tunne mitään tarvetta. Ohan se selvä että mikä ei tapa se vahvistaa. Niin pahat rahaongelmat minulla on edelleen että on suorastaan outoa että ei masenna, mutta olen Kuopion idioottimaisen mielenterveyshoidon takia saanut niin monet kerrat kokea todellisen helvetin että nykyinen tilanteeni on uskomattoman hyvä. En välillä uskonut enää ikinä saavani elää normaalisti ja vapaasti niinkuin haluan. Eli että saan itse päättää mihin aikaan syön, herään tai käyn nukkumaan. Muutenkin rahatilanteeni puitteissa voin tehdä melkein mitä ikinä haluan. No viimeajat minulle on aikalailla riittänyt et on hyvin toimiva tietokone ja nettiyhteys seurana ja eniten oon kuluttanut aikaani netflixin elekuvien parissa. Mutta kyllä tässä lähiaikoina hienoin homma on ollut tajuta että se miten hyvin syön vaikuttaa unen tuloon paljon enemmän kuin jotkut lääkkeet joiden olisi tarkoitus helpottaa nukahtamista. Niin tokihan mulle aikojen kanssa ystäviäkin on kertynyt ja jos haluan niin kännykkä on kyllä luotettavia puhelinnumeroita täynnä, mutta en vaan ole kovin seurankipeä nykyään kun nettiyhteys periaatteessa on yhteys lähes koko maailmaan jos haluaa. On aika paljon enemmän mielenkiintoista tietokoneella tarjottavana kuin mielisairaalan pakkosyöttämällä paskapaperinkorvikkeella nimeltä Savon-sanomat.
Jaa, itse olen kaikkia masennuslääkkeitä kokeillut ja jokaisen huonoksi todennut.
Mm. mirtsapiini lihottaa ihmisen muodottomaksi möhkäleeksi, kun tulee valtava ruokahalu, todella piristävää juu...
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokainen virallinen nk. masennuslääke on tehoton myrkky, joka vain turruttaa oireita.
Masennushan on oire jostain, ei sitä paranneta millään kemiallisella lääkkeellä.
Masennus ei ole sairaus johon on lääke, masennus on oire jostain mitä sinulle on tapahtunut.
Valitettavasti kaikki viralliset masennuslääkkeet ovat tehottomia, ja niistä on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kyllä kai lääketehtaiden suurin motiivi on nykyäään raha. Ja mitä enemmän on ihmisiä, jotka syövät pitkäkäyttöisiä lääkkeitä, sitä enemmän virtaa lääketeollisuudelle rahaa. Julkistivathan itse viime (?) vuonna, että lyhytkestoisten antibioottikuurien kehitys on lopetettu, koska ne tuottavat niin vähän voittoa, on rahakkaampaa keksittyä pitkäaikaisesti käytettäviin. Ja niitähän piisaa, masennus- ym. mielialalääkkeet mutta myös verenpaine- kolesteroli- ym. lääkkeet..............
On helpompaa ja nopeampaa syöttää ihmisille lääkkeitä, kuin KUUNNELLA (se vie aikaa) ihmisen tarinaa itsestään ja elämästään ja olla vierellä kulkijana ja kuuntelijana tapahtumissa, jotka voivat olla hyvin karmaisevia. Vähintäänkin tunteita nostattavia. Onneksi on nykypäivänä paljon myös vaihtoehtoisia muotoja, joilla voi hoitaa, varmasti "leipäpappeja" myös heissä, mutta väitän, että suurimman osan vaihtoehtohoitajista on ajanut ammattinsa vilpitön halu auttaa ihmisiä, kun koululääketiede ei siihen pysty. (Eivätkä tietenkään kaikki lääkärit Suomessakaan ole lääketeollisuuden lahjomia, löytyy esim. jopa muutama lääkäri-homeopaatti.)
Olen samaa mieltä siinä, että kemiallisesti keskushermostoa sotkemalla ei poisteta syytä masennukseen. MUTTA, ne voivat turruttaa sen pahan olon siksi aikaa, että pääsee yli siitä pahimmasta, ettei hyppää katolta, vaan että pääsee siihen kohtaan, että pystyy menemään itseensä ja miettimään, miksi on se huono itsetunto tai mikä nyt ikinä. Ne ovat (yleensä) kipeitä asioita, ne ne vasta vahvuutta ihmisessä kysyvät, mennä itseensä ja omaan varjopuoleensa sisälle ja tunnustaa ne ja sitten vielä jotain oppia niistä, että voi niitä muuttaa tai ainakin hyväksyä.....
Ja lapsia on tasan yks hevonen?
Hienoa lukea teidän taistelusta ja yrittää ottaa jotakin oppia niistä, kiitos.
Itsellä on vähän sama homma, eli oikeastaan mikään ei kiinnosta.
Kaikki on enemmän tai vähemmän sellaista pakkopullaa. Harrastus joka on liikuntapainotteinen, sitäkin vain teen sen takia että pysyisin kunnossa.
Olen jo 35 ja tämän ikäiset ovat yleensä jo naimisissa ja perustaneet perheet ja pyöräyttäneet pari mukulaa,, mutta naisetkaan eivät nykyään enää kiinnosta.
Kumminkin jaksan suorittaa ihan hyvin,, käydä töissä,, harrastuksessa,, mutta kait sitä voi olla näinkin masentunut.
Aurinko paistaa joo,,, mutta pistää vain vihaksi sekin...
Mä kamppailen todella samojen ongelmien kanssa. Pyöriny siinä jo 6 vuotta. Nimenomaan se mukaanlukien ettei esim. naiset kiinnosta, ja aina ei niin ollut. Nyt oon halukas tekemään asialle jotain, ja kokeilla sitä hoitoa. Lääkkeet ei kovin ihmeitä oo tehny, muuta kuin saamaan nukkumaan.
Liäkettä Lissee Liäkettä Lissee etteivät Liäketehtalta työt lopu.Ensin täytyy turvata lääkkeiden saanti ja vasta senjälkeen kokkeillaan mitä ja kuinkapaljon potilaisiin mahtuu.Ihmisiä on ulkopuolen laitostenkin tarpeeksi työttömänä,joten ottakaa hoidosta kaiken irti.
Sama juttu kuin aloittajalla vaikka minulla sen sijaan on paljon asioita kokematta. Minua masentaa se kun olen joutunut koko parhaimman nuoruteeni elämään mielenterveysongelmien kanssa eikä tilanne näytä miksikään muuttuvan. Se saa aikaan sen olotilan ettei muka mikään kiinnosta. Varmasti kiinnostais jos näitä ongelmia ei olisi.
Sinulla voi olla tunnevajeita ja turvattomuuden tuntoja elämäsi alkutaipaleilta asti. Masentunut olet. Onko sinun syvin ongelmanyt siinä, että yhteys Luojaasi puuttuu. Eihän tämä maailman kaikkine rikkauksineen sitä sisimmän kaipuuta tyydytä:
Sinulta puuttuu selvästi yhteys mörrimöykkyyn korpikuusen
kannon alla, sitä kautta olet jäänyt vajavaiseksi kulkijaksi jo lapsuudesta
lähtien. Ihmispoloinen tarvitsee mörrimöykyn ja Lumikin ja seitsemän
kääpiön tuomia tunnerikkauksia, sekä jonkun joka päivä saarnaamaan
sitä yhtä ja samaa mantraa siitä päivästä toiseen, muuten et voi eheytyä.
Siis antaudu sinäkin suosiolla ja liity Lumikin, mörrimöykkyjen ja muiden
tonttujen alati kasvavaan joukkoon.
Mä kommentoin aina kauheimman olotilan yllättäessä joihinki näistä ketjuista pienen viestinpätkän, tällä kertaa uhrina on tämä ketju. Tässä sisäistä maailmaani:
En tunne mitään. Aamulla kun herään, tuntuu että happi loppuu. Taas yksi päivä edessä. Tuntuu että voisin leijailla seinien läpi ja hajota atomeiksi tarpeeksi halutessani. Pidän itsestäni huolta, peseydyn joka päivä, nypin kulmakarvat, pesen hampaat... Olen kiltti kassatädille. Ikätoverit eivät tahdo olla kanssani, olen siis 18-vuotias. Tuntuu että minusta huokuu läpi se, miten musta olen sisältäni. En ole enää edes mitenkään erityisen tuskainen, olen tunteeton. Heitän läppää, se ei naurata ketään. Kun minulta kysytään miten menee, sanon 'ihan hyvin.' En kai sillä hetkellä puhu paskaa, mutta seuraavassa sekunnissa tuntuu että voisin vain kadota. Taputtaa käteni yhteen, muuttua glitteriksi. Joku näkisi sivusilmällä ja kysyisi itseltään onko hän sairastunut skitsofreniaan. Ei kai, ei minua kai edes ole.