Olen onnellisesti naimisissa oleva alle 30 v nainen, mieheni on minua 10 v vanhempi. Olemme olleet yhdessä 6 vuotta. Miehelle on tehty vasektomia - ei lapsia kummallakaan.
Olen ollut aiemmin sitä mieltä, että en "tarvitse" lapsia. En ole vauvakuumeillut tai kokenut lapsia läheisiksi, hoitanut olen paljonkin ja lasten kanssa oleminen on sitä kautta luontevaa.
Nyt kuitenkin (ikäni vuoksi?) olen alkanut aika ajoin tuntea outoa kaipuuta lapsesta. Se on ihan naurettavaakin, kun olen aina ajatellut ettei lapset "ole mun juttu". Tuntuu, kuin kroppa kertoisi minulle että nyt olisi aika. Suurin piirtein parin kk välein tulee outo tunne, että haluan lapsen.
Olen aiemmin ajatellut että en halua lapsia tehdä koska
- maailmassa on paljon pahaa
- meitä on jo liikaa
- perheeni tausta on rikkonainen (ei varsinaista tukiverkostoa)
- pelkään pilaavani lapsen
- rakastan rauhaa ja omaa aikaa
- pelkään siirtäväni omat kokemukseni lapseen
Olen siis ajatellut suojella syntymätöntä lasta kaikelta pahalta päättämällä olla tuomatta sitä tähän maailmaan. Pelkään myös synnytystä. Tai pelkäsin...
Tuo lapsen kaipuu nimittäin ohittaa tuonkin pelon. Tuntuu kuin en olisi enää oman järkeni ohjailtavissa vaan täysin tämän oudon tunteen vietävissä.
Mutta tosiaan - se miehen vasektomia. Olen puhunut asiasta miehelleni. Aluksi kerroin vain tuntemuksistani ja vitsailimme asiasta - mies lupasi puhua minulle järkeä aina kun tulisi tällainen tuntemus. Nyt kuitenkin tuntuu, että se järjen puhuminen ei enää auta. Olen tutkinut inseminaatiota netistä..... Ja puhunut siitäkin miehelleni.
Hän sanoi, ettei halua lasta ja on päätöksensä tehnyt. Kunnioitan tuota päätöstä, en voi häntä mihinkään pakottaa. Pyysin häntä kuitenkin pohtimaan asiaa ja miettimään "outside of the box".
Vitsailemme paljon aiheesta - kai se on jokin keino käsitellä asiaa. Rakastan miestäni, en ole häntä jättämässä tämän vuoksi. Haluaisin vain saada jotenkin järkeni takaisin.
Onko muita saman asian kanssa olevia / saman kokeneita? Että kroppa menee tietyssä iässä sekaisin ja vaatii vauvaa?
Olen ollut aiemmin sitä mieltä, että en "tarvitse" lapsia. En ole vauvakuumeillut tai kokenut lapsia läheisiksi, hoitanut olen paljonkin ja lasten kanssa oleminen on sitä kautta luontevaa.
Nyt kuitenkin (ikäni vuoksi?) olen alkanut aika ajoin tuntea outoa kaipuuta lapsesta. Se on ihan naurettavaakin, kun olen aina ajatellut ettei lapset "ole mun juttu". Tuntuu, kuin kroppa kertoisi minulle että nyt olisi aika. Suurin piirtein parin kk välein tulee outo tunne, että haluan lapsen.
Olen aiemmin ajatellut että en halua lapsia tehdä koska
- maailmassa on paljon pahaa
- meitä on jo liikaa
- perheeni tausta on rikkonainen (ei varsinaista tukiverkostoa)
- pelkään pilaavani lapsen
- rakastan rauhaa ja omaa aikaa
- pelkään siirtäväni omat kokemukseni lapseen
Olen siis ajatellut suojella syntymätöntä lasta kaikelta pahalta päättämällä olla tuomatta sitä tähän maailmaan. Pelkään myös synnytystä. Tai pelkäsin...
Tuo lapsen kaipuu nimittäin ohittaa tuonkin pelon. Tuntuu kuin en olisi enää oman järkeni ohjailtavissa vaan täysin tämän oudon tunteen vietävissä.
Mutta tosiaan - se miehen vasektomia. Olen puhunut asiasta miehelleni. Aluksi kerroin vain tuntemuksistani ja vitsailimme asiasta - mies lupasi puhua minulle järkeä aina kun tulisi tällainen tuntemus. Nyt kuitenkin tuntuu, että se järjen puhuminen ei enää auta. Olen tutkinut inseminaatiota netistä..... Ja puhunut siitäkin miehelleni.
Hän sanoi, ettei halua lasta ja on päätöksensä tehnyt. Kunnioitan tuota päätöstä, en voi häntä mihinkään pakottaa. Pyysin häntä kuitenkin pohtimaan asiaa ja miettimään "outside of the box".
Vitsailemme paljon aiheesta - kai se on jokin keino käsitellä asiaa. Rakastan miestäni, en ole häntä jättämässä tämän vuoksi. Haluaisin vain saada jotenkin järkeni takaisin.
Onko muita saman asian kanssa olevia / saman kokeneita? Että kroppa menee tietyssä iässä sekaisin ja vaatii vauvaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei sun kroppasi ole mitenkään "sekaisin" tai vaadi mystisesti vauvaa.
Kyse on siitä, että _sinä_ tahdot vauvan.
Ja se on luonnollista. Ihmiset on luotu lisääntymään. Kantamaan lasta, synnyttämään ja kasvattamaan. Se on sitä normaalia menoa.
Teidän pitää vain jutella kumppanisi kanssa asiasta paljon. Eri kanteilta. Kerrot tunteesi, heittämättä vitsiksi. Tosissaan siis. Ja kerrot, mitä tahdot.
Vielä ehkä koet, että tämä ei ole niin vakava asia, ja että pärjäät kyllä ilman lastakin ja olet tyytyväinen siihen, että elät vain kumppanisi kanssa. Mutta sanonpa vaan, että et enää ole ns. nuori, hedelmällisyys lähtee laskukiitoon 30-35 v ikäisenä, raskaaksi tuleminen vaikeutuu vuosi vuodelta enemmän ja enemmän ja lopuksi on mahdotonta lasta enää saada.
Mieti siis tarkkaan, mitä tahdot.
Saatat vanhoilla päivillä surra itsesi kuoliaaksi kun mietit, että olisit halunnut lapsia, mutta enää et voi niitä saada - ja kaikki tämä siksi, kun olit väärän miehen kanssa.
Mutta sehän tässä just on, kun en tiedä haluanko sitä lasta todella vai onko tämä jotain biologian sanelemaa lisääntymisviettiä.
Edelleen koen aika ajoin, että maailma on pelottava ja synkkä paikka, lapsen saattaminen tähän maailmaan toisi mukanaan niin paljon huolta ja pelkoa. Eikä minulla ole mitään varsinaista vauvakuumetta - en katsele vaatteita tai tarvikkeita ja haaveile suloisesta tytöstä tai potrasta pojasta.
Se tunne tulee täysin yllättäin, esim. saatan nähdä unta jossa minulla on lapsi. Herätessä kaipuun tunne on niin kova, että itkettää. Tuo tunne helpottaa päivän mittaan ja lopulta saan itseni taas ajattelemaan etten ole lasta vailla tai edes äitimateriaalia.
En halua ajatella olevani väärän miehen kanssa, rakastan tätä ihmistä. Ja kuten sanoit: en ole enää nuori, jos nyt eroisin ja lähtisin etsimään sopivaa miestä lapseni isäksi menettäisin joka tapauksessa mahdollisesti vuosia. Jos edes löytäisin ketään, kehen rakastuisin.
Eikös vaseltomian voi purkaa tai siittiöitä ottaa muuta kautta?
Tukiverkosto ei ole oleellinen asia perhe-elämän onnessa. Tärkeämpää on olla kypsä suhde ja henkilöt.
Tosiaan kysykää lääkäriltä.