Olen poiminut muutamia runoja kirjoittamieni lapsuusaiheisten runojen joukosta. Nämä ovat kohtalaisen lyhyitä, tiiviitä, yksinkertaisia, mutta ehkä juuri siksi pidän niistä.
SEITSEMÄN RUNOA KADOTETUSTA MAAILMASTA
1.
Pieni poika
kaivaa maata
lapiollaan
etsii aarteita
löytää niitä
aarteita, joita aikuinen ei näe
ja löytää kiviä
jotka ovat jalokiviä:
timantteja, opaaleja, smaragdeja
kerää ne talteen
pieneen aarrearkkuunsa
jota aikuinen ei näe
ja ajattelee:
kuinka maailma onkaan ihmeellinen paikka
2.
Tyttö miettii: mistä saisin ystävän?
ei löydä pihamaalta
ei sanikkais- tai koivumetsästä
ei näe häntä keinumassa
pihlajan alla
ei kuule hänen huutavan
niityn yli: tule luokseni
tyttö tarttuu pieneen kirjaansa
kuulee keltasirkun laulavan
alkaa tarinan kuistin portailla
ja syliin lentää käpristyneitä lehtiä
mutta tyttö lukee
ystävä seisoo hänen vierellään
avoimen niityn takaa
ei, kaukaa peltojen, metsien,
aavikoiden ja tummien vuorten takaa
tyttöä huudetaan
ja ystävä hänen vierellään sanoo:
mennään
ja he menevät
niin kauan
kunnes kirjan kannet sulkeutuvat
äidin kutsuun: tule syömään, kultaseni!
3.
Pieni lapsi
löysi varjonsa
niin sileäreunaisen
ja hän ihmetteli
kuinka varjo eli
kuinka se liikkui yhtä sulavasti keinuen
kuin hän itse
mutta yksi reuna
oli rosoinen
tai niin hän ajatteli
ei varjokaan ole täydellinen
hän mietti
ja tunki taskuihinsa
tupakantumppeja
4.
Hän poimi käteensä
kevään ensimmäisen voikukan
painoi poskeaan vasten
sen pehmeän, kultaisen kukinnon
joka tuoksui auringolle
laittoi kukan korvansa taakse
ja hyppeli heräävällä nurmikolla
hymyili pilville
joiden takana aurinko oli
ja hänen kasvoistaan
tuuli maalasi kuvan taivaan tauluun
5.
Lammikon pinnalla lapsen kasvot
pienet, hymyilevät enkelin kasvot
kuka niitä katsoo
kun ne hiljaa väreilevät
kuka niistä välittää
kun ne kertovat sanattoman viestin:
olen kuin helposti särkyvä posliinilautanen
niin,
ei kukaan,
sillä kenkä pirstoo
pirstoo ne
kasvot,
lautasen,
eikä kukaan edes
pysähdy keräämään sirpaleita
6.
Tyttö kuunkultaa hiuksissaan,
norsunluuhiekkaa varpaissaan,
tähtisumua silmissään,
kapeilla harteillaan iltatuulen hyväilevät kädet,
huulilla vielä punaista mansikkaa
päivän lauluista
istuu kivellä ja odottaa poikaa.
Lähellä läikehtii järvi,
joka pian lahjoittaisi veneen;
ja veneessä pojan;
ja pojassa hymyn ja lämpimät sanat;
ja sanoissa viestin:
”Rakkaimpani,
me ikuisesti olemme toistemme omat.”
Mutta ei kuulu venettä, ei poikaa,
ja järvi tummuu ja muuttuu julmaksi;
ja tyttö odottaa,
sitten ei enää jaksa.
Vaan hän nousee kiveltä,
ravistaa kuunkullan hiuksistaan,
norsunluuhiekan varpaistaan,
tähtisumun silmistään,
kapeilta harteiltaan iltatuulen hyväilevät kädet
ja sylkee pois mansikan maun
ja juoksee kotiinsa.
Ja sängyssä nielee kyyneleensä
ja sanoo nallekarhulle:
”Kerran hän vielä tulee luokseni,
saat nähdä,
hän on vielä niin lapsellinen.”
7.
He rakastivat
kesäisiä nurmikoita, peltoja
ja hiljaa tuulessa lainehtivia niittyjä
sillä ne olivat meriä,
pohjattomia, ihmeellisiä meriä;
ja kukista he tekivät meritähtiä hiuksiinsa,
puna- ja valkoapilamatoista
tuli heidän satumaiset koralliriuttansa.
He uuvuttivat itsensä
ohrapellon aalloissa;
he vaipuivat selälleen laineiden syliin,
jotka peittivät heidät,
hukuttivat heidät.
Mutta aina he syntyivät uudelleen,
puhdistautuivat noissa merissä;
heidän henkensä jäi niihin.
Mutta kun he kerran pakenivat,
jäivät henget itkemään.
Ja meret kuivuivat ja kuolivat pois.
SEITSEMÄN RUNOA KADOTETUSTA MAAILMASTA
1.
Pieni poika
kaivaa maata
lapiollaan
etsii aarteita
löytää niitä
aarteita, joita aikuinen ei näe
ja löytää kiviä
jotka ovat jalokiviä:
timantteja, opaaleja, smaragdeja
kerää ne talteen
pieneen aarrearkkuunsa
jota aikuinen ei näe
ja ajattelee:
kuinka maailma onkaan ihmeellinen paikka
2.
Tyttö miettii: mistä saisin ystävän?
ei löydä pihamaalta
ei sanikkais- tai koivumetsästä
ei näe häntä keinumassa
pihlajan alla
ei kuule hänen huutavan
niityn yli: tule luokseni
tyttö tarttuu pieneen kirjaansa
kuulee keltasirkun laulavan
alkaa tarinan kuistin portailla
ja syliin lentää käpristyneitä lehtiä
mutta tyttö lukee
ystävä seisoo hänen vierellään
avoimen niityn takaa
ei, kaukaa peltojen, metsien,
aavikoiden ja tummien vuorten takaa
tyttöä huudetaan
ja ystävä hänen vierellään sanoo:
mennään
ja he menevät
niin kauan
kunnes kirjan kannet sulkeutuvat
äidin kutsuun: tule syömään, kultaseni!
3.
Pieni lapsi
löysi varjonsa
niin sileäreunaisen
ja hän ihmetteli
kuinka varjo eli
kuinka se liikkui yhtä sulavasti keinuen
kuin hän itse
mutta yksi reuna
oli rosoinen
tai niin hän ajatteli
ei varjokaan ole täydellinen
hän mietti
ja tunki taskuihinsa
tupakantumppeja
4.
Hän poimi käteensä
kevään ensimmäisen voikukan
painoi poskeaan vasten
sen pehmeän, kultaisen kukinnon
joka tuoksui auringolle
laittoi kukan korvansa taakse
ja hyppeli heräävällä nurmikolla
hymyili pilville
joiden takana aurinko oli
ja hänen kasvoistaan
tuuli maalasi kuvan taivaan tauluun
5.
Lammikon pinnalla lapsen kasvot
pienet, hymyilevät enkelin kasvot
kuka niitä katsoo
kun ne hiljaa väreilevät
kuka niistä välittää
kun ne kertovat sanattoman viestin:
olen kuin helposti särkyvä posliinilautanen
niin,
ei kukaan,
sillä kenkä pirstoo
pirstoo ne
kasvot,
lautasen,
eikä kukaan edes
pysähdy keräämään sirpaleita
6.
Tyttö kuunkultaa hiuksissaan,
norsunluuhiekkaa varpaissaan,
tähtisumua silmissään,
kapeilla harteillaan iltatuulen hyväilevät kädet,
huulilla vielä punaista mansikkaa
päivän lauluista
istuu kivellä ja odottaa poikaa.
Lähellä läikehtii järvi,
joka pian lahjoittaisi veneen;
ja veneessä pojan;
ja pojassa hymyn ja lämpimät sanat;
ja sanoissa viestin:
”Rakkaimpani,
me ikuisesti olemme toistemme omat.”
Mutta ei kuulu venettä, ei poikaa,
ja järvi tummuu ja muuttuu julmaksi;
ja tyttö odottaa,
sitten ei enää jaksa.
Vaan hän nousee kiveltä,
ravistaa kuunkullan hiuksistaan,
norsunluuhiekan varpaistaan,
tähtisumun silmistään,
kapeilta harteiltaan iltatuulen hyväilevät kädet
ja sylkee pois mansikan maun
ja juoksee kotiinsa.
Ja sängyssä nielee kyyneleensä
ja sanoo nallekarhulle:
”Kerran hän vielä tulee luokseni,
saat nähdä,
hän on vielä niin lapsellinen.”
7.
He rakastivat
kesäisiä nurmikoita, peltoja
ja hiljaa tuulessa lainehtivia niittyjä
sillä ne olivat meriä,
pohjattomia, ihmeellisiä meriä;
ja kukista he tekivät meritähtiä hiuksiinsa,
puna- ja valkoapilamatoista
tuli heidän satumaiset koralliriuttansa.
He uuvuttivat itsensä
ohrapellon aalloissa;
he vaipuivat selälleen laineiden syliin,
jotka peittivät heidät,
hukuttivat heidät.
Mutta aina he syntyivät uudelleen,
puhdistautuivat noissa merissä;
heidän henkensä jäi niihin.
Mutta kun he kerran pakenivat,
jäivät henget itkemään.
Ja meret kuivuivat ja kuolivat pois.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.