Miksi olen yksin?

Jotkut vain ovat epäsosiaalisia, eivätkä tule koskaan saamaan kunnon suhteita. Minäkin lukeudun tähän joukkoon. Huono kasvatus&lapsuus syynä.

Pitää vain toivoa että jonain päivänä tapaan ihmisen joka hyväksyy minut tälläisenään.

Mä kans olen tuota lapsuutta miettinyt. Ei mulla huonoa kasvatusta ole ollut, mutta sukulainen vuosikausia käyttäytyi mua kohtaan kuten aikuisten ei pitäis, eikä mun vanhemmat uskoneet kun pyysin apua.

En ole koskaan uskaltanut luottaa keheenkään, pelkään aina että ihmisten todellinen syy hakeutua mun seuraan tulee esille ennenpitkää ja sitte petyn. Varuillaan olen aina, ehkä se näkyy, vaikka yritän sitä peitellä. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus- nimisen kirjan luin, mutta ei auttanut.

No, kyllä tähän kai joskus tottuu. Kirjastossa ja metsäretkellä sielu lepää ja uskallan jopa rentoutua, noissa paikoissa jos tapais jonkun kivan ihmisen, ois se hienoa.

Omalla kohdallani kävi niin että kun hankin koiran paikkakunnallani oli muitakin joilla oli pentukoira kysyin heiltä että voitaisko käydä yhessä leikittämässä koiria joten nyt käydään noin kerran viikossa olin tätä aiemmin ollut ylä asteen lopusta asti yksinäinen

Niin se menee pääsääntösesti et ei niit seurallisii ihmisii paljo kiinnosta olla tekemisis meijän epäsosiaalisten kanssa.. Just täs monen vuoden yksinolon jälkeen tapasin s24sen kautta naisen jonk kans nähtiin kolme kertaa, ja kolmannen kerran jälkeen se ilmotti et nyt sil meni hermot, se ei jaksa enää sitä et en puhu ja jaa tarpeeks sen kans ajatuksia.. Ja nyt taas sit yksin.. Eipä täs oikei muuta vaihtoehtoo oo epäsosiaalisemmil ku se lottovoitto et vastaan tulis jostain se samankaltanen jota ei se epäsosiaalisuus haittais.. Ja mä en tiiä et ooksä epäsosiaalinen vai muuten vaa tunnet ittes ulkopuoliseks? Mut eihän se sun syys kuitenkaa oo, me vaan ollaan erilaisii me ihmiset, ja vähemmistöillä se on sit vaikeempaa se seuran löytäminen, vähän liian vaikeeta.. -aj-

Minä olen ainoa joka ei ole meidän perheestä seurustellut ikinä. Isälläni on ollut monia naisia. Äidillä on ollut monia miehiä. Sisko on naimississa, veli on seurustellut vaikka kenen kanssa ja sillä on nyttenkin nainen ollut yli 6 vuotta ja lapsikin on. Mulla ei ole ollut naisia yhtään aikuisiällä. Olen myös ainut joka ei juopottele juuri koskaan..

Vanhempani ovat aina olleet juoppoja, veli juo usein, sisko juo kans joskus ja minä en juo kuin kerran 2 kuussa. Ne ketkä juo ovat sosiaalisia, ja hakeutuvat toistensa seuraan ja saavat silloin kumppaneita. No en ole koskaan ollut koa juomaan joten kukaan ei hakeudu mun seuraan koska minusta ei ole seuraksi juopoille. Veikkaan et ne ketkä juo usein, saavat paremmin kumppanin kuin ne ketkä ei juo. Eli minä en saa koska en juo.

Toi juomattomuus on tosi juttu. Jos ei juo, katsotaan vähän friikiksi eikä seuraa löydy samasta eikä vastakkaisesta sukupuolesta. Mä oon ollut koko ikäni absolutisti ja nyt tuloksena on 0 ystävää. Ja mä katson vielä olevani sosiaalinen.

Huomasin saman kun joskus nuorna kyseenalaistin tuon jokaviikonloppuisen kännäyksen. Selvin päin sai koko ajan selittää, miksen juo ja jotkut kysyi olenko raskaana. Ainoa syy olla juomatta, tottakai.

Ei tuota kauaa kestänyt, humalassa lienen ollut parempaa seuraa, ts. osasin peittää ulkopuolisuuden tunteeni paremmin. Tuo mitä en edelleenkään käsitä, että miksei miehet vieroksu kuten naiset. Naiset kai vaistoaa toisessa naisessa jonkun aliensignaalin ja karttavat seuraa.

No, kattelin tuossa ohjelmaa Linkolasta. Aika erakkona sekin elelee, mutta ihan itteensä tyytyväiseltä näytti. Muuttaiskos sitte jonnekin korpeen ja kaveerais vain eläinten kanssa. Ne kyllä hakeutuu mun seuraan. Kai ne vaistoaa et olen ihan hyvä ihminen, olen vaan huono näyttelijä.

Kolmas allekirjoittaja juomattomuudelle... mulla kyllä on paljon "kavereita", mutta en jaksa osallistua oikein mihinkään kun joka ilta 5-10 tyyppiä mussuttaa "ala taas juomaan" ja vasta reipas 7 vuotta absolutistina takana.

Joo luulisi, että niitä absolutisteja tai vähän juovia tosiaan olis, mut ilmeisesti kuitenkin niin vähän, ettei niihin juuri normaaleissa yhteyksissä törmää.

Toi miten muut jotenkin vaistonvaraisesti jättävät lähestymättä on myös mielenkiintoinen juttu. Eilen viimeksi olin yhdellä keikalla ja sali alkoi olla jo aika turvoksissa ennen kuin ensimmäiset rohkaistui istumaan sille rivin puolikkaalle mikä oli mun ja käytävän välissä. Usein myös on käynyt esin työpalavereissa joissa on ollut kaikki vieraita toisilleen, että ainoot tyhjät paikat on jäänyt mun veireen. Mulla toi toimii vielä kummallekin sukupuolelle :) Ja mä siis pidän itseäni ihan normaalin näköisenä. Mulla on varmaan joku yksinäisen suden aura.

Sama vika täälläkin. Vielä kun asuu täysin korvessa, niin sosiaalinen elämää jää työpaikalla tavattaviin ihmiseen.
En ole ruma, minun sydän on kultaa. Masentunut olen ja aivan yksin.
Uusi nettisivusto on avattu, toivon sen poikivan yhteisöä niille jotka taivaltavat täällä rikottuina ja yksin.
http://www.yksinaistenyhteiso.com/

Minäkin olen ollut ehkä sieltä ekalta luokalta asti yksinäinen. Jokin minussa oli "vikana", että olin aina ulkopuolinen. Suurin syy siihen on ehkä se, että pidän itse itseäni aina ulkopuolisena, kai sen muut aistivat. Työpaikalla olen hyvä tyyppi, mutta siihen se sitten jääkin. Ei kukaan vapaa-ajalla halua kanssani hengata.

Se ettei juo alkoholia, kyllä vie mahdollisuudet aika vähiin. Ei ihmiset halua hengata tylsän kuivasuun kanssa, jos itse juovat. Ja eihän mua kyllä edes kiinnosta olla selvänä muiden kanssa jotka juovat.

Koen kyllä olevani sosiaalinen. Olen hoitotyössä ja tulen ihmisten kanssa toimeen. Kykenen keskustelemaan tuntemattomienkin kanssa. Mutta ympärilläni on ilmeisesti sellainen jonkin näköinen kehä, joka estää kaiken muun paitsi tuttavallisen lätinän. Ehkä en päästä ihmisiä lähelle.

Juuret tähän löytyvät varmasti lapsuudestani ja kasvatuksestani. Mutta en tiedä miten muuttaa käytöstäni, koska kuitenkaan ymmärrä, miksi en saa ystäviä.

Minulla on sellainen käsitys, että kun ihmiset tapaavat ystäviään, on se aina juomismeiningeissä. Olen ehkä lapsellinen, kun haluan ystäviä, joiden kanssa voisin vaikka pelailla tai lenkkeillä ym. Kai se kuuluu siihen ala-asteikään.

Mulla on mies kyllä. Jostain syystä kelpaan hänelle. Nykyään hyväksyn sen, että minun ei ole mahdollista saada ystäviä ja pärjään ihan hyvin miehenikin kanssa kaksistaan. Mutta koen kuitenkin kaipaavani ihmisiä elämääni, enkä voi koko aikaa miehessänikään roikkua. Mutta kun ystäviä ei ole niin niitä ei sitten vaan ole ja pitää keksiä omaa kivaa.

Höpönpöpöä.
Haarat auki vaan siitä se itelläkin lähti

Niin,samaa mietin minäkin,mutta luutavasti olen sellainen luonne,joka ei hyväksy ystäväkseen ihan kaikkia.Pari oikeeta ystävää on minulla ollut elämäni aikana,ja olen nyt kohta 60,.Kumpikin ystävyyssuhde päättyi siihen ,että pettivät minun luottamuksen.Toinen kertoi asioita minusta jotka oli sovittu salaisuudeksi ja toinen yritti heti iskeä minun exää,mikä minusta oli ihan törkeetä käytöstä.

Täälläkin yksinäinen nuori nainen, en kedon kaunein kukkanen tai sosiaalisuuden huipentuma todellakaan. Vaikka toisinaan, joskus pitkiäkin aikoja, tunnen olevani suht. kaunis, sosiaalinen ja itsevarma, en silloinkaan saa itselleni hyviä läheisiä ystäviä tai poikaystävää. Kaikki mitä saan tässä elämässä on kavereita ja tuttuja. Saatan löytää jonkun, jonka kanssa tulemme hyvin toimeen ja olemme hyvin samanlaisia, mutta silti, vaikka olisimme yhdessä lähes 24/7, meistä ei tule läheisiä, tärkeitä tai korvaamattomia toisillemme. Ei sitten millään. Voisin milloin vain häipyä pois ikuisiksi ajoiksi, enkä tulisi kaipaamaan häntä tai hän minua. Olen vain seuraa, jonka voi korvata milloin vain paremmalla seuralla. Elämä tuntuu todella tyhjältä ja yksinäiseltä. Merkityksettömältä ilman ketään tärkeää läheistä ihmistä, jonka kanssa jakaa ihan kaiken ja olla täysin oma itsensä. Eipä löydy sellaista ihmistä edes oman perheen piiristä..

Nainen joka on hyvä jätkä (nk.hyvä jätkä syndrooma).
Syitä on monia jos ylipaino ja tatuointi on pois laskuista
niin sitten jää enää jäljelle epäsiisti ulkomuoto ja
vittumainen luonne.

Tunnen paljon tyttöpoikia ja ei niillä kyllä kauheesti tunkua
ole miehistä..Ainakaan pitkäksi aikaa.
Joten johtunee jostain noista?

Jos ylipaino ja tatuointi on pois laskuista? En ole ylipainoinen mutta tatuointi on. Sekö karkottaa naispuoliset ystäväehdokkaat mun luota?

En myöskään koe olevani mikään jätkä, pukeudun siististi ja naisellisesti enkä ole "vittumainen" luonne. Ja kyllä, miehet on mut aina hyväksynyt, kun kaipaisin naisseuraa ja juttuja naisten kesken.

En suostu uskomaan, että olisin lähtökohtaisesti itse jotenkin viallinen yksilö, ehkä multa vain puuttuu joku kaverigeeni. Olen tullut siihen tulokseen, että jos en tällaisena kelpaa, anti sit olla. Ja mies tuossa on ollut 20 vuotta, niin sekö ei ole "pitkäksi aikaa". Nimim. Puupit, me ei olla ainoat yksinäiset, lohduttaisko se edes vähän.

Pikku vinkki. Ala juomaan.

Jaha, jollain on ollut "hieman" aikaa käsissään kun on penkonut wanhoja ketjuja ja nyt jakaa viisauksia täällä XD.

Itsekin olen raitis ja huomattu on jo kauan sitten että eihän tämä maa ole meitä varten jotka emme juo. Aina saa perustella jopa sitä ettei lähde baariseuraksi edes vesilasilliselle. Miksi lähtisin koska en baareissa viihdy?

Missähän yksinäiset raittiit/vähän käyttävät voisi kohdata toisensa...?

Hassua...mulle maistuu kyllä viinakin, mutta ei ole silti kavereita/ystäviä... Toki, olishan ne kaverit vähän rasittavia.. Niille pitäs riittää aikaa yms....

Mulla on vähän sama, että oon superyksinäinen ja en myöskään käytä juurikaan alkoholia. Tai mua ei tuo yöelämä kiinnosta ja oon parisuhteessa, niin en mitään kumppaniakaan baareista etsi. En kuitenkaan usko, että yksinäisyyteni siitä alkoholista johtuu. En vaan osaa tutustua kehenkään kasvotusten koulussa. Mulla on niin pahoja traumoja koulumaailmasta jäänyt, töissä jotenkin helpompi jutella tai missä tahansa muualla.

Olen aina ollut, siis lapsesta asti, yksinäinen. Aina sellainen erillisyyden tuntu. Muut ovat varmaan sen vaistonneet koska ei ole pyydetty kaveriporukoihin. Lukiossa ja jatko-opinnoissa oli joitakin pintapuolisia kavereita, mutta he jäivät kun menin työelämään. Yksi lukion kaveri piti ystävänään, mutta kun joskus sitten nähtiin, ei hän puhunut juuri mitään vaan minun piti puhua, ja hoitaa myös yhteydenotot. Aika yksipuolista? Jäi sekin sitten aikanaan kun pilasin hänen hääjuhlansa ahdistukseen ottamallani kännillä.

Viimeisen 10 v aikana kaikki loputkin tuttavuussuhteet ovat jääneet. Ei ole siis YHTÄÄN kaveria tai ystävää. Työpaikan työporukat ovat lähes kaikki itseään täynnä olevia, jotka kehua retostelevat talokauppojaan, kaukomatkojaan ja hankkimiaan tavaroita. Tai puhuvat urheilusta joka ei kiinnosta tippaakaan. Vetäydyn siis noistakin kontakteista sivummalle.

Nykyisin viihdyn yksin, enkä todellakaan halua edes seurustella naispuolisen kanssa. Pelko on että pettyy tai joutuu ns. komentelijan alle. Paskat tästä murheita enää ottamaan, tällaiseksi olen syntynyt ja tällaisena kuolen.

Minulla nuo ystävyyssuhteet menevät jotenkin kausiluonteisesti. Jossain vaiheessa elämääni minulla on useampi ystävä tai vähintään tuttuja. Sitten hiljalleen he muuttavat ulkomaille, muuttavat muille paikkakunnille tai jotain muuta käy ja yhteydenotot vähenevät. Sitten ollaan takaisin lähtöpisteessä. Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä vaikeampaa on vielä löytää uusia ystäviä, koska kaikki haluavat viettää aikaansa vain perheensä kanssa. Tällä hetkellä on taas menossa sellainen kausi, ettei minulla ole oikeastaan kuin yksi ystävä mitä näen muutaman viikon välein.

Luultavasti ongelma on ihan vain minusssa, etten pysty ylläpitämään ystävyyssuhteita. Voisin olla sosiaalisempi ja kiinnostava, mutta en vain ole. Yritän harrastaa aika paljon erilaisia juttuja, että elämäni olisi mielenkiintoisempi, mutta tätä perusluonnetta en ole pystynyt kehittämään tarpeeksi.

Hei

En tiiä menneeköä perille näin myöhhää mut ota yhteyttä jos tunnet yksinäisyyttä vielä...asun mieheni kanssa pk:n läänissä

Oon 12v tyttö ja mulla on luki häiriö. Minua on kiusattu sen takia eskarista asti. Olin ennen sitä tosi suosittu nyt olen vain yksin. Opettajat ei välitä koulussa siitä että lyön itseäni . Olen nykyään niin yksin että nään vaan unia jossa kuolen ja sitten kakki nauraa. Itken joka ilta ja valitan kaverille jonka luulin olevan puolellani . Hän vaan hylkäsi minut kun en enään voi syödä kunnolla. En ymmärrä mikä siinä on kun . Ystävä tarvitsee juuri eniten apua kakki lähtee pois tukemasta. (Minun vanhemmat ei tiedä tästä) ainoa juttelu seura on meidän koulun terveyden hoitaja.