Vertaistukea keskeytyneeseen keskenmenoon

Kyllä meitä on jotka olemme kokeneet saman. Itse kaksi kertaa. Ei kukaan minua ole lohduttanut. Jatkoimme vaan elämää mieheni kanssa. Ensimmäistä keskenmenoa en voi kovin surra, koska ilman sitä minulla ei olisi nykyistä tytärtäni, joka tuli keskenmenneen "tilalle". Tämä toinen keskenmeno taas korjasi avioliittoni. Raskauteni oli todella vaikea ja olimme lähes eropisteessä, kun voin niin huonosti. Kun raskaus keskeytyi, niin yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon rakastan miestäni. Raskaana ollessani en nähnyt kuinka onnelliset olemmekaan yhdessä, ja ehkä uusi raskaus ei tuo sitä pahaa oloa tullessaan, minkä keskeytynyt raskaus toi. Ehkä olen kääntänyt menetyksen surun rakkaudeksi mieheeni, en tiedä, mutta keskenmenon jälkeen on tuntunut, että rakastan miestäni niin paljon, että sydän lähes halkeaa. Minusta on ihanaa ajatella, että voimme yrittää uudelleen ja että sillä kertaa kaikki menee paremmin.

Osanottoni molemmille. Täällä kirjoittelee myöskin kahden enkelivauvan äiti. Ei surua pysty oikein kuvailla sanoin, se on jotain niin järkyttävää ja sanatonta, riistävää. Ainut lohtu meille oli että tämä ei ole lopullista. Ja aika.. se on ainut asia mikä itselläni on edes hieman lohduttanut. Sitä ei todellakaan pidä enää mitään itsestäänselvyytenä kun käy tällaiset helvetit läpi. Ei ymmärrä miksi tällaista pitää tapahtua!!

Olen myös kokenut keskenmenon ja pidän itseäni kuolleen lapsen äitinä. Aika muokkaa surua ja menetystä mutta kulkee mukana.

Itse sain tietää olevani raskaana ennen joulua ja olin todella yllättynyt mutta iloinen. Tilasin ajan varhaisultraan katsomaan että kaikki on hyvin... Siellä ei todellakaan ollut kaikki hyvin, alkion kehitys oli pysähtynyt vkolle 6 vaikka viikkoja olisi pitänyt olla jo 9... Shokki oli aikamoinen, mutta eipä se kaipaus koskaa lähde pois... vieläkin miettiin että elokuussa olisin sen synnyttänyt :(

Uutta lasta yritetään, mutta eipä ole vielä tärpännyt, pelko on koko ajan läsnä, jospa en koskaan saa itselle lasta? Jos tulen raskaaksi, tuleeko taas keskenmeno?
Ikääkin on jo kohta 32 ...

Nämä ovat vaikeita asioita...

Keskenmenostani on jo aikaa. Enää ei joka päivä itketä. Eikä asia ole enää niin mielessä. Mutta silti tulee hetkiä jolloin ei vain jaksa. Äitienpäivä oli vaikea. Aika ennen sitä ja silloin. Mikä minä olen? On minulla lapsi, pienokaiseni. Mutta en osaa nimetä häntä. Enkä ole oikein äitikään.
Läheiseni ajattelevat asian olevan jo ohi. Että eteenpäin mennän. Ja että aina on toivoa. He eivät tajua. Jokainen hetki jolloin tiedostan, ettei minulla ole lastani ahdistaa. Ja ettei lapsia vain tehdä. Ei se niin mene.
Oikein kettuillakseen eilen alkoivat taas kuukautiset. Voi sitä pettymyksen määrää. Olin jo haaveillut että entä jos. Olo oli ollut outo ja huonovointinen. Mutta ei. Ja verta tulee niiiiin paljon. Ja kivut on kovat. Eikä siis ole kyseessä ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen.
Silloin kuin kirjoitin ensimmäistä viestiä, en ollut kokenun vielä kaikkea.
N. 2vk tyhjennyksestä elimistö muuttui jo normaaliksi. Kohtu pieneni ja verenvuoto lakkasi. Olo oli hyvä. Kunnes yhtäkkiä alkoi verenvuoto kuin hanasta, kesti n.5min ja loppui. Seuraavana päivänä sama, mutta runsaampana (vaatteet ja vessan lattia sinne päästessäni oli veressä) ja sisältäni tuli nyrkin kokoinen hyytymä. Samantien sairaalaan ja siellä tutkimuksiin. "valitettavasti kaikki ei ole tullut ulos". Seuraavana päivänä kaavinta.
Että jos oli kaiken kaikkiaan surullinen ja vastoinkäymisiä oleva matka, niin ne vaan jatkuin. Kaavinta oli ollut vaikea suorintaa ja tavaraa olikin ollut enemmän kuin arveltu jne.
Ennen tuota olin jo hetkeksi päässyt takaisin arkeen. Sen jälkeen tuntui että asiasta taas rankaistiin. Potkittiin päähän, etten vaan pääse unohtamaan mitä on tapahtunut.
Olen iloinen jokainen kerta kun ystäväni ja läheiset kertoo että heillä odotetaan. Mutta samalla tulee myös se haikeus ja kaipuu. Se ahdistus..

Ei kukaan voi suruasi pois ottaa - eikä kukaan löydä sanoja jotka surun pois veisi.
Itselläni on kuitenkin niin läheiset ystävät, perhe, puoliso, sisarukset, vanhemmat, jotka jaksavat kuunnella.
Uskon kuitenkin itse vahvasti siihen, että aika parantaa.
Olen ostanut kukkia kotiin ja todennut itselleni kun tuo viimeinen kukka kukkii on suru taas hieman pienempi.
Näin minuutit vaihtuvat tunteihin, tunnit päiviin ja päivät viikkoihin.
Kuukauden päästä pystyn olemaan jo päivän yksin ilman kyyneleitä.
Tai näin ainakin haluan uskoa.

Ja mitä siihen ikään tulee, niin on sitä itselläkin jo 32 vuotta.
Ja ensimmäistä - "toista" ihmettä odotellaan.
Jospa sen nyytin jo silloin voisi saada.

Voimia ja jaksamisia!

Aloittaja, Olen kokenut jutakuinkin täysin saman kuin sinä. Olin menehtyä hoitovirheeseen, kun kohdun lääkkeellinen tyhjennys tehtiin rutiinilla. Periaatteella kaikki on samanlaisia ja nää on niin yleisiä. Olen niin pahoillani puolestanne.

Tiedän tunteet ihan kuin itse ois kirjoittanut, tässä toivottavasti kappale josta voit saada voimaa...

kaija kappale:
jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut
ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan
tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti "koskaan" nää
en tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin
olet joka ikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan
hiljaisuutena öissä
ääriviivoissa pihakoivun
saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti "koskaan" nää

kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa...

Lue Anniinanniin kirjat: syntymätön ja ei kenenkään äiti -varaa nessuja ja päätä selviytyä ja taistella. Minä olen puolen vuoden jälkeen selvinnyt pääosin surusta, enkä aio luovuttaa ennen 40 tai 42, nyt ikää 32 ja yritystä takana yli kolme vuotta, yksi keskenmeno. Lapseton nyt, mutta ei toivottavasti loppu elämää. Olin myös itse yhdellä palstalla jossa ei lapsettomia tai surevia tajuttu ollenka. On totta mitä täällä tuolla lapseton palstalla lukee: Lapseton on "onnellisempi" periaatteessa, koska niin paljon on vanhempia ja varsinkin äitejä jotka ovat loppuun palaneet siihen oman täydellisen äidin rooliinsa. Harva äiti ja vanhempi osaa tai jaksaa pitää niitä lapsi katraita kurissa vaan monessa perheessa lapset määräävät mikä tahdin. Ihan vain sen takia, että vanhemmat eivät jaksa pitää kuria eivätkä pysty myöntämään omia heikkouksia lasten kasvatuksessa. Moni lapsellinen tuntuu näillä kaiken maailman monilla palstoilla pitävän itseään täydellisinä ja lapsiaan oikeutettuina olemaan kauhu kakaroita esim. ADHD tai masennus diagnoosin varjolla. Siinä suhteessa olen samaa mieltä, että lapseton on onnellisempi vaikka haaveileekin kokoajan lapsesta. Onneksi itsellä on aikaa opetella muiden virheistä välttämään omissa lapsissa ne kasvatusvirheet. Olen siis lapseton joka rakastaa kuunnella lapsiperheiden arjesta juttuja ja hakea niihin sitten kirjoista ja opetusvideoista ratkaisuja, jotta itse voisi äidiksi tullessaan edes osan virheistä välttää ja tehdä arjesta onnellisemman. Jos en koskaan saa tulla äidiksi ei lukeminen ja opiskelu ole mielestäni ajan hukkaa koska aina voi auttaa niitä omilla vinkeillä jotka pystyvät neuvoja vastaanottamaan.

Ajattelin ettei minulle voi käydä näin jo neljä raskautta takana ja neljä ihanaa lasta. aikaisemmissa raskauksissa ei ikinä mitään ongelmia niinkun ei tässäkään. menin neuvolaan perjantaina rv 15 4 ja sydän ääniä ei kuulunut käskivät maanantaina uudelleen et jos saatais kuulumaa mutta ei viikkoja oli 16. sain lähteä suoraan ultraan mikä on toisella paikkakunnalla siellä todettiin että vauvan kasvu on lakannut rv 14. siitä sitten soitto tyksiin ja sain ajan seuraavaan perjantaihin.eli jouduin odottamaan viikon tietäen että vatsassani on kuollut lapsi ja joudun synnyttämään sen.No perjantai tuli ja olin aivan sekaisin ja peloissani et se sattuu samalla lailla kun synnytys. aamulla sain kaksi buranaa kun menin ja verta otettiin 12 putkea ,kanyylin laittoon tarvittiin kolme hoitajaa kun kukaan ei suonia löytäny. olo oli jo valmiiksi kun neulatyynyllä.aikaisempi synnytys käynnistetty pillereillä ja kesti 1h45min niin sanoivat et tämäkin on äkkiä ohi. pillerit ei kerjennyt edes kaikki sulamaan kun tunsin pikku nipistyksen ja sit plums. siällä se oli housuissani pieni kämmenen kokoinen enkeli poika. olin päättänyt etten halua nähdä mut nyt oli pakon edessä sekin tehtävä .mikä oli ihan hyvä tuli jotenkin vähän parempi olo. vauva näytti pieneltä nukelta. kokemuksena oli hirvittävä mitä en toivo pahimmalle vihamiehellekään.

Kiitos kovasti viesteistänne. En ole aikoihin enää täällä käynyt, siirryin n. puoli vuotta sitten tuonne lapsettomien palstalle ja löysin sieltä kovan kohtalon kokeneen vertaistuen. Mutta kiitos kovasti sanoistanne. Keskenmenostani on yli vuosi ja en ole raskaana. Aktiivisesti on yritetty ja tutkimuksissa ravattu, mutta ei niin ei. Raivostuttaa lääkärit kun jauhaavat että "et sinä ole lapseton, olet ollut raskaana" jooo-oo. Ja yksi lääkäri ihan totesi että "sinulla on käynyt tuuri kun sait keskenmenon" ja sit ne jauhaa et tutkitaan ja kun mitään ei löydy niin sit pitää odottaa. Aina joku hoitaja saa soittaa ja selvittää asioita kun lääkärit vaihtuu kokoajan. Nyt ollaan päätetty ettei enää jakseta. Vaihdetaan kohta paikkakuntaa ja hakeudutaan siellä uudelleen hoitoon.
Mutta niin. Laskettuna päivänä oli vaikeaa. Oli todella vaikeaa. Vuosi siitä päivästä kun lääkäri ei löytänyt sydänääniä, oli vaikeaa. "Synnytyspäivän" vuosipäivänä oli vaikeaa. Itkua jota kukaan ei ymmärrä, riipaisevaa kipua ja kaipuuta. Minulla oli jotain.
Edelleen pohdin, mitä vastaan niille ihmisille jotka kysyyvät onko minulla lasta? Tuntuu kuin kaikki jotka tiesivät tilanteesta olisivat jo unohtaneet mitä menetin. Tottakai mieleen pulpahtaa asioita, miten kaikki olisi nyt. Enää onneksi harvemmin.
Ja tietenkin jokainen kuukausi ja menkkojen alkaminen on pettymys. Koitan ajatella että asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on syynsä. En ole vielä löytänyt syitä tälle tapahtumalle. Tänä vuonna 5 läheistäni on saanut perheenlisäystä. Olen onnellinen heidän puolestaan, ei se ole minulta pois. Silti on se kaipuu ja haikeus.
Toivoisin ettei kukaan joutuisi kokemaan tällaista, ei kukaan. Ei koskaan. Ja toivon että vielä joskus saan kokea sen onnen uudelleen joka minulla jo oli. Muistan niin sen aamun kun tein testin, salassa mieheltäni ettei hän pettyisi jos se olisikin negatiivinen. Ja sitten tulikin kaksi punaista viivaa. Kävelin mieheni luokse ja herätin hänet, itkin ja sanoin että Kulta, minä olen raskaana. Toistelin sitä kokoajan. Hän vain sulki minut syliinsä ja itki onnesta. Enkelilapsemme poismenon vuosipäivänä, sytytimme kynttilät kaikessaa hiljaisuudessa, olimme sylikkäin ja itkimme.
Elämä antaa ja elämä ottaa- Onneksi se oli totta edes hetken.
Kiitos Kaijan kappaleesta, tunsin sen jo aikaisemmin mutta nyt se sai uutta merkitystä. Elämä on jatkunut, vaikka jaloilleen nouseminen kestikin kauan. Onneksi minulla on ihana mies joka on nostanut jaloille ja seisonut rinnalle. Nyt opettelemme elämää vähän eri tavalla, ehkä tämäkin tuo uusia mahdollisuuksia?