Olen 20-vuotias tyttö, tai nainen, miten sen haluaa pistää... Ajattelin kertoa tänne jotain asioita itsestäni, jos joku osaisi vaikkapa sanoa, miltä tämä kuulostaa. Minulle on vaikeaa puhua näistä asioista kenellekään oikeassa elämässä eräistä syistä johtuen, joten ajattelin kirjoittaa tänne... Jos jollakulla olisi vaikka jotain neuvoja tai vastaavanlaisia kokemuksia. Kirjoitan tämän kahten osaan, kun yhteen ei näemmä mahdu...
Pystyn todella helposti kuulemaan ääniä, mutta yleensä nimenomaan jos haluan. Äänet ovat harvemmin kuitenkaan ihmisääniä, yleisin on todella korkea ja kovemmaksi muuttuva "siritys", hieman jotain staattista aaltoa muistuttava ääni. Jos alan kuunnella näitä ääniä, ne muuttuvat kovemmiksi. Kuitenkin yleensä olen pystynyt kontrolloimaan niitä, mutta esimerkiksi eilen yöllä se ääni voimistui niin kovaksi, että luulin pääni halkeavan. En voinut nukkua, koitin peittää korvani mutta ääni vain jatkui entistä armottomampana. En muista miten lopulta onnistuin nukahtamaan, mutta se ääni tuntui pelottavan todelliselta. Kun käänsin kylkeä, ääni vaihtui toisesta korvasta toiseen, ihan kuin oikea ääni. Silloin oli vaikeaa selittää itselleen, että se on vain kuvitelmaa. Minulla on pienestä asti ollut toistuvia unia äänistä, ja koen hereillä ollessanikin jossain määrin äänien "kerrostumisen" asteen kertovan siitä, kuinka ahdistuneeksi itseni koen. Tätä on hankalaa selittää, mutta jos olen esimerkiksi tekemässä jotain hektistä, tuntuu että ympärilläni on kamalasti kovia ääniä, vaikka niitä ei tosi asiassa olisikaan. Ja kun lopetan, huomaan, että täällähän olikin hiljaista koko ajan.
Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, minkä johdosta voin helposti nähdä asioita, mutta erotan ne yleensä todellisuudesta. Pelottavimpia ovat kuitenkin peilit, jos katson niihin kauan. En osaa selittää mitä näen, mutta kun alan tuijottaa kasvojani peilistä, ne vääristyvät parissakymmenessä sekunnissa aivan hirveiksi. Ne ovat kuin useat eri (miehen) kasvot kerrostuneena päällekäin, jotkut näyttävät lähes demonisilta. (Jeesus kun kuulostaa mielisairaalta, tajuan vasta nyt...) Koitan välttää tätä tuijottamista, mutta joskus en voi olla tuijottamalta. Näkevätkö kaikki ihmiset näin, vai olenko oikeasti ainoa?
Nämä näkö ja -ääniharhat eivät haittaisi, jos kokisin muuten olevani normaali. Mutta viime aikoina, etenkin ehkä kahtena viime vuotena, jokin on muuttunut täysin... Olen nykyään aivan muissa maailmoissa. Minulla on aivan tavattoman huono muisti, ja se on ehkä pelottavinta. En oikeasti muista, mitä tein kaksi päivää sitten. En muista, koska viimeksi kävin kaupassa tai koska viimeksi näin jotain tiettyä ihmistä. Hyvä kun oikeasti muistan edes eilistä. Kun muistelen vaikkapa edellistä työpaikkaani, jossa olin viimeksi siis alle puoli vuotta sitten, tuntuu se täysin eri elämältä. En tunnista itseäni kunnolla valokuvista, ja jotenkin näytän joka päivä aivan erilaiselta. Minulla on vaikeuksia tunnistaa omaa persoonaani ja ulkonäköäni, ja se on ehkä pelottavinta. Jonkin aikaa sitten minulla oli vaihe, kun itkin joka ikinen päivä useita kertoja, koska en tunnistanut itseäni ja mietin, kuka minä oikein olen. Inhosin itseäni siitä huolimatta, ja jonkin aikaa koin olevani masentunut. Viiltelin ja olin aika huonossa paikassa, mutta jostain syystä se aika tuntui paljon todellisemmalta, kuin tämä nykyinen... Nykyään olen lähinnä väsynyt, en jaksa oikein tehdä mitään ja ihmissuhteeni ovat kamalassa jamassa. Useimmiten menen vain nukkumaan jos en muutakaan keksi, mutta silti väsyttää jatkuvasti.
Pystyn todella helposti kuulemaan ääniä, mutta yleensä nimenomaan jos haluan. Äänet ovat harvemmin kuitenkaan ihmisääniä, yleisin on todella korkea ja kovemmaksi muuttuva "siritys", hieman jotain staattista aaltoa muistuttava ääni. Jos alan kuunnella näitä ääniä, ne muuttuvat kovemmiksi. Kuitenkin yleensä olen pystynyt kontrolloimaan niitä, mutta esimerkiksi eilen yöllä se ääni voimistui niin kovaksi, että luulin pääni halkeavan. En voinut nukkua, koitin peittää korvani mutta ääni vain jatkui entistä armottomampana. En muista miten lopulta onnistuin nukahtamaan, mutta se ääni tuntui pelottavan todelliselta. Kun käänsin kylkeä, ääni vaihtui toisesta korvasta toiseen, ihan kuin oikea ääni. Silloin oli vaikeaa selittää itselleen, että se on vain kuvitelmaa. Minulla on pienestä asti ollut toistuvia unia äänistä, ja koen hereillä ollessanikin jossain määrin äänien "kerrostumisen" asteen kertovan siitä, kuinka ahdistuneeksi itseni koen. Tätä on hankalaa selittää, mutta jos olen esimerkiksi tekemässä jotain hektistä, tuntuu että ympärilläni on kamalasti kovia ääniä, vaikka niitä ei tosi asiassa olisikaan. Ja kun lopetan, huomaan, että täällähän olikin hiljaista koko ajan.
Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, minkä johdosta voin helposti nähdä asioita, mutta erotan ne yleensä todellisuudesta. Pelottavimpia ovat kuitenkin peilit, jos katson niihin kauan. En osaa selittää mitä näen, mutta kun alan tuijottaa kasvojani peilistä, ne vääristyvät parissakymmenessä sekunnissa aivan hirveiksi. Ne ovat kuin useat eri (miehen) kasvot kerrostuneena päällekäin, jotkut näyttävät lähes demonisilta. (Jeesus kun kuulostaa mielisairaalta, tajuan vasta nyt...) Koitan välttää tätä tuijottamista, mutta joskus en voi olla tuijottamalta. Näkevätkö kaikki ihmiset näin, vai olenko oikeasti ainoa?
Nämä näkö ja -ääniharhat eivät haittaisi, jos kokisin muuten olevani normaali. Mutta viime aikoina, etenkin ehkä kahtena viime vuotena, jokin on muuttunut täysin... Olen nykyään aivan muissa maailmoissa. Minulla on aivan tavattoman huono muisti, ja se on ehkä pelottavinta. En oikeasti muista, mitä tein kaksi päivää sitten. En muista, koska viimeksi kävin kaupassa tai koska viimeksi näin jotain tiettyä ihmistä. Hyvä kun oikeasti muistan edes eilistä. Kun muistelen vaikkapa edellistä työpaikkaani, jossa olin viimeksi siis alle puoli vuotta sitten, tuntuu se täysin eri elämältä. En tunnista itseäni kunnolla valokuvista, ja jotenkin näytän joka päivä aivan erilaiselta. Minulla on vaikeuksia tunnistaa omaa persoonaani ja ulkonäköäni, ja se on ehkä pelottavinta. Jonkin aikaa sitten minulla oli vaihe, kun itkin joka ikinen päivä useita kertoja, koska en tunnistanut itseäni ja mietin, kuka minä oikein olen. Inhosin itseäni siitä huolimatta, ja jonkin aikaa koin olevani masentunut. Viiltelin ja olin aika huonossa paikassa, mutta jostain syystä se aika tuntui paljon todellisemmalta, kuin tämä nykyinen... Nykyään olen lähinnä väsynyt, en jaksa oikein tehdä mitään ja ihmissuhteeni ovat kamalassa jamassa. Useimmiten menen vain nukkumaan jos en muutakaan keksi, mutta silti väsyttää jatkuvasti.
Vastaukset 16
Vanhimmat
...Ja jatkuu.
Mieleni myös harhailee jatkuvasti, ja tuntuu välillä, että elän unessa. Maailma on jotenkin hirveän utuinen nykyään, ja minulle on vaikeaa keskittyä mihinkään. Töissä en pysty keskittymään juuri ollenkaan, ja useimmiten en _ymmärrä_ asioista mitään. Voit selittää minulle saman asian vaikka 10 kertaa, todennäköisesti en silti osaa tehdä sitä. Ainoastaan koulussa, jossa koen opiskelevani kutsumukseni mukaista alaa, pystyn oikeasti sisäistämään asioita. Kaikki muu jotenkin vain katoaa. En muista kuukauden takaista ulkomaanmatkaani suunnilleen kuin vain kuvien perusteella. Puhumattakaan yhtään mistään, mikä tapahtui useita vuosia sitten. En muista oikeastaan juuri mitään. Toiset ihmiset tunnistan, mutta kerran tapahtui jotain, joka hirvittää minua vieläkin. Olin nimittäin ulkomaanmatkoilla 3 viikkoa, ja kun palasin takaisin Suomeen ja näin vanhempani, tajusin, että olin oikeasti unohtanut miltä he näyttävät. He vaikuttivat jotenkin vierailta ja oudoilta, enkä luottanut heihin muutamaan päivään. Se oli oikeasti pelottavaa.
Minua ravitsaa myös se, miten vähän nykyään koen olevani todellinen. Ennen pelkäsin hirveästi kipua ja kaikkea kipuun liittyvää, nykyään en oikeasti voisi vähempää välittää mistään. Tuntuu, kuin katselisi elokuvaa, eivätkä asiat enää oikeastaan pelota minua. Kävelen jatkuvasti öisin yksin pimeässä, useimmiten huonommilla alueilla, ja vaikka vastaan tulisi minkälaista jengiä tahansa, en tunne minkäänlaista pelkoa tai ahdistusta. Ennen olin täysin päinvastainen, mutta nykyään melkein hakeudun tilanteisiin, joissa koin ennen olevani vaarassa. Pelkään, että vielä joku päivä tämä oikeasti koituu kohtalokseni... Tai pelkään ja pelkään, oikeastaan en, mutta tiedostan sen mahdollisuuden kyllä hyvin. En tiedä toivonko että minulle tapahtuisi jotain, jotta saisin huomiota, vai enkö minä oikeasti enää välitä elämästäni sen enempää. Vaikeaa sanoa.
En tiedä onko tämä vain jotain oikeasti ohimenevää ja normaalia, sitä on vaikeaa sanoa sisältäpäin... Mutta kuten totesin, muuten tämä ei haittaisi, mutta se, että en koe tätä elämää oikeastaan enää koskaan nykyään todelliseksi... Se on vaikeaa. En halua tuntea, että olen henkisesti kuin 90-vuotias vaarini, vaikka periaatteessa olen vasta elämäni alussa. Minusta kuitenkin tuntuu väsyneeltä ja ajatukseni tuntuu katoavan välillä kokonaan. En halua alkaa penkoa netistä mitään eri mielisairauksista kertovia juttuja, koska pelkään, että alan kuvittelemaan elämääni niiden mukaiseksi. Tässä kerroin puhtaasti sen, mitä nykyään koen, en mitään lisättyä. Jos jollakulla on jotain viisasta sanottavaa tähän, niin se on ihan tervetullutta.
Oletko käynyt lääkärissä oireidesi vuoksi? En tahdo pelotella, mutta skitsofreniaan kuuluu juuri kertomasi kaltaisia oireita joiden vuoksi toimintakyvyn laskua useilla elämän eri osa-alueilla. Skitsofrenian puhkeamisen eli pitkäkestoisen psykoosin kroonistumisen voi estää ajoissa hakeutumalla oikeanlaisen hoidon piiriin. Voimia sinulle jaksaa selvittää tilannettasi tarkemmin, nykyinen tilanteesi vie varmasta aivan äärettömästi energiaa.
Hei. En ole käynyt koskaan lääkärissä tai yleensä edes puhunut näistä asioista oikeastaan kenellekään. Minua kauhistuttaa ajatuskin mennä tosissani puhumaan tästä, koska haluan lähinnä kieltää asian... En tiedä ymmärtääkö tätä nyt kukaan, mutta en haluaisi mitään diagnoosia tai ns. "leimausta"... Pelottaa, miten se vaikuttaa elämääni myöhemmin. Tai j minua ei kuunnella tai ajatellaan luulosairaaksi tai jotain. En osaa puhua tällaisista asioista muuten kuin näin kirjoittaen, tosielämässä se on ihan toinen juttu. Jos minua ei otettaisi tosissaan tuntuu, että sitten en koskaan puhu enää kenellekään. Voi kun voisin näyttää tämän kirjoituksen vain ja että joku ymmärtäisi. Tutuilleni en ikinä kehtaisi...
Don't Know: ehkä tavallaan... Se on kyllä jotenkin hieman "moniulotteisempi" ääni, jos tuossa nyt on mitään järkeä kenellekään... Se ei ole tasapaksu ja voimistuessaan se muuttuu jotenkin rikkaammaksi ääneltään. Ja erittäin, erittäin kovaksi jos alan kuuntelemaan sitä.
Entäs dissosiaatiohäiriö? Onko sinulla taustalla traumatisoitumista tms.? Dissosiaatio liitetään yleensä traumoihin.
Kuulostaa dissosiaatio häiriöltä, mutta se edellyttää trauman. Jos sinulla on dissosiaatio häiriö, et välttämättä muista että sinulle on tapahtunut jotain traumaattista, vaan mieli sulkee sen pois. Joorandomkommentti.
Hei. Minulle tapahtui muutama vuosi sitten eräs asia, josta en haluaisi puhua täällä, mutta tiedostan että minulla on siitä paljon ongelmia ja muistelen sitä yhä päivittäin... Tämä tapahtuma on vaikuttanut elämääni melko laajalti, etenkin suhteessa luottamukseeni ihmisiin. Voisin sanoa, että se kyllä traumoitti minua. Minua koulukiusattiin myös useita vuosia aika rankasti, fyysisesti ja henkisesti, mikä vaikuttaa varmasti nykyään itsetuntooni yms. aika paljon... Vaikea suhde äitiini on ehkä myös jonkinlainen taustatekijä, en tiedä. En muista kunnolla, kuten aloitusviestissä kai mainitsinkin, ja vuosien takaiset tapahtumat muistan sen perusteella, että tiedän muistaneeni ne.
Mutta voi luoja, en saa aikaiseksi varata aikaa... Olen yrittänyt eilisestä lähtien, en pysty. En vain pysty, en kehtaa. Eilen yöllä menin nukkumaan, ja yhtäkkiä minua pelotti kaikki. En tunnistanut huonettani, kaikki varjot olivat "väärässä paikassa" ja näin tähän asti aidoimman harhani ikinä... En halua edes kertoa siitä, mutta se oli ihan kamalaa. Onneksi säpsähdin kuitenkin jonkin ajan kuluttua takaisin todellisuuteen. Kuva jäi kuitenkin päähäni pyörimään ja tunkeutui uneeni... Kaikki tuntui vieraalta ja oudolta. Luoja se tuntui aidolta... Mitä voin tehdä? Voinko minä odottaa, josko tämä tila menisi ohi ja kaikki vain palautuisi normaaliksi, tai jos odotan että jos tämä nyt menee pahemmaksi, niin sitten hakeudun johonkin puhumaan? Minua pelottaa, en halua joutua mihinkään osastolle, koska älyllisesti koen että suurimmanosan ajasta olen ihan normaali. Ehkä tämä on vain stressiä tai hankala elämäntilanne tai jotain, en tiedä. Nyt kaduttaa että edes kirjoitan tänne... Mutta pakko purkaa johonkin.
Onko se ääni samanlaista vinkunaa tms, jota aikoinaan tuli telkkarin kuvaputkesta, kun sen sammutti, sellasta tasaista, kuten sanotaan "Korvissa soi"
Vaikuttaa että elät hyvin paljon milikuvitusmaailassa ja itseksesi. Olitko paljon yksin lapsuudessa ilman kavereita? Kirjoitat hyvin loogisesti ja asiallisesti. Kyllä sinun kannattaisi tilata aika psykologille tai psykiatrille. Kun asiaa hautoo itsekseeen niin helposti siinä ahdistuu ja stressaantuu.
Kaverillani oli hyvin samantyyppisiä oireita ja kun viimein haki apua hänellä diagnosoitiin skitsofrenia. Älä pelkää hakea apua, sillä mitä aikaisemmin toimit sen parempi. Oikeilla lääkkeillä kaverini pystyy elää tasapainoista ja normaalia elämää. Kaveria harmittaa nyt jälkikäteen ettei jo heti oireiden alettua hakeutunut hoitoon sillä sairaus pääsi pahaksi..
Älä jää odottamaan vaan toimi heti!!!
Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Kiitos paljon vastauksista... Pakko minun on varmaan varata tosiaan se aika, jos te tosiaan olette sitä mieltä että se on tarpeellista. Toisaalta toivon todella, ettei minulle diagnosoitaisi mitään skitsofreniaa tai muuta vakavempaa, toisaalta haluan vain apua... Ja jos tämä pahenee ilman apua, niin olen valmis silloin sitä ottamaan vastaan.
Keissa: olen aina ollut aika yksinäinen, lapsesta asti, mutta nykyään olen vetäytynyt aiempaakin yksinäisemmäksi. Eikä se oikeastaan häiritse minua, koska en jaksa olla kenenkään seurassa kovin kauaa, se vie kauheasti energiaa. Eli olet siinä ihan oikeassa.
Varmaan syynä on tuo omissa oloissa oleminen ja pako omaan milikuvitusmaailmaan jolloin oma minuus alkaa kuin sulautua niin kuin itämäisen uskonnon harjoittajilla "johonkon maailmankaikkuden sieluun". Sain sen kuvan että et ole tuskainen ja koe pahaa oloa. Ajatuksen juoksu on selkeää ja tavallaan järjellä ymmärrät että se mitä koet ei ole sitenkään todellisuus.
Eemmän vain virikkeitä: vaikka musiikin kuuntelua, lukemista ja ihmisten pariin. Kuitenkin kannattaa kääntyä myös ammattilaisen pakeilla.
Niin... Toisaalta en kyllä aina ole ollut mitenkään eriytynyt, vaikka viihdynkin yksin. Minulla on aina ollut ympärilläni jonkun verran ihmisiä, pari vuotta sitten todella paljonkin, mutta aloin kuitenkin vetäytyä takaisin yksinäisyyteen. Tuntuu, että luonteeni on muuttunut jotenkin ratkaisevasti, eikä minulla yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa kenellekään, en muista mitään ja tuntuu, että kaikki inhoavat minua salaa. Kaikki haluavat minusta eroon ennemmin tai myöhemmin kuitenkin, aluksi esittävät että tykkäävät ja sitten vain katoavat vähin äänin... En vain välitä enää. Musiikki ja kirjat onkin ainoita asioita, joita jaksan enää harrastaa. Tuntuu, että mieleni on jatkuvasti jossain ihan muualla, en tunnista omaa persoonaani enää ollenkaan. Miten voisin kunnolla edes tutustua keheenkään, kun en edes tiedä, kuka itsekään olen.
Kirjoittaminen ja ajatuksenjuoksuni sujuu onneksi entiseen malliin, varmaan saisin shokin jos näin ei enää olisi. Tämän takia ajatus skitsofrenian mahdollisuudesta kuulostaa kaukaiselta ja pelottavalta, ja toivon tosiaan, ettei niin ole.. Kirjoittaminene kun on ainoita asioita, joissa olen aina ollut suhteellisen hyvä. Mutta tosielämässä on nykyään ihan eri juttu.
Hei. Soita heti tiistaina terveyskeskukseen saadaksesi ajan lääkärin vastaanotolle tai jos paikkakunnallasi on psykiatrian poliklinikka, sinne.
Kirjoituksistasi päätellen osaat jäsentää ajatuksiasi tarvittaessa selkeästi, joten sinulla on hyvät mahdollisuudet saada oikeanlaista tukea tuonkaltaiseen oirehdintaan mitä aloitusviestissäsi toit esiin. Juuri siksi olisi hyvä hakea ammattiapua nyt tässä vaiheessa, jotta mahdollinen sairastumisesi esim. psykoosiin voitaisiin ehkäistä.
Vaikuttaa siltä, että jos saisit purkaa ajatuksiasi säännöllisesti keskustelemalla niistä jonkun sellaisen kanssa, joka osaa kuunnella/tukea oikein, ahdistuksesi jo voisi silläkin helpottua niinkin pitkälle, ettet tarvitsisi kuin jonkin miedon lääkkeen, jolla elämäsi voisi normalisoitua ja jonka avulla pääsisit pois noista epärealistisista "tiloista", jotka selkeästi haittaavat normaalielämääsi.
Jokaisella paikkakunnalla pitäisi olla myös akuutteja tilanteita varten ns. kriisiaikoja, jotka voidaan järjestään tilanteesta riippuen jo saman päivän/viikon aikana, milloin asiakas on ilmoittanut avuntarpeestaan. Jos onnistut saamaan sellaisen ajan, kannattaa ottaa sinne mukaan tänne kirjoittamasi tekstit, mitkä voivat toimia tulevan hoitosi pohjana. Toivotan rohkeutta sinulle edelleen heti pyhien jälkeen lähteä selvittämään asiaasi.
Kärsin vakavista mielenterveys ongelmista ja syvästä masennuksesta. olen yrittänyt tappaa itseni jo 12 kertaa, mutta joka kerta olen selvinnyt hengissä. Mikä enään avuksi?
Voisitko kysyä seurakunnalta sielunhoitajaa, joka myös rukoilisi puolestasi?
Kyllähän sitä lapsena ja nuorena on monenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia, kun etsii itseään. Hyvä, että haluat hakea itsellesi tukea. Voithan vilkaista tuota yhtä linkkiä, kuulostaako tutulta.
http://www.traumajadissosiaatio.fi/D/depersonalisaatiohairio.html