en tiedä mihin osioon tää nyt kuuluu mut kirjottelenpa tänne.
Oon tässä muutaman kuukauden sisään kirjaimellisesti seonnut. Pilasin jopa parisuhteenikin käytökselläni. Jatkuvaa syyttelyä,valitusta itkua jne. Kuka sellaista voi jaksaa?
tää kaikki alko kun läheinen ihminen kuoli. Alko voimakkaat huimaukset, rytmihäiriöt paheni, loppujenlopuksi nukuin kokoajan, hetken kuluttua valvoin monta viikkoa.
Nyt välillätullut "kohtauksia" et ahistaa niin perkeleesti, toivonut vaan kuolemaa kun ei kestä sitä tunnetta.
nyt vaan makaan sängyssä kun en jaksa nousta. En anna itseni syödä.
Onko musta tullut hullu?! Mä en enää tiedä mikä on päällimäinen asia mikä ahdistaa, ehkä koko elämä.
Oon lapsuudesta asti saanut katsoa asioita jota pienen ihmisen ei kuuluisi nähdä, sitten vanhemmiten itse joutunut kokemaan pahoja asioita.
Musta alkaa tuntumaan et mä olen se joka on itse pilannut kaikki ihmissuhteet. Oon ajanu ne pois jotka olis voinu välittää koska mä en kestä tunnetta et joku MUKA musta vois välittää.
Ennen mä olin iloinen, aina ilonen. Onnellinen vaikka ei syytäkään. Oon jaksanu olla se joka pönkittää muita ylöspäin jos vaikeeta. Nyt mä oon se joka ruikuttaa, ei keksi mitään hyvää.. Siis tosi raskas. Mä oon pari kertaa aiemminkin käyny täällä pohjalla, ettei yksinkertaiseisti jaksa. Hakenut apua.. Saanutkin mutta lopettanut kesken kun tullut taas hyvä mieli.
Nyt oon hakenut sairaslomaa, sitä myötä odottelen psykiatrin yhteydenottoa. Mut nyt musta tuntuu tääkin tyhmältä et olenko mä tosiaan niin heikko et tarvitsen apua. Tai etten kykene töihin. Voi luoja tätä häpeää mitä ihminen voi kokea. Häpeän itseäni.. siis ihan todella.
Oon tässä muutaman kuukauden sisään kirjaimellisesti seonnut. Pilasin jopa parisuhteenikin käytökselläni. Jatkuvaa syyttelyä,valitusta itkua jne. Kuka sellaista voi jaksaa?
tää kaikki alko kun läheinen ihminen kuoli. Alko voimakkaat huimaukset, rytmihäiriöt paheni, loppujenlopuksi nukuin kokoajan, hetken kuluttua valvoin monta viikkoa.
Nyt välillätullut "kohtauksia" et ahistaa niin perkeleesti, toivonut vaan kuolemaa kun ei kestä sitä tunnetta.
nyt vaan makaan sängyssä kun en jaksa nousta. En anna itseni syödä.
Onko musta tullut hullu?! Mä en enää tiedä mikä on päällimäinen asia mikä ahdistaa, ehkä koko elämä.
Oon lapsuudesta asti saanut katsoa asioita jota pienen ihmisen ei kuuluisi nähdä, sitten vanhemmiten itse joutunut kokemaan pahoja asioita.
Musta alkaa tuntumaan et mä olen se joka on itse pilannut kaikki ihmissuhteet. Oon ajanu ne pois jotka olis voinu välittää koska mä en kestä tunnetta et joku MUKA musta vois välittää.
Ennen mä olin iloinen, aina ilonen. Onnellinen vaikka ei syytäkään. Oon jaksanu olla se joka pönkittää muita ylöspäin jos vaikeeta. Nyt mä oon se joka ruikuttaa, ei keksi mitään hyvää.. Siis tosi raskas. Mä oon pari kertaa aiemminkin käyny täällä pohjalla, ettei yksinkertaiseisti jaksa. Hakenut apua.. Saanutkin mutta lopettanut kesken kun tullut taas hyvä mieli.
Nyt oon hakenut sairaslomaa, sitä myötä odottelen psykiatrin yhteydenottoa. Mut nyt musta tuntuu tääkin tyhmältä et olenko mä tosiaan niin heikko et tarvitsen apua. Tai etten kykene töihin. Voi luoja tätä häpeää mitä ihminen voi kokea. Häpeän itseäni.. siis ihan todella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä sinä nytkin selviät. Kun on kokenut kovia niin kaikenlaiset tunteet vellovat: häpeää, syyllisyytttä, sitten vihaa ja loulla alkaa tulla rakkauden ja elämää jälleen rakentavia tunteita. Olet samanlainen tallaaja kuin kuka tahansa meistä. Kun menettää läheisen niin suru saa aikaa monelaista ja silloin purkautuu menneisyydenkin lastia. Pitää oppia antamaan itselleenkin anteeksi ja hyväksyä se, että tarvite toisilta apua. Näin me kasvetaan ihmisinä.