Miten minusta tuli onnellinen?

Elämää ei opita kirjoja lukemalla, totesin mielessäni ollessani 6-vuotias. No en nyt ihan, mutta en oppinut oikein lukemaan kirjoja, joten aloin kehittää itsessäni käytännöntaitoja. Meinasin jäädä luokalleni ollessani 8-vuotias. En muista minkä takia olin kehityksessä jäljessä, mutta kuulema yhteistyötaidot minulla oli huonot. Suomen kouluissa ei arvostettu sitä, että sanoo suoraan toiselle, että ideasi huono.

Sitten yläasteella pari kovaa tyyppiä haukkui tyhmäksi, kun käytin tätä suomen kieltä hieman erikoisesti. Pahinta ei ollut haukkuminen, vaan se, että uskoin sen.

Lukio meni sitten itsetuntoa parannellessa. Kävin muun muassa plastiikkakirurgin vastaanotolla ja paransivat suun muotoani. Mallikurssille äiti pakotti. Kiertueet meni huonosti, koska minulla oli vaikeuksia tunnistaa oikea vasemmasta. Samaisesta syystä reputin autokoulun. Ajokortin sain puhumalla (en nykyäänkään osaa käyttää kytkintä).

Yliopistossa en opiskellut, kun masennus iski. Jotenkin onnistuin kursseista pääsemään läpi, ja jotkut ryhmätyöt olivatkin mukavia. Gradu tuli valmiiksi, koska professori lopulta kirjoitti sen. Minulla ei ole tänä päivänäkään hajua kyseisen herran visiosta millaisen gradun hän olisi oikeasti halunnut.

Nyt olen maisteri ja onnellinen. Helvetti sitä on tullut touhuttua elämässä. Muuta en voi sanoa suomalaisista kuin sen, että teitte elämästäni kurjan. Enää asia ei minua haittaa, koska tapasin nykyisen heilani. Hän on viisas kuin Mooses ja minä leikkausten ansiosta kaunis kuin joutsen (ja toki geenien). Hän on luvannut elättää minua, koska minun on jostain kumman syystä vaikea työllistyä...

Mikä elämässäni tuottaa minulle nautintoa? No tietysti se, että olen hoikassa kunnossa. En ole päässyt lihoamaan, kun elämä on ollut täynnä kriisejä.
Hyvää pääsiäistä!