Olen kuullut että esim turvallisuusalalle ei pääse itsetuhoisella menneisyydellä. Voiko psykiatriksi/terapeutiksi päästä? Olen nykyään päässyt itsetuhoisuudesta yli.
Voiko (ex) itsetuhoisesta tulla terapeutti
unelma-ammatti
10236
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sellainenhan on paras terveydenhuollossa ja terapeuttina, joka elää itsetuhoisessa roolimallissaan.
Näitähän taitaa olla työpaikat pullollaan nykyään.
Osaa antaa hyviä opetusmalleja!
oliko toi nyt sarkasmia
Sitähän tuo. Mitä siitä nyt tulisi, kun asiakas kertoisi haluavansa tappaa itsensä ja terapeutti vain nyökyttelisi: "Niin minäkin." Ei kuulosta hedelmälliseltä terapeutti-asiakas-suhteelta.
Tai entäpä näin; ihminen joka on itse joskus kokenut itsetuhoisia ajatuksia (saanut selvitettyä asiansa ja päässyt elämässään tasapainoon) tunnistaa potilaan tuntemukset ja ajatukset ja osaa siltä pohjalta auttaa ja ohjata potilasta ongelmassaan??? Ei pöllömpi terapeutti-asiakas suhde....
En tiedä, että mitä näillä Suomi24.fi-vihakirjoittelupalstoilla oikein vastenmielisesti pelleillään, mutta tuohon sanoisin, että minä olen elämäni varrella monasti käynyt keskustelemassa erinäisten psykologien kanssa (koska mielestäni mieleltään terve hakeutuu itse hoitoon jos kärsii huonosta henkisestä olosta, ennen kuin ainakaan pahimmassa tapauksessa joutuisi siihen jamaan, ettei edes tajuaisi omaa psyykkistä tilaansa), mutta pakko sanoa, että koskaan en kokenut hyötyneeni niistä keskusteluista yhtään mitään, vaikka sinänsä kyllä psykologien työtä arvostankin.
Mun on oikeastaan vaikea keksiä hommaa, missä ehkä helpommalla saisi liksansa ja leipänsä, kuin psykologin työssä, istumalla tuolissa kuuntelemassa avautuvaa asiakasta; jollei kyse sitten ole vakavasti mieleltään häiriintyneiden kuntoutustyöstä tai sellaisesta, mikä on sitä oikeaa psykologista auttamistyötä ja varmasti todellakin vaativaa.
Itseäni haittasi aina psykologin kanssa keskustelemisessa se; muistaakseni, että tyyppi ei tehnyt mitään, sen kuin vain nyökytteli ja kun aloin kokea, että mulla lopulta oli kiusallinen "vetovastuu" koko juttelemisesta. Lopulta lähinnä koin ainoastaan olevani jonkun ihmiskokeen arvioitava "esine", enkä minkäälaisen empaattisen auttamisen kohde, vaikkai siinä ehkä kerroin enemmän yksityisasioitanikin, kuin ikinä välttämättä edes parhaalle ystävälleni. Eniten loukkasi se, että kun satuin vahingossa kuulemaan kerrankin ennen erästä vastaanottoa, kuinka psykologien kahvihuoneessa pari kyseisen alan terapeuttia ivallisesti nauraa räkätti ja jutteli keskenään, että " niih, niiiden pitää taas päästä vähän valittamaan psykologille.." Oli siinä sitten mukava mennä avautumaan ja "autettavaksi", samaisen tyypin pakeille! Ja mun oma ala ja koulutus on lähellä psykologiaa, eli tiedän milllainen koulutus niillä on, ja että mitä siinä opetetaan.
Tosin ymmärrän, että ei terapeutin tehtävä ole miellyttää ketään tai toimia kenenkään narsismin pönkittäjänä ja heidät on siten koulutettukin. Iljettää vaan se ihmisten lokerointi sillä alalla. Samaten kaikki bisnesmaakarius.
ei voi, et tule jaksamaan terapeutin työtä. Oma pää ja asiat muutenkin pitää olla kunnossa.
Täytis vissiin hommata eka jokin soveltuva tutkinto ja sitten maksaa 20 000 euroa psykoterapeuttikoulutuksesta. Jos siinä rallissa ja vuosien varrella pää pysyy kuosissa niin mikäs siinä...
Jos on tai on ollut psyykkisesti//psykiatrisesti sairas niin en kyllä suosittelisi mielenterveysalan työtä ja eiköhän se ole karsiva tekijä valittaessa koulutukseen pois lukien jotain aivan lievää masennusta.
Työ on henkisesti kuormittavaa joten pahimmillaan työ voi johtaa uuteen sairastumiseen.
Hanki mieluummin ei niin henkisesti kuormittava työ eli jokin ammatti joka tuo mielihyvää päivittäin oli sitten mitä tahansa (paitsi lentäjä, kuorma-autokuskin tms työ).
No sehän olisi mielenterveysalalta sitten yleinen viesti, että psyykkisistä sairauksista ei voi parantua koskaan, jos muka se, että jos joku joskus aiemmin olisi kärsinyt psykiatrisesta sairaudesta ja parantunut, että jos aiempi mielenteveysongelma olisi "karsiva" tekijä mielenterveysalalle alan ammattilaiseksi kouluttautumiseen. OIkeastaan sitten voisi lopettaa koko terapeuttien koulutuksen kokonaan, jos niin on, koska miksi kouluttaa ihmisiä parantamaan toisia ihmisiä mielenterveysongelmista, jos mielenterveysongelmista kerran ei voi parantua, niinkö?
Itseäni kiinnostaisi tietää muunmuassa se, että millä tavalla henkilötietolakia ja yksityisyydensuojaa Suomessa tulkitaan tapauksissa, missä psykologit arvoivat ja päättävät koulujen pääsykokeissa, että kuka on soveltuva vaikkapa mielenterveysalan koulutukseen ja kuka ei, jos kokeena ei ole mitään muuta, kuin psykologin testit. En usko, että joskus aiemmin mielenterveysongelmista kärsineidenkään sairaustiedot kuuluvat yhtään kenellekään ulkopuolisille sen enempää, siinä kuin missä eivät muidenkaan.
En minäkään kyllä minkäälaista itsarikandidaattia - en entistäkään ja parantunuttakaan mitään sellaista ( saatika muitakaan vakavimmista mielisairauksista kärsiviä), haluaisi terapeutikseni jos tarvitsisin terapeuttisia palveluja asiakkaan ominaisuudessa, mutta pointtini on se, että enpä suuresti ihmettele, jos ihmiset vaikka vähän pelkäävätkin hakeutua psykologisten ja psykiatristen palveluiden piiriin edes niitä todella vailla ollessaan, jos kerrran "leimakirveet" viuhuu ja siitä, että jos joskus on ottanut yhteyttä lääkäriin missään mielenterveysasiassa tai ollut hoidettuna, niin että jos sellaisesta ikänsä saisi kärsiä, vaikka olisi jo terve.
Sangen erikoista mielestäni on myös esimerkiksi sellainen väite, että joskus aiemmin mielenterveyden ongelmasta kärsineet ja parantuneet olisivat muka automaattisesti jotenkin heikompia psyykeltään tai kestämään "stressiä". Haisee ihan natsi-Saksalta joskus psykiatrian ihmiskäsitys, anteeksi vaan...
Ja minä en ole tuon aloituksen laatinut kirjoittaja. Kunhan tässä ihmettelen ja selailen palstoja.
Voi hyvää päivää näitä kommentteja. Tervein tuntui olevan kysyjä.