Tätä toistelen joka päivä. Olisiko minun pitänyt kaikesta huolimatta vain osata tehdä se, mitä kuuluu? En pärjännyt koulussa, mutta haaveilin yliopisto-opinnoista. En ole käynyt muuta kuin peruskoulun aikanaan, sillä en päässyt sen jälkeen mihinkään kouluun. Tunnen itseni tyhmäksi siksi, etten opi asioita, mikään ei tunnu jäävän mieleen. Olen yrittänyt käydä iltalukioita monet kerrat, mutta energiani kuluu muiden pelkäämiseen ja opettajan pelkäämiseen. Minulla on kai suorituskammo - jostain pahimmasta päästä.
Olinko minä oikeasti vain tyhmä ja laiska niin kuin sanottiin? Jos en olisi ollut, olisinko minä vain osannut kaiken ja käynyt lukion ja päässyt opiskelemaan? Minulla oli niin paljon haaveita silloin. Nyt ei ole jäljellä enää yhtäkään. Olen lakannut haaveilemasta monta vuotta sitten. En ajattele tulevia aikoja muuten kuin jonkun toisen kautta. Minulla ei ole mitään toivoa, aika on mennyt ohitseni.
En uskalla enää yrittää. En usko, että pärjään. Pärjäävät ihmiset pärjäävät tilanteessa kuin tilanteessa. Minä olin suvun hylkäämä adoptiolapsi, alkoholistiäidin hylkäämä tytär, asuin isän kanssa jolla oli uusi vaimo ja paremmat lapset. Olin koulussa alisuorituja jota inhottiin siksi, koska olin tosiaan alisuorituja. Kukaan ei kysynyt missään vaiheessa, että tarvitsisitko kenties apua tässä aineessa? Opettajani sanoi, ettei minusta tule koskaan mitään, ei edes työtöntä. Eikä minusta tullutkaan, edes sitä työtöntä. Tuli työkyvyttömyyseläkeläinen josta kukaan ei koskaan ole ollut ylpeä.
On taas kevät ja on koulujen hakuajat ja valmistujaiset. Minua ei ole koskaan juhlittu, minulla ei ole edes rippikuvaa itsestäni. Minä aikanaan haaveilin historian lukemista, ajasta ulkomailla, gradun tekemisestä, tutkijan urasta. Haaveilin omasta kodista, uskalluksesta ajaa autoa ja moottoripyörää (kumpaakaan minulla ei ole varaa, eikä sitä rohkeuttakaan), uskalluksesta harrastaa jotain.
Nyt päiväni täyttyvät rutiineista, joita luon lapsilleni. Kaikki tilastot ovat minua vastaan tässäkin, suoritan äitiyttä joskus kun tuntuu, etten osaa edes tätä. En muista, että olisin koskaan tuntenut onnistuneeni jossain. Enkä muista, että koskaan olisin tuntenut luottamusta jotain ihmistä kohtaan. Sain olla yksin lapsuudesta tähän päivään. 30 vuotta hukkaan heitettyä elämää. Sitten kun vielä tietää, ettei yhteiskunnankaan silmissä ole mitään, niin tämä alkaa olla tässä.
Ja sitten ihmiset ovat sitä mieltä, että kyllähän minun nyt olisi peruskoulussa pitänyt pärjätä ja tietää, mitkä ovat vahvuuteni. No, en tiennyt silloin enkä tiedä vieläkään.
Olinko minä oikeasti vain tyhmä ja laiska niin kuin sanottiin? Jos en olisi ollut, olisinko minä vain osannut kaiken ja käynyt lukion ja päässyt opiskelemaan? Minulla oli niin paljon haaveita silloin. Nyt ei ole jäljellä enää yhtäkään. Olen lakannut haaveilemasta monta vuotta sitten. En ajattele tulevia aikoja muuten kuin jonkun toisen kautta. Minulla ei ole mitään toivoa, aika on mennyt ohitseni.
En uskalla enää yrittää. En usko, että pärjään. Pärjäävät ihmiset pärjäävät tilanteessa kuin tilanteessa. Minä olin suvun hylkäämä adoptiolapsi, alkoholistiäidin hylkäämä tytär, asuin isän kanssa jolla oli uusi vaimo ja paremmat lapset. Olin koulussa alisuorituja jota inhottiin siksi, koska olin tosiaan alisuorituja. Kukaan ei kysynyt missään vaiheessa, että tarvitsisitko kenties apua tässä aineessa? Opettajani sanoi, ettei minusta tule koskaan mitään, ei edes työtöntä. Eikä minusta tullutkaan, edes sitä työtöntä. Tuli työkyvyttömyyseläkeläinen josta kukaan ei koskaan ole ollut ylpeä.
On taas kevät ja on koulujen hakuajat ja valmistujaiset. Minua ei ole koskaan juhlittu, minulla ei ole edes rippikuvaa itsestäni. Minä aikanaan haaveilin historian lukemista, ajasta ulkomailla, gradun tekemisestä, tutkijan urasta. Haaveilin omasta kodista, uskalluksesta ajaa autoa ja moottoripyörää (kumpaakaan minulla ei ole varaa, eikä sitä rohkeuttakaan), uskalluksesta harrastaa jotain.
Nyt päiväni täyttyvät rutiineista, joita luon lapsilleni. Kaikki tilastot ovat minua vastaan tässäkin, suoritan äitiyttä joskus kun tuntuu, etten osaa edes tätä. En muista, että olisin koskaan tuntenut onnistuneeni jossain. Enkä muista, että koskaan olisin tuntenut luottamusta jotain ihmistä kohtaan. Sain olla yksin lapsuudesta tähän päivään. 30 vuotta hukkaan heitettyä elämää. Sitten kun vielä tietää, ettei yhteiskunnankaan silmissä ole mitään, niin tämä alkaa olla tässä.
Ja sitten ihmiset ovat sitä mieltä, että kyllähän minun nyt olisi peruskoulussa pitänyt pärjätä ja tietää, mitkä ovat vahvuuteni. No, en tiennyt silloin enkä tiedä vieläkään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Luin tuon hyvin liikuttavan elämätarinasi. Et ole mikään typerä ihminen. Itsetuntosi on huono ja et usko pärjääväsi. Jos niin kokee, ei sitten tule mitään. Oppia on ikä kaikki ja nykyään opiskellaan vielä eläkeiässäkin.
Mutta missä on sanottu, että ihminen on jotain vain saavuttaessaan jotain yliopistotutkintoja, tulemalla rikkaaksi. Eikö äitiys omille lapsille ole jo jotain tärkeää. On ihmisiä, joilla on koulutusta ja rahaa, mutta eivät voi saada koskaan omia lapsia ja se on heille hirveän kova paikka.
Nykyään on sellaisia korkeasti koulutettuja jotka ovat kyllästyneet tehokkuuteen ja kerskakulutukseen ja boheemiin elämään ja muuttaneet maalle hyvinkin karuun ja ankeisiin olosuhteisiin ja ovat alkaneet nähdä elämisen arvon lähellä luontoa. Et ole elänyt yhtään vuotta hukkaan (tietysti kunnioitan sinun kokemusta, kun tunnet niin).
Älä näeja arvosta itseäsi ihmisten milipiteistä katsoen. Tottakai harmittaa, jos on ollut haaveita, mutta ne eivät ole toteutuneet. Elämä ei meillä useimmilla mennyt suunnitelmien mukaan. Ja jos olisi mennyt niin onko takuuta, että olisimme sittenkään sen onnellisempia.
Entinen alisuoriutuja minäkin. Inhosin pänttäystä yli kaiken koulussa...
Vailla yliopistokoulutusta olen, vielä, mutta saatan sen ehkä tulevaisuudessa hankkia. Ehkä, aika näyttää, kiinnostaako sittenkään tähän päälle. nyt kuitenkin tiedän, että se ON mahdollista, myös minulle. Tällä hetkellä olen löytänyt oman alani opiskelut, joskus olen itkenyt/nauranut, että tämänkö takia piti elää yli 3-kymppiseksi (aiemmin minusta ei olisi ollut tähän ammattiin). Ja kaikkien näiden myötä- ja erityisesti vastamäkien kautta....
Se ei ole tärkeää, mikä tutkinto ihmisellä on. Oma isoäitini, joka eli lähes 100-vuotiaaksi, oli viisain, ystävällisin, empaattisin ja rakastavin olento, jonka koskaan olen tavannut, enkä sano tätä sikis, että satuin olemaan tuolle ihmenaiselle sukua. Hän kävi koulua vain 2 luokkaa! Tärkeämpää on se, että miten suhtautuu omaan itseensä ja muihin ihmisiin, miten kohtelee itseään ja muita.
Rutiinit ovat tärkeitä, lapsille varsinkin, mutta myös itselle. On tärkeää ottaa aikaa itsensä hyvänä pitämiseen, säännöllisesti. Joudun nyt kirjoittamaan lyhyesti, mutta:
-sinun lapsesi ovat takuulla sinusta ylpeitä, jos vain pienenkin aiheen annat heille siihen! Ja vaikka et antaisikaan, olet silti heille maailman paras äiti! ja kukaan ei ole valmis ja täydellinen vanhempi, paitsi ne, joilla ei ole lapsia... ;)
-olet kokenut kovia, joutunut heti elämäsi alkutaipaleella "hukkaan", mutta sinun ei tarvitse enää olla sitä! Voit löytää omat vahvuutesi vaikka 50-vuotiaana, ei se ole siitä kiinni. Olet oppinut asioita, joita moni ei koskaan edes kohtaa ja sinä voit kääntää ne voitoksesi! Sinun pitää ensin vain löytää luovuutesi ja se tie, miten saat itsesi oppimaan, että ihmisarvosi ei ole kenenkään toisen mielipiteestä kiinni.
-Sinä tarvitset nyt auttavan käden, joka vetää sinua ylöspäin ja olkavarren, johon nojata, jos ja kun lähdet matkalle itseesi. Sinä Olet mahtava ja suurenmoinen ihminen, kun vain opit itsesi ensin tuntemaan! Itse sinun pitää se tie kulkea, mutta vierelläkulkijoita on myös. minä en voi sanoa, mikä sinulle on parasta, mutta voin suositella jotakin luovaa terapiaa (esim. taideterapia, tanssiterapia, valokuvaterapia, musiikkiterapia) sekä lukemista:
-Rhonda Byrne: Salaisuus
-Wayne Dyer: Tunne itsesi, ala elää ja Pyrkimyksen voima
-Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa
-Eckhart Tollen kirjat
_Sylvi-Sanni Mannisen tutkimukset herkistä ihmisistä
Ja vastauksena otsikon kysymykseen: ei minun mielestäni olisi pitänyt vain pärjätä. Tai pärjäsithän sinä, omalla tavallasi, olet kuitenkin hengissä ja perheenäiti, se on paljon enemmän kuin moni voi sanoa... :) Systeemi on se, mikä se on, jos on itse erilainen kuin systeemi, niin voi voi... Kenellä on silloin ongelma, systeemillä vai erilaisella... :)
Voimia ja iloa kevään valosta toivottaen,
Lumi
Ja pakko vielä kirjalistaan lisätä: Jack Canfieldin ja Mark Victor Hansenin Aladdin -tekijä (jo alussa kertoivat omista kokemuksistaan siitä, kuinka opetettiin pienenä olemaan apua pyytämättä ja mitä kaikkea seurasi aikuisuuteen asti, kun ei osannut pyytää, esim. koulussa apua. Ja miten olisi osannut pyytää, kun kulttuuri oli, että avun pyytäminen on heikkouden merkki...............................)
Lumi :)
Hae itsellesi korjaavia kokemuksia, sellaisia harrastuksia missä pärjäät ja saat onnistumisen elämyksiä. Nostata itsetuntoasi niin huomaat pystyväsi mihin vaan :)
Ei se yliopisto taikka uskallus autuaaksi tee.
Itse sain paperit ulos hyvin arvosanoin, mutta työnsaanti tökkäsi heti alkuunsa, ja kun on maisterin paperit niin et pääse edes suorittavaan työhön kovin helposti.
Työttömyys vei pitkittyessään terveyden ja tuhosi parisuhteen sekä osan ihmissuhdeverkostoa ihan kokonaan.
Näin ne haaveet kaatuu.