Hei!
Sukulaisellani on diagnosoitu kaksisuutainen mielialahäiriö ja adhd. Hänellä vaikeudet alkoivat ala-asteella, se aika oli hänelle erittäin vaikeaa ja jättänyt syvät jäljet häneen. Hänen perheensäkään ei osannut etsiä hänelle apua (perheneuvolassa keskusteluja pari kertaa, siihen jäi, kun luultiin murrosiäksi ja vaikeaksi luonteeksi) ja suhde vanhempiin on syyttävä/pettynyt, koska hän olisi tarvinnut erittäin paljon tukea erittäin vaikeassa ja raskaassa tilanteessaan.
Nyt tilanne on se, että hänellä on muutaman vuoden ajan ollut muutama psykologi apuna selvittämässä lapsuuden aiheuttamaa surua tästä sairaudesta johtuen, sekä lääkitys (en tiedä mikä). Kertoo sen auttavan ja huomaa itse, jos on jättänyt sen pois, että nyt pitää ehdottomasti se aloittaa.
Hyväksyn hänen sairauden, olen onnellinen että hän vihdoin voi hyväksyä itsensä ja ymmärtää miksi on sellainen kuin on (hänen omin sanoin kertoen). Hänen vanhemmistaan toinen ei ota kantaa, ei sano juuta eikä jaata ja toinen on et "hyvä ookoo, mutta muistahan käydä ulkona lenkillä niin se auttaa tosi paljon". Tämä henkilö on saavuttanut elämässään todella paljon, on alallaan saanut paljon positiivista julkisuutta ja on työssään menestynyt, itse ei vain kovin paljoa tunnu niitä arvostavan/ymmärtävän kuinka hienoa ne ovat.
Ongelma ovat hänen raivokohtauksensa. Hän näkee perhettään harvoin, ja joka kerta viikonlopun/loman aikana hän saa raivokohtauksen,jolloin huutaa kaikille, jotka hänelle puhuvat. Syyttelee jokaista ihan mistä tahansa, saattaa hypätä liikkuvasta autosta, lähtee pakkaseen pelkässä yöpuvussa, on kadoksissa päivän jne. Sanoo itse, ettei pysty hallitsemaan itseään vaan huutaa ja huutaa ja sisällä on paha olo ja raivo. Kaikki saavat siis tuosta osansa ja missään syytteissä ei ole päätä eikä häntää, kunhan vain loukkaa jokaista niin kauan kuin siinä joku loukattava on. Muuten käyttäytyy ihan normaalisti ja sivistyneesti.
Hänen mielestään kaikkien tulisi ymmärtää näitä hänen kohtauksiaan. Onko näin?
Itse en ole niitä ikinä ymmärtänyt, en ennen diagnoosia, enkä jälkeen diaknoosin. En käsitä, miksi yksi ihminen saisi loukata ja solvata toisia ihmisiä ja häntä pitäisi vain ymmärtää (lue: silitellä päätä ja antaa kaikki periksi). Auttaisiko joku minua ymmärtämään onko tällainen ihan normaalia ja onko mitään mitä tehdä.
Sukulaisellani on diagnosoitu kaksisuutainen mielialahäiriö ja adhd. Hänellä vaikeudet alkoivat ala-asteella, se aika oli hänelle erittäin vaikeaa ja jättänyt syvät jäljet häneen. Hänen perheensäkään ei osannut etsiä hänelle apua (perheneuvolassa keskusteluja pari kertaa, siihen jäi, kun luultiin murrosiäksi ja vaikeaksi luonteeksi) ja suhde vanhempiin on syyttävä/pettynyt, koska hän olisi tarvinnut erittäin paljon tukea erittäin vaikeassa ja raskaassa tilanteessaan.
Nyt tilanne on se, että hänellä on muutaman vuoden ajan ollut muutama psykologi apuna selvittämässä lapsuuden aiheuttamaa surua tästä sairaudesta johtuen, sekä lääkitys (en tiedä mikä). Kertoo sen auttavan ja huomaa itse, jos on jättänyt sen pois, että nyt pitää ehdottomasti se aloittaa.
Hyväksyn hänen sairauden, olen onnellinen että hän vihdoin voi hyväksyä itsensä ja ymmärtää miksi on sellainen kuin on (hänen omin sanoin kertoen). Hänen vanhemmistaan toinen ei ota kantaa, ei sano juuta eikä jaata ja toinen on et "hyvä ookoo, mutta muistahan käydä ulkona lenkillä niin se auttaa tosi paljon". Tämä henkilö on saavuttanut elämässään todella paljon, on alallaan saanut paljon positiivista julkisuutta ja on työssään menestynyt, itse ei vain kovin paljoa tunnu niitä arvostavan/ymmärtävän kuinka hienoa ne ovat.
Ongelma ovat hänen raivokohtauksensa. Hän näkee perhettään harvoin, ja joka kerta viikonlopun/loman aikana hän saa raivokohtauksen,jolloin huutaa kaikille, jotka hänelle puhuvat. Syyttelee jokaista ihan mistä tahansa, saattaa hypätä liikkuvasta autosta, lähtee pakkaseen pelkässä yöpuvussa, on kadoksissa päivän jne. Sanoo itse, ettei pysty hallitsemaan itseään vaan huutaa ja huutaa ja sisällä on paha olo ja raivo. Kaikki saavat siis tuosta osansa ja missään syytteissä ei ole päätä eikä häntää, kunhan vain loukkaa jokaista niin kauan kuin siinä joku loukattava on. Muuten käyttäytyy ihan normaalisti ja sivistyneesti.
Hänen mielestään kaikkien tulisi ymmärtää näitä hänen kohtauksiaan. Onko näin?
Itse en ole niitä ikinä ymmärtänyt, en ennen diagnoosia, enkä jälkeen diaknoosin. En käsitä, miksi yksi ihminen saisi loukata ja solvata toisia ihmisiä ja häntä pitäisi vain ymmärtää (lue: silitellä päätä ja antaa kaikki periksi). Auttaisiko joku minua ymmärtämään onko tällainen ihan normaalia ja onko mitään mitä tehdä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jaapa jaa. En osaa sanoa. En mä ainakaan saa raivareita ellei ole ns. raivohypoa päällä. Olen pyrkinyt siihen ettei omat olotilat purkautuisi muihin ihmisiin. Eikä kenenkään tarvii ymmärtää tollasia raivokohtauksia ja silitellä päätä. Ei missään tapauksessa. Voi olla että se adhd tekee hänestä jatkuvasti impulsiivisen. Onko siihen kokeiltu jotain lääkettä? Heittelen nyt vaan mahdollisia ajatuksia ilmaan, mistä tuo käytös voisi johtua. Onko hänen perheensä tehnyt hänelle jotain pahaa joskus? Jos jotkin patoutuneet tunteet purkautuvat tuolla tavoin.
jospa hänellä näistä sairauksista johtuen on kehittynyt masennus?hänellä on hyvin paha olla nyt,se on hyvin yleistä ja sekin vaatii hoitoa.ei sun tarvitse ymmärtääkkään hurjaa käytöstä,kyllä aikuisen ihmisen täytyy osata käyttäytyä.hänen pitäisi mennä lääkäriin niin asia helpottuisi varmasti.ehkäpä lääkityksen tarkistus on nyt paikallaan.
Hän käy koko ajan psykologilla ja lääkkeitä on. Nuo raivokohtaukset toistuvat aina jossain vaiheessa, kun näkee perhettään. Eli noin 10 vuoden ajan aina tavatessaan. Joka kerta.
Eikö kellään muulla ole tällaista? Hänen (ja psykologin mukaan) tuo on ihan normaalia ja menee kaksisuuntaisen/adhd:n piikkiin.
Jos joku sanoo mulle, että se on normaalia, eikä johdu hänestä niin pystyisin totuttelemaan ajatukseen. Nyt olen lähinnä vittuuntunut siihen, miten hän jyrää läheisensä ja "piiloutuu"diagnoosin taakse.
On mullakin kaksisuuntainen enkä räjähtele vanhempieni kanssa. Mulle tulee mieleen, että toi vois johtuu jostain lapsuudessa kokemastaan vääryydestä jos kerran raivarit tulee esille aina perheen keskellä. Mä en oikein usko että meneillään on sairausjakso joka kerta kun noin monien vuosien takana on nähnyt perhettään. Monilla tuntuu olevan taipumusta sairauden taakse menemisessä. Kaikki asiat ei kuitenkaan aina sairauksista johdu.
rajat pitää olla lapsellakin niin miksi hän,aikuisena miehenä,saisi käyttäytyä kuin kuriton kakara?nou vei!
hän ei näe mitään vikaa omassa käytöksessään vaan etsii syitä aina toisista...hoh hoijaa
hän on kertonut pahasta olosta ja raivosta,siinä voisi olla syy käytökseen.mutta mistä ne olot johtuvat?sairaudet selittävät ne osittain mutta jotakin on vielä selvittämättä/hoitamatta.onko lääkitys ja terapia ok?epäilen.
ei psykologi elä hoidokkinsa kanssa arkipäivää.ei hänellä ole muutakuin n.tunnin hoitoaika silloin tällöin miehen kanssa.psykologi tietää vain sen mitä mies kertoo jos haluaa kertoa..joissakin tapauksissa tietää vain valheita.
jokainen yli 18v.on itse vastuussa hoidostaan,kukaan ei pakota jos ei hoitoa halua.pakkohoitoon kyllä viedään mutta sinne jääminen onkin jo kimurantimpi asia kun on nämä lakikiemurat..
kun nyt koet tämän käytöksen menevän yli sietokykysi niin kukapa sinua pakottaa sitä sietämään yhtään enempää.kun ei mene puhe perille eikä käytös ole muuttunut niin iske kovaa takaisin.joko muutos tai good bye.
siksi kirjoitit kun selkeästi välität paljon mutta ei keneltäkään tarvitse tuollaista sietää.
tuolla käytöksellä hän jää ennen pitkää hyvin yksinäiseksi..ja se on hänen oma valintansa koska hoitoa saa aina jos sitä haluaa..
olen itse bipo enkä hyväksyisi itseltäni tuollaista käytöstä ollenkaan.sairauden taakse ei voi aina piiloutua.ilmoittele miten jakselet jookosta?
Hyvin jakselen :) Harmi vain, että kun harvoin nähdään, niin silloin pitää jossain vaiheessa tapahtua tuo räjähdys. Jälkeenpäin kaikki on taas hyvin.