Tämä on nyt vain tämmöinen asia jota olen viime aikoina miettinyt ja ajattelin kirjoittaa josko muilla olisi samanlaisia tuntoja..
Raskaus aikana muutin uudelle paikkakunnalle, eli minua ei kovin monet tunne hyvin. Muutama hyvä ystävä on, sekä tuttavia useampia ja raskausaikana juttelimme vielä paljon kaikenlaisia asioita mitä naiset keskenään juttelee, miehistä, parisuhteista, muodista, ruuasta jne.. Ja mitä isommalla porukalla yleensä jutellaan elämästä ja asioista..
Kun lapseni syntyi kaikkia näitä ihmisiä kiinnosti lapseni vointi ja mitä lapselle kuuluu, miten syö jnejne. Silloin jo aloin huomaamaan ettei minun kanssani enää juteltu muusta kuin lapsesta, ajattelin että se on ohimenevä ilmiö. Lapseni on nyt vajaan vuoden ja edelleenkään minussa ei näitä ihmisiä kiinnosta kuin lapseni kuulumiset. Sama ilmiö on myös suvun kanssa, kun soitellaan kukaan ei kysy mitä minulle kuuluu tai mitä olen puuhaillut vaan kysytään vain lapsestani.
Raskaus aikana sain paljon kutsuja synttäreille, grillailemaan, viettämään iltaa ja liikuinkin paljon. Nyt ei kutsuja enää ole kuulunut, kerran itse otin puheeksi että mentäiskö viettämään iltaa ja tämä keneltä kysyin oli ihmeissään että miten mä voisin lähteä kun olen äiti.. Minä en ole lapseni syntymän jälkeen käynyt kuin kerran ilman lasta ulkona, yksin elokuvissa. Viimeksi olen ollut "erossa" lapsestani 3kk sitten, kävin saunassa ja lapseni oli sisareni vahdissa sen 40minuuttia.
Eli tunnen etten ole enää yksilö, olisin vain lapseni takana elävä haamu joka hoitaa lapsen mutta ei muuten ole mitenkään tärkeä saati yksilöllinen ihminen.
Minusta tuntuu että äitiys on saanut muut kuvittelemaan etten pystyisi olemaan muuta kuin äiti ja etten haluaisi puhua muusta kuin lapsesta. Toisaalta jos jostain muusta puhun, kukaan ei kuuntele :/ Nämä asiat ovat saaneet minut erittäin yksinäiseksi, koska käytännössä olen nykyään kahdestaan lapseni kanssa 95% ajasta..
Raskaus aikana muutin uudelle paikkakunnalle, eli minua ei kovin monet tunne hyvin. Muutama hyvä ystävä on, sekä tuttavia useampia ja raskausaikana juttelimme vielä paljon kaikenlaisia asioita mitä naiset keskenään juttelee, miehistä, parisuhteista, muodista, ruuasta jne.. Ja mitä isommalla porukalla yleensä jutellaan elämästä ja asioista..
Kun lapseni syntyi kaikkia näitä ihmisiä kiinnosti lapseni vointi ja mitä lapselle kuuluu, miten syö jnejne. Silloin jo aloin huomaamaan ettei minun kanssani enää juteltu muusta kuin lapsesta, ajattelin että se on ohimenevä ilmiö. Lapseni on nyt vajaan vuoden ja edelleenkään minussa ei näitä ihmisiä kiinnosta kuin lapseni kuulumiset. Sama ilmiö on myös suvun kanssa, kun soitellaan kukaan ei kysy mitä minulle kuuluu tai mitä olen puuhaillut vaan kysytään vain lapsestani.
Raskaus aikana sain paljon kutsuja synttäreille, grillailemaan, viettämään iltaa ja liikuinkin paljon. Nyt ei kutsuja enää ole kuulunut, kerran itse otin puheeksi että mentäiskö viettämään iltaa ja tämä keneltä kysyin oli ihmeissään että miten mä voisin lähteä kun olen äiti.. Minä en ole lapseni syntymän jälkeen käynyt kuin kerran ilman lasta ulkona, yksin elokuvissa. Viimeksi olen ollut "erossa" lapsestani 3kk sitten, kävin saunassa ja lapseni oli sisareni vahdissa sen 40minuuttia.
Eli tunnen etten ole enää yksilö, olisin vain lapseni takana elävä haamu joka hoitaa lapsen mutta ei muuten ole mitenkään tärkeä saati yksilöllinen ihminen.
Minusta tuntuu että äitiys on saanut muut kuvittelemaan etten pystyisi olemaan muuta kuin äiti ja etten haluaisi puhua muusta kuin lapsesta. Toisaalta jos jostain muusta puhun, kukaan ei kuuntele :/ Nämä asiat ovat saaneet minut erittäin yksinäiseksi, koska käytännössä olen nykyään kahdestaan lapseni kanssa 95% ajasta..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tervetuloa äidiksi.
Noin käy kun aloittaa aikuisten leikit liian varhain.
Itselläni on kolme, eikä ongelmia. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa, mutta pidäppä huoli siitä ettet jää neljän seinän sisään. Matkustele, kyllä se lapsi matkassa mukana kestää. Nää maailmaa. Vaikka vaan uimahalliin, tai lähikylän hoploppiin.....lapsen kanssa voi tehdä paljon asioita.
Itse olen suunnattoman onnellinen tehdessäni asioita lapsen kanssa, mutta ikä tekee tämän. Olen jo 5 kymppinen, ja nuorimaiseni on jo 5v.
Voi kiitos :)
Äitiys on muuten ihanaa ja nautittavaa aikaa, olisi vain kiva että minut muistettaisiin myös yksilönä eikä vain sen lapsen kuskina ja vaipan vaihtajana. Onhan se aika varhaista kun 35vuotiaana saa ensimmäisensä. Lapsen kanssa ulkoilemme kyllä päivittäin, käymme ostoksilla, kirjastossa, kahviloissa, puistpoissa yms. mutta olisi ihanampaa jos mukaan saisi niitä kavereita, nekun kuvittelee jostain syystä etten lapsen kanssa pystyisi mitään tekemään ja olisi joku joka olisi kiin nostunut juttelemaan muustakin kuin lapsen hyvinvoinnista.
Avauksen luettuani, minulle tuli mieleen, että jospa ainoa kiinnostava asia sinussa on tuo lapsi? Sinä olet lapsesi takana elävä haamu, niinkuin kuvailitkin itseäsi. Tee jotain tai tyydy kohtaloosi. Kun lapsi kasvaa, pääsee oma persoonasi ehkä paremmin esiin. Joten katsele hissukseen kuinka asiat edistyy.
Ja heti valehtelen itseni vanhemmaksi ku olenkaan.. Siis olen 34 nyt eli lapsen sain 33 vuotiaana :)
Kun ottaa huomioon että ystävien lapset ovat jo 16-20vuotiaita niin onhan se heille ihanaa päästä nuuskuttelemaan vauvaa.. Ja ovat varmaan unohtaneet mitä pienen lapsen kanssa eläminen on joten ihan mahollista ettei heitä sen jälkeen kun lapsi syntyi kiinnosta enään mikään muu..
Itse kaipaisin niitä meidän kahvitteluja ja normaaleja jutteluita välillä, mikä ymmärtääkseni on ihan normaalia!
Voin aloittajalle sanoa et samaa se on täällä!
Vielä päivää ennen synnärille menoa ystävät jutteli normaalisti asioista mitkä ovat meitä aina yhdistäneet, muoti ja kirjallisuus, vissiin kerran ennen lapsen syntymää yksi ihminen kysäisi onko vauvalle tavarat kasassa mutta muuten tulevasta perheenlisäyksestä ei paljoa puhuttu. Vielä 3pv ennen laskettua aikaa kävin keikalla ystävien kanssa ja hauskaa oli.
Mutta kappas, kun synnäriltä kotiuduin niin siinä sitä mentiin.. Vauva sitä ja vauva tätä, onko vauva syöny, nukkunu, paskonu jnejnejne. Kertaakaan ei kysytty minun vointiani tai myöhemmässä vaiheessa lähettäiskö jonnekkin tai olisiko mammalla aikaa rentoutua. Ja sillä mennään edelleen!
Ennen käytii kerran kuussa tietyllä porukalla ostoksilla, kierreltii kauppoja ja kahviteltii, nyt ei olla käyty kertaakaan. Kun ystävät tulevat kylään hyvä että tervehtivät ja sitten lääsyävät loppuajan lapseni kanssa, sama käy kun itse kyläilen ihmisten luona. Olen kysynyt noita ostoskavereita lähes joka kuukausi (lapseni on nyt9kk) kanssani kaupungille mutta kahdestaan olen pienokaiseni kanssa saanut kauppoja kierrellä koska kysymykseni ohitetaan sillä ettei muka kuulla. Onhan se kanssa asiakkaille hauskaa kun kyselen vaunuissa istuvalta vauvalta mielipiteitä paidoista, niinkuin ennen kyselin ystäviltäni.. Opetan siis lapseni shoppailemaan jo nuorena :D Tehdään me tietenkin pienokaisen kanssa muutakin mutta noita ostosreissuja ystävien kanssa kaipaan eniten.
Minulla on mies mutta tekee pitkää päivää ja kun hän saapuu kotiin häntä tietenkin kiinnostaa pienokaisemme päivän puuhailut joten ei siinäkään paljoa muuta tule juteltua kun sitten alkaa pienokaisemme iltapuuhailut. Menen itse ajoissa nukkumaan koska hoidan myös tarvittavat yöheräilyt jotta mieheni jaksaa töissä.
Yksinäistä on siis tosiaan täälläkin! Haluaisin ystävieni ymmärtävän että vaikka olen äiti, olen myös se sama nainen joka olin ennen, se joka tykkäsi ostella vaatteita, käydä keikoilla ja jutella kirjoista..
Sinä ymmärsit mitä kaipaan ja miksi tunnen itseni yksinäiseksi. Minulla mies on toisella paikkakunnalla töissä, eli on läsnä vain viikonloppuina. Harmillista oli kun muutimme kakkos-kodistamme tänne kun miehen työnkuva muuttui, valitettavasti se paikoillaan oleva työ kesti vain 4kk ja mies joutui jatkamaan matkusteluaan juuri ennen lapsen syntymää.
Meillä oli lapsi aluksi todella itkuinen ja silloin varsinkin olisin kaivannut välillä ajatuksia muualle, ihan vain sillä että olisi hetken saanut jutella muusta kuin lapsesta vaikka tietenkin lapsi on se rakkain ja tärkein asia.
Minäkin teen asioita lapseni kanssa mitä ennen tein täällä asuvien tuttavien ja ystävien kanssa. Minä en enään kovinkaan usein edes kysy näitä ihmisiä mukaan koska he sivuuttavat kysymyksen juurikin sillä kuulemattomuudella tai selittelevät jotain miksi eivät pääsisi..