Tämä saattaisi kuulua isien palstalle, mutta laitan nyt kuitenkin tänne. Eli kaipaisin mielipiteitä/kokemuksia siitä, miten teidän perheessä isä on sopeutunut uuteen elämäntilanteeseen vauvan syntymän myötä.
Kuten arvata saattaa, meillä ei tilanne ole ollut ihan kivuton, en varmaan muuten tänne kirjoittelisi. Lapsi, nyt 7 viikkoa, on tosi toivottu, ikää on yli 30v, yhdessä oltu n. 5v. Suhteessa aika ajoin haasteita ollut pitkin matkaa, mutta ei ylitsepääsemätöntä.
Isä kyllä rakastaa lastaan ja puuhaa hänen kanssaan, mutta on usein apea ja väsynyt ja jotenkin onnettoman oloinen. Olen yrittänyt puhua asiasta ja hän vetoaa vaan väsymykseen, mutta olenhan minäkin väsynyt, hoidan kolme yösyöttöä ja vaipanvaihdot yöllä, mutta silti iloinen ja onnellinen lapsesta. Toki hormonit auttavat osaltaan jaksamisessa. Lisäksi hän sanoo kärsivänsä siitä, ettei ole omaa aikaa tehdä omia juttuja, jotka hänelle tosi tärkeitä. Käy 3 kertaa viikossa urheilemassa ja viettää töiden jälkeen ehkä tunnin pari niiden omien juttujen parissa, mutta ei näytä riittävän, viikonloppuisin enemmänkin.
Tunnen surua ja välillä jopa suoranaista vihaa koska en ymmärrä hänen asennettaan. Keskinäinen yhdessäolomme on tosi vähäistä ja usein näiden keskustelujen myötä negatiivista. Emme varsinaisesti riitele, mutta olen kertonut hänelle mitä ajattelen, siis sen, että en ymmärrä miksi hän ei tunne kiitollisuutta tilanteessa jossa hänellä on suloinen pieni lapsi (ja lisäksi meillä on uusi ihana kotikin). Hän sanoo, ettei tajua vanhemmuutta jossa kaikki energia pitää laittaa lapseen, itse taas ajattelen että on naurettavaa ajatella että 7-viikkoisen vauvan kanssa voisi muuta tehdä. Omien juttujen aika on myöhemmin, sitä paitsi hänellähän on aikaa niille, mutta hänen mielestään riittämättömästi.
Kaipaisin kommentteja tilanteeseen? Miten teillä isät ovat sopeutuneet? Jos huonommin, onko vinkkejä millä parantaa tilannetta? Keskustella yritän usein, mutta miehen kommentti on useimmiten 'olen vaan väsynyt'. Minusta väsynyt ja onneton ovat kaksi eri asiaa.
Kuten arvata saattaa, meillä ei tilanne ole ollut ihan kivuton, en varmaan muuten tänne kirjoittelisi. Lapsi, nyt 7 viikkoa, on tosi toivottu, ikää on yli 30v, yhdessä oltu n. 5v. Suhteessa aika ajoin haasteita ollut pitkin matkaa, mutta ei ylitsepääsemätöntä.
Isä kyllä rakastaa lastaan ja puuhaa hänen kanssaan, mutta on usein apea ja väsynyt ja jotenkin onnettoman oloinen. Olen yrittänyt puhua asiasta ja hän vetoaa vaan väsymykseen, mutta olenhan minäkin väsynyt, hoidan kolme yösyöttöä ja vaipanvaihdot yöllä, mutta silti iloinen ja onnellinen lapsesta. Toki hormonit auttavat osaltaan jaksamisessa. Lisäksi hän sanoo kärsivänsä siitä, ettei ole omaa aikaa tehdä omia juttuja, jotka hänelle tosi tärkeitä. Käy 3 kertaa viikossa urheilemassa ja viettää töiden jälkeen ehkä tunnin pari niiden omien juttujen parissa, mutta ei näytä riittävän, viikonloppuisin enemmänkin.
Tunnen surua ja välillä jopa suoranaista vihaa koska en ymmärrä hänen asennettaan. Keskinäinen yhdessäolomme on tosi vähäistä ja usein näiden keskustelujen myötä negatiivista. Emme varsinaisesti riitele, mutta olen kertonut hänelle mitä ajattelen, siis sen, että en ymmärrä miksi hän ei tunne kiitollisuutta tilanteessa jossa hänellä on suloinen pieni lapsi (ja lisäksi meillä on uusi ihana kotikin). Hän sanoo, ettei tajua vanhemmuutta jossa kaikki energia pitää laittaa lapseen, itse taas ajattelen että on naurettavaa ajatella että 7-viikkoisen vauvan kanssa voisi muuta tehdä. Omien juttujen aika on myöhemmin, sitä paitsi hänellähän on aikaa niille, mutta hänen mielestään riittämättömästi.
Kaipaisin kommentteja tilanteeseen? Miten teillä isät ovat sopeutuneet? Jos huonommin, onko vinkkejä millä parantaa tilannetta? Keskustella yritän usein, mutta miehen kommentti on useimmiten 'olen vaan väsynyt'. Minusta väsynyt ja onneton ovat kaksi eri asiaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onpa harmillinen tilanne. Minusta kuulostaa vähän siltä, että miehellä ei ole ollut hajuakaan siitä, millaista se elämä pienen vauvan kanssa oikeasti on. Ja nyt hänellä ei ehkä ole hajua siitä, että vauva kasvaa nopeasti ja elämä on sitten taas erilaista. Oletko kysynyt häneltä, mitä hän sitten odotti elämältä vauvan kanssa? Siis ihan ilman mitään ivailua, vaan ihan aidosti kysynyt, että millaiseksi hän elämän ajatteli, mitä hän ajatteli että teette yhdessä, mitä vauvan kanssa, miten arki sujuu? Joskus miehille myös tulee yllätyksenä, kuinka kiinni vauvassa äiti on varsinkin ensimmäiset kuukaudet ja mies voi olla vähän mustasukkainenkin. Vauva voi myös miehestä tuntua vieraalta, kun ei siihen oikein vielä saa kontaktia. Lapsen kasvaessa yleensä mieskin pääsee paremmin mukaan hommaan, jos vain jaksaa vähän yrittää. Lohduttaako miestä yhtään, jos sanot että elämä pienen vauvan kanssa on jatkuvaa muutosta ja vuoden kuluttua on jo ihan eri tilanne? Onko teillä millainen turvaverkko? Olisiko mahdollista esimerkiksi lapsen isovanhempien tulla viemään vauva vaunulenkille niin, että saisitte miehen kanssa vaikka tunnin, kaksi kahdenkeskistä aikaa?
Miten muuten teillä kävi heti synnytyksen jälkeen? Oliko teillä ehkä perhehuonetta, pääsikö isä hoitamaan vauvaa ja siten luomaan sidettä vastasyntyneeseen? Meillä kävi niin, että synnytys päätyi sektioon enkä ensimmäisen vuorokauden aikana pystynyt yhtään hoitamaan vauvaa muuten kuin imettämään. Perhehuoneen saimme ja mies joutui siis heti tositoimiin vauvan kanssa. Siten hän oli luontevasti mukana alusta asti ja osasi vaipanvaihdon ja hoitotoimenpiteet siinä, missä minäkin. Joskus käy niin, että miehestä tuntuu, että vain äiti osaa hoitaa vauvaa eikä hän osaa/saa tehdä mitään. Voiko teillä olla mistään tällaisesta myös kyse, että mies kokisi itsensä ulkopuoliseksi?
Tiesitkö että myös miehet voivat kärsiä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta aivan kuin naisetkin? Jossain oli juttu että joka kymmenes isä kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Onko miehellä kavereita joilla on lapsia, toisia isejä kenen kanssa jutella?
Meillä oli sikäli aluksi sama tilanne että mies ei millään tahtonut luopua "omasta ajastaan". Olin ensi kuukaudet aika onneton kun ajattelin että olen suunnilleen yksinhuoltaja joka vaan joutuu siivoamaan myös toisen ison lapsen (mieheni) jäljet. Mieheni myös leikki ja selvästi rakasti pikkuista alusta lähtien. mutta noin pieni vauva on vielä niin kiinni äidissä että kuukausien myötä kun tyttäremme alkoi tajuamaan myös isän läsnäolon ja ottamaan kontaktia, niin mieheni asenne muuttui täysin. Edelleen hän harrastaa paljon, ja hyvä niin sillä haluan että hän saa myös omaa aikaa, mutta ottaa myös vastuuta lapsesta ja selvästi nauttii siitä nyt.
Meilläkin käytiin keskusteluja ja riitoja mutta en usko että ne auttoi kohdallamme. Mies sanoi suoraan että ei uskonut tämän olevan näin raskasta. Varsinkin miehillä usein tuntuu olevan ruusuisempi kuva vauva-arjesta. Ainoa mikä auttoi, oli aika. Ja siis puhun kuukausista, en vuosista. Tyttäremme on nyt 7 kk ja n. 4 kk iässä huomasin ison muutoksen. Kyllä se siitä, ajan myötä :)
Moikka
Kiitos tsemppauksista! Ekalle vastaajalle tiedoksi, että kyllä, oltiin perhehuoneessa ja isä osallistui aktiivisesti vauvanhoitoon ja osallistuu siis edelleen, se on vaan se asenne, ajoittain, joka mättää. Ennen lapsen syntymää oli mielestäni ihan realistinen kuva siitä, mitä vauva-arki on: ei ole aikaa muulle. Näin hän itsekin sanoi, mutta näyttää jotenkin unohtaneen oma oivalluksensa... En usko, että isä on mustasukkainen vauvalle minusta, vaan kaipaa nimenomaan sitä omaa aikaa, on luovalla alalla ja kunnianhimoinen sen suhteen, eli vapaa-ajasta menee iso osa niihin juttuihin. Ulkopuolisuuden tunteeseen en myöskään usko, kun nimenomaan toivoisin hänen osallistuvan, ja vauva viihtyy hyvin hänen parissaan.
Onneksi päivät ovat kuitenkin erilaisia eikä hän aina ole apea. Masennustaustaa on menneisyydessä, voi olla että vauvan tulo jotenkin altistaa taas kielteisille tunteille.
Lilyomille kiitos rohkaisusta, kiva kuulla että teillä aika auttoi. Toivon, että meilläkin, ihan senkin myötä, että hän vaan tottuisi paremmin erilaiseen arkeen. Ja toki toivon että sen myötäkin helpottaa, että vauva alkaa ottaa enemmän kontaktia isään, vaikka kyllä hän nyt jo hymyilee ja tapittaa tiukasti. Ehkä meidän kohdalla on vaan niin, että siinä missä minä sopeuduin aika kivutta uuteen arkeen ja vauva solahti samantien ykkösprioriteetiksi, isällä siihen menee tovi. Olen kysynyt sitäkin että katuuko hän lapsen hankkimista, johon vastaus oli ehdoton ei.
Siis vaikka olisi kuinka realistinen kuva vauva-arjesta ei sitä todellakaan voi tietää mitä se on ennen kuin siinä elää. Minäkin kuvittelin etukäteen tietäväni mitä elämä vauvan/lapsen kanssa on, mutta nyt kun itsellä se oma lapsi on niin ei sitä ikimaailmassa osannut kuvitella millaista se elämä tulee olemaan! Minusta sinun tulisi ennemminkin ymmärtää miestäsi kuin tuntea vihaa. Mieti jos tilanne olisi toisinpäin eli sinä vaikuttaisit onnettomalta yms. niin mitä siinä tilanteessa mieheltäsi kaipaisit? Vihaa ja syyllistämistä? Miehillä on yhtäläinen oikeus tunnemyllerryksiin vauvan tulon jälkeen kuin naisillakin.
Minä luulen, että meidän isukki on kärsinyt kummankin lapsemme kohdalla jonkinmoista "masennusta" ensimmäisten kuukausien aikana. Toki hän on hellitellyt lapsiamme ja rakastanut heitä, mutta sellainen suuri kiintymys on syntynyt oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun lapsi on alkanut ottamaan enemmän kontaktia isään. Jotain vaikuttanee asiaan se, että kummallakin lapsella on ollut koliikki ja tämä toinen neitimme käytännössä katsoen huusi ensimmäisen puoli vuotta eikä heitä voinut jättää isän kanssa kaksistaan ollenkaan, kun neiti aloitti huudon heti, jos tissi katosi näköpiiristä (ei syönyt tuttia tai pulloa).
En tiedä millaista teidän herran meneminen oli ennen lasta, mutta kysäsepä häneltä, että millainen malli hänestä tuntuisi hyvälle. Ihan ilman syyllistämisiä siitä, etät ei viettäisi tarpeeksi lapsen kanssa aikaa tmv. Se varmasti tasaantuu sitten, kun lapsi kasvaa ja isä voi antaa ruokaa/ menet töihin.... Koittakaa sitten löytää joku sopuratkaisu kummallekin niiden menemisten suhteen. Uskoisn, että se isänkin maailma muuttuu, kun muksu siitä kasvaa ja alkaa otamaan kontaktia häneen enemmän.