Olen jo hyvän aikaa toivonut katoavani. Ei millään sillä lailla, että olisin seksiorjana millään aurinkorannikolla taikka kuollut, mutta muuten vaan kadonnut. Niin, ettei kukaan tiedä, missä olen tai osaa kaivata minua.
Syy on häpeä. Häpeän omaa olemustani ja itseäni niin, että pahaa tekee kaupongilla kulkea. Saatan, tähän tekstiin tulee kirjoitusvirheitä! Jos jotakin, niin niitä minä inhoan!!!!!!!!!!!!
Miten tällainen ihminen ollaan päästetty ylioppilaaksi?
Olen tässä miettinyt itsemurhaakin, mutta ei minusta ole sellaiseen. Voisi vaikka tulla katumapäälle keske kaiken.
Syy on häpeä. Häpeän omaa olemustani ja itseäni niin, että pahaa tekee kaupongilla kulkea. Saatan, tähän tekstiin tulee kirjoitusvirheitä! Jos jotakin, niin niitä minä inhoan!!!!!!!!!!!!
Miten tällainen ihminen ollaan päästetty ylioppilaaksi?
Olen tässä miettinyt itsemurhaakin, mutta ei minusta ole sellaiseen. Voisi vaikka tulla katumapäälle keske kaiken.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No olet omaksunut melko paljon tietoa. ei niissä kokeissa armsota kukaan läpäise. joku psykologi kirjoiti tunteiden kerrrostumsita: pinnalla häpeä, sitten viha, sen jälkeen sympatia ja rakkaus.
Voisiko kertoa elämästäsi. Ei me sinua täällä tunnisteta? Onko sinua kiusattu, rikottu rajoja, tai onko kotiolosi mielestäsi hävettävät?
Samansuuntaisia ajatuksia on itsellänikin, joskus sitä vaan havahtuu ihmettelemään että miten tässä onkin kaikki mennyt päin helvettiä useampi vuosi perätysten.
Muutaman kaverin omaan, mutta jostain syystä tunnen kauheaa etäisyyttä heihin. Useamman kerran kun olemme porukassa jossain niin ikäänkuin havahdun siihen että tunnen oloni yksinäiseksi. Varmaan tässä pääkin pian leviää koska monesti tulee muisteltua sitä "entistä minää" eli ikäänkuin kyseessä tosiaan olisi joku ihan muu tyyppi kuin minä itse.
Yksinäisyyteni syy on helppo, epäsosiaalisuus. Kouluaikoina oli pakko nhdä ihmisiä ja sitä myöten tuli edes silloin pidettyä yllä ystävyyttä. Sitten kun koulut loppui ja pystyi itse ikäänkuin päättämään että mitä tekee niin valitain syrjäytymisen. Se on nyt maksanut monta ystävyyssuhdetta ja mielenterveyden, nyt on sitten vaikea mistään hankkia uusia ystäviä.
Olen ollut kiusattu, useamman vuoden. Lisäksi olen hieman erakoitumiseen taipuva persoona - kaveri kaikkoaa, kun suvivirsi soi. Minulla on todella vähän yli vuoden kestäneitä ystävyyssuhteita. tarvitsenko enenpää?
Oikeasti kaipaan huomiota ja tekemistä. Tekemistä yhdessä. Kokemuksen olla kaivattu. Ei vain sitä, että lukee Facebookissa, kuinka kavereilla on ollut mahtava päivä.
En halua kysellä ketään mukaan. En halua vongata. En halua olla vaivaksi. Nyt on ensimmäinen kesä kuuteen vuoteen, kun en ole kesätöissä. Ahdistaa. Koulupaikka kyllä on ensi syksylle. Jee. Mulla oli yritys viime vuoden pystyssä, mutta se kaatui. Harmittaa, kuinka sitä antoi ihmísten lypsää itseään. Niin miksi? Miksi minä olen niin hyväuskoinen?
Tämä viesti on niille lukijoille jotka kokee että ovat sosiaalisesti heikkolahjaisia, jotenkin sulkeutuneita, sisäänpäinkääntyneitä, youknow...
Tällaisiin tapauksiin törmää välillä. Ei kaikki voi olla supliikkimiehiä tai naisia. Toki ne huumoriveikot on suosittuja ja ihailtuja, sitten se yksi hiljaisempi on omissa oloissaan vähän sivummalla, tilannetta tarkkaillen.
Olen kuullut suoranaista paskanpuhumistakin tällaisista ihmisistä. "Se taas istui koko ajan hiljaa... ajatteleekohan se edes mitään... outo on... vois ensi kerralla jättää kutsumatta"
Mä oon joillekin tällaisille joskus antanut rauhassa aikaa, vähän niinkun rakentanut luottamusta pala palalta pikkuhiljaa, ja sitten sieltä mörököllimäisen sosiaalisen kuoren alta onkin paljastunut mitä tiedostavin ja mukavin mies tai nainen. Ne on ollut hienoja havahtumisen hetkiä niin mulle kuin sille hissukallekin.
Hauskaa tässä on se, että mä en se hilaisin, vaan ehkä se kovaäänisin. Juuri se, joka kaipaa huomiota muilta ja haluaa olla huomioitu. Se taitaa olla syy, miksi mua ei kutsuta enää mihinkään.
Kuulostaa ihan multa. Ennen mulla oli paljonkin kavereita, mutta sitten yhtäkkiä niitä ei mulla enää ole. Olen vähän erakoitunut, en olis koskaan uskonut että mä olisin tällasessa tilanteessa. Koskaan ei kukaan mulle soita, enkä mäkään viitti kenellekään soittaa, koska sitten joku sais tietää kuinka yksinäinen mä oon. Mua hävettää tää asia, ja musta tuntuu ettei moni edes tiiä sitä kuinka yksinäinen mä todellisuudessa oon. Tai sitten joku mun entisistä kavereista tietää sen, mutta ei uskalla mainita mulle asiasta, tai ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Ja se on just hassuu, et mulla kuitenkin on aika paljon rohkeutta puhua muiden ihmisten kanssa ja vaikutan monen mielestä sosiaaliselta, mutta ei mulla kuitenkaan oo oikeita ystäviä enää ollenkaan.