Hei!
Olen jo 34 v. naisimmeinen enkä ole vielä "uskaltanut" sitoutua kehenkään miehenpuoleen vakavasti. Olen kyllä tapaillut miehiä satunnaisesti ja niitä yhden illan suhteitakin on muutamia takanapäin, mutta auta armias, jos pitäis viettää esim. 3 pv saman katon alla jonkun miehen kanssa. Koen yleensäkin kaikki ihmissuhteeni (vanhemmat, pari ystävää) stressaavina ja vietettyäni vain muutaman tunnin heidän seurassaan alkaa jo ahdistaa. Työyhteisössä luontevasti toimiminen on lähes mahdotonta sen takia, koska minua ahdistaa niin järjettömästi muiden ihmisten jatkuva läsnäolo.
Sanomattakin on selvää, että kärsin sairaalloisesta ahdistuksesta ja jännittämisestä. Kysymys kuuluukin, miten päästä eroon tällaisesta ongelmasta? Minulla on kyllä mielialalääkitys, mutta mitään terapiaa ei valitettavasti ole saatavilla, ja sehän tähän varmaan parhaiten auttaisi...
Haluaisin vain kuulla kommentteja mahdollisesti samasta "vaivasta" kärsiviltä? Onko minulla vielä mahdollisuuksia elää ns. normaalia elämää? Vai olenko tuomittu elämään yksin koko lopunikääni...:(
Jo etukäteen vastauksista kiittäen,
moodybabe
Olen jo 34 v. naisimmeinen enkä ole vielä "uskaltanut" sitoutua kehenkään miehenpuoleen vakavasti. Olen kyllä tapaillut miehiä satunnaisesti ja niitä yhden illan suhteitakin on muutamia takanapäin, mutta auta armias, jos pitäis viettää esim. 3 pv saman katon alla jonkun miehen kanssa. Koen yleensäkin kaikki ihmissuhteeni (vanhemmat, pari ystävää) stressaavina ja vietettyäni vain muutaman tunnin heidän seurassaan alkaa jo ahdistaa. Työyhteisössä luontevasti toimiminen on lähes mahdotonta sen takia, koska minua ahdistaa niin järjettömästi muiden ihmisten jatkuva läsnäolo.
Sanomattakin on selvää, että kärsin sairaalloisesta ahdistuksesta ja jännittämisestä. Kysymys kuuluukin, miten päästä eroon tällaisesta ongelmasta? Minulla on kyllä mielialalääkitys, mutta mitään terapiaa ei valitettavasti ole saatavilla, ja sehän tähän varmaan parhaiten auttaisi...
Haluaisin vain kuulla kommentteja mahdollisesti samasta "vaivasta" kärsiviltä? Onko minulla vielä mahdollisuuksia elää ns. normaalia elämää? Vai olenko tuomittu elämään yksin koko lopunikääni...:(
Jo etukäteen vastauksista kiittäen,
moodybabe
Vastaukset 2
Vanhimmat
Haluaisin kysyä aluksi, että HALUATKO olla muiden seurassa, vai oletko luonteeltasi erakko?
Jotkuthan viihtyvät yksin. Että et pakottaisi olemaan itseäsi sosiaalisempi, kuin olet luonteeltasi olet?
No, mutta jos haluat olla enemmän ihmisten kanssa, mutta et vaan pysty, mulla saattaa olla hiukan samankaltaisia ongelmia. En pysty sen luomaan enempää kaveri- kuin miessuhteitakaan, vain pari yhden illan juttua on ollut. Oon 20.
Jos haluat, voit kattoo ososta "pelot ja jännitys" aiheen "Omituinen estyneisyys", jonka olen kirjoittanut nimimerkillä "entinen kiusattu". Voit kattoo, onko ongelmasi samankaltainen.
Kiitti vastauksestasi, Milla! :)
Sori, et tää viestini tulee näin viiveellä, mutta mulla ei ole omaa konetta. Luin sen sun kirjoittamasi viestin sieltä Pelot & Jännitys-otsakkeen alta, ja löysin siitä jotain yhtäläisyyksiä mun kokemuksiini verrattuna. Itse olen myös entinen koulukiusattu ja kuten se "psykologikin" sulle vastauksessaan totesi, olen itsekin samaa mieltä siitä, että sillä kokemuksella on jo paljon vaikutusta siihen, miksi sitä suhtautuu edelleenkin niin kovin varauksellisesti muihin ihmisiin. Lisäksi uskon, että varhaislapsuuden kokemuksilla on myös merkitystä. Minäkin olisin enemmän kuin valmis menemään psykoterapiaan, mutta ongelmana on juuri tuo julk. resurssien vähäisyys. Työttömänä en voi ajatellakaan yksit. terapiaan hakeutumista. :(
Kysyit, että haluanko todella olla muiden seurassa vai olenko luonteeltani erakko. Vastaan, että olen tosiaankin enemmän erakkomainen kuin laumasielu. Viihdyn yksinäni paremmin kuin seurassa. Vielä töissä ollessani esim. yhteiset lounastunnit työkavereiden kanssa olivat silkkaa kärsimystä! Mieluummin olisin syönyt yksinäni rauhassa. Eli persoonaltani olen kyllä erilainen kuin sinä. Totesit muuten hyvin, että ehkä mun kannattaisikin todella hyväksyä luonteeni sellaisena kuin se on eikä yrittää vetää jotain teennäistä roolia. Loppujen lopuksihan siinä pettää vain itseään.
Kiitoksia sulle vielä kerran, Milla! Panit minut ajattelemaan! Täytyy sanoa, että olet ikäiseksesi harvinaisen kypsä nuori nainen. "Psykologia" lainaten, sulla on vielä hyvät mahdollisuudet kehittyä sosiaalisesti "pärjäävämmäksi", kunhan itseluottamuksesi iän ja kokemusten myötä vahvistuvat. Sulla on kuitenkin halu olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kyllä kai se on niin, että harjoitusta nämä ihmissuhdetaidotkin vain vaativat. Ja varmaan jokaisella meistä on omat heikkoutemme.
Eli ei muuta kuin positiivisella mielellä eteenpäin! =)