Tuli vain mieleen, kun tuota eukkoa katselin, että 30v ollaan yhdessä oltu ja toimeen tultu. Eihän se taival aivan tasaista ole aina ollut ja avioero on lähellä käynyt, mutta jotenkin sitä on taaplattu eteen päin ja tyytyväinen olen tilanteeseen.
Nykyisin on muotia puhua X-sästä, jota kuitenkin kaivataan ja sinkkuuden ihanuudesta, kun voi tehdä itse mitä haluaa mutta itse olen sitä mieltä, että ei yksin olokaan ihmistä onnelliseksi tee, vaikka avioliittokaan ei aina ole ruusuilla tanssimista
Löytyykö muita pitkän tien kulkijoita ja kaipaatko sinkkuutta?
Nykyisin on muotia puhua X-sästä, jota kuitenkin kaivataan ja sinkkuuden ihanuudesta, kun voi tehdä itse mitä haluaa mutta itse olen sitä mieltä, että ei yksin olokaan ihmistä onnelliseksi tee, vaikka avioliittokaan ei aina ole ruusuilla tanssimista
Löytyykö muita pitkän tien kulkijoita ja kaipaatko sinkkuutta?
Vastaukset 18
Vanhimmat
En mie ainakaan. Itsekseen jo ajat elellyt enkä ainakaan exää kaipaa, sinkkuus on oikeastaan paras tapa elää. Oma tupa, oma lupa.
Jokainen valitsee elämän tapansa itse mikä parhaalta tuntuu, mutta jotenkin tuntuu, että onnellisuus puuttuu elämästäsi vastauksestasi päätellen.
No, kaikkea hyvää sulle!
T. mettis
Sitä on helppo kuvitella kaikenlaista ihan niistä omista lähtökohdistaan siellä muuta tuntematta. Sisuksia kaivelevan välttämättömyyteen alistumisen voisin sanoa näkeväni omassa aloituksessasi...
Aika harvassa ovat pitkään yhdessä olleet parit jotka yhä rakastavat toisiaan. Paljon enemmän on pitkään yhdessä olleita pareja jotka ovat tyytyväisiä siihen että ovat aviossa koska pelkäävät yksinoloa.
Paras tapa on sinkkuus ja vakituinen petikumppani vailla velvoitteita.
Onnittelen teitä ja hyvää jatkoa edelleenkin. Minäkin elin parisuhteessa reilut neljännessataa vuotta , kunnes mies lähti venakon matkaan. . Oli ollut taipumusta uskottomuuteen aikaisemminkin, mutta sitten yhteinen konkurssi oli viimeinen koetus yheiselollemme.
Hyvät hylkii ja huonot pyrkii - lienee mottoni. Ei ole kyllä vielä niin kohdalle sellaista tullut, että olisin hurmaantunut. Sinkkuna on hyvä elää, mutta tulevaisuutta on vaikea ennustaa.
Periaatteeni on että kun yhteen mennään niin kuolema saa sitten erottaa, mutta jos toinen päättää toisin, niin kahleisiinkaan ei voi sitoa.
Kiitos reppuriika.
Jotenkin sympatiani tulee sinulle ja eihän toista ihmistä voi kahlita, jos mieli tekee jotain muuta.
Ainahan ei voi onnistua ihmissuhteissaan ja pettymyksiä tulee, välillä tuntuu siltä, että miksi vielä monien vuosienkin jälkeen lähdetään omille teille ja eikö menneellä ole mitään merkitystä.
Kaikkea hyvää sinulle toivon!
T. Mettis
32 vuotta, eikä suotta.
Kun kaikki on lapsettomana aina perustunut vapaaehtoisuuteen, ja yhdessä ollaan ja tiiviisti, niin olen onnellinen.
Niin uskon toisenkin osapuolen olevan.
Kaksistaan on elon polkua kuljettu, toinen toistamme tukien, kun sen on tarve ollut.
Ero ei ole koskaan, oikeasti, tullut mieleenkään.
Kaipa olemme toistemme soulmatet, naurua ja iloa on riittänyt, pahimpien koettelemustenkin keskellä.
Sama taso älyssä ja huumorissa, niin uskon, on yksi parhaita asioita, joilla saa avioliiton lutviutumaan lokoisasti.
Niin, unohtui, en kaipaa sinkkuutta.
Silti ajattelen, että meitä on moneksi, joillekin ei tiivis suhde sovi alkuunkaan.
Mikäli tulkitsin oikein, niin lapsettomana, mutta onnelisena 32v..
Hienoa, että elämän sävel on löytynyt kaksinkin, vaikka lapsia ei ole ollut.
T. Mettis
Miksei olisi, en tunne, että ihminen elää vain lastensa kautta.
Katson, että yksilö on tarpeeksi, ilman, että jokin ikiaikainen suvunjatkuminen on täytetty, tavan mukaan.
Kumpikin meistä on ainokainen, koskaan en ole tuntenut mitään lapsipakkoa.
Monen moni asia on helpompaa, vain kaksin.
Liekö itsekkyyttä, en usko, vaan sitä, että kukin muovaa oman onnensa.
Yli 30 vuotta aviossa, enkä kaipaa sinkkuutta. Jokainen ymmärtää, että pitkään liittoon mahtuu monenlaista, vaikkei mitään "eron partaalla" -kriisejä olisikaan. Rakkaus-sana taitaa olla monen mielestä vanhanaikainen jo, mutta voimme sanoa mieheni kanssa rakastavamme toisiamme. Monet peräänkuuluttavat jonkinlaista jatkuvaa onnentilaa, itse en käsitä onnellisuutta niin. Uskon, että onnelliseen elämään/avioliittoon kuuluvat myös vaikeudet, kriisitkin, niiden hyvien aikojen ohella. Ehkä onnellisuus onkin enempi asennekysymys. Jos ihminen ei osaa olla tyytyväinen oikein mihinkään, ja etsii uutta ja parempaa jatkuvasti, niin voiko hän olla ns. onnellinen koskaan? Turha pitkässä liitossa on kaipailla kuherruskuukauden huumaa, mutta koen nyt, että syventynyt kiintymys, luottamus ja rakkaus korvaavat moninkertaisesti sen. Kipinääkin kyllä vielä löytyy. Uskon myös, että yleensä liitossa joutuvat molemmat joustamaan, ei voi itsekkäästi ajatella aina vain omia tarpeitaan.
Jakaminen. Arkielämän jakaminen, sitä pikkusen kaipailen. Yhdessä touhuiluja, suunnitelmia, että "mitähän-tänään-tehtäis"-keskusteluita, saaren saunan terassilla istuskelua molempien katseet meressä ja huokailut, että "Aijeeeee, ku on ihanaa". Jotenkin tuntuu, että kun yksikseen katselee maisemaa, niin se menee himpun verran plörinäksi ("hukkaan"), kun ei voi siitä toiselle sanoa, vieläpä jos toinen on samanhenkinen ja ymmärtää miten ihan Älyttömän kutkuttava olotila tulee tuonne sisuksiin, kun ihastelee ympärillä olevaa luontoa tai muuta vastaavaa.
Onhan se toisen hemmotteleminenkin kivaa. Puolin ja toisin. Tarkoitan ihan semmosia pieniä(kin) asioita.
Ehdimme olla toistemme kanssa n. 28 vuotta. Paljon kertyi yhteistä historiaa. Oppi tuntemaan toisen erittäin hyvin. Siksi kaikki tuntui niin helpolta.
Ajattelen, että on parempi/mukavempaa/kivempaa olla kaksin, mutta ei yksistäänkään ole huono olla. Se on vain erilaisempaa.
Kummallisia ajatuksia lennähtää yks-kaks mieleeni. Monesti oon ihmetellyt, että Mistä ne oikein putkahtelee. Sitten kun putkahtelu on tapahtunut, niin se putkahdus pyörii mun päässä tolkuttoman pitkään, ellen sano sitä ääneen tai kirjoita. Sanomisen/kirjoittamisen jälkeen putkahdus häipyy, kuin aamu-usva hus helkuttiin.
No joo. Tämmönen putkahdus.
Kun aloin lukemaan (joskus ???????) Leo Tolstoin Anna Kareninaa, niin siinä meinas käydä niin, että Ensimmäisen lauseen luettuani, en meinannut päästä lukemisesta eteenpäin. Takerruin tuohon lauseeseen, kuin Tarra ja ajauduin lauseen voimasta lennättämään ajatuksia Omaan eleleskelemiseen ja sitten kävin "läpi" kaikki ystävät/tutut/melkein tuttujen tututkin :)
Ne, jotka ovat kyseisen kirjan lukeneet, niin tuleeko kenellekään mieleen, miten kirja alkaa? (Painui tuo lause mieleeni, että luulen muistavani sen sanasta sanaan).
NÄIN:
"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."
Jotenkin hyvin sanottu. Siis jos lähtee silleen kaivelemaan lausetta.
Voi ei Apua, kaikkea mäkin alan kirjottelemaan.
"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."
Panen haisevan vastalauseeni tuolle lauseelle. Luulen, uskon vakaasti, että minä ja ukkelini olemme ainoita maailmassa, joilla on meidän onnemme. Se on ihan erilainen, kuin kenenkään muun.
Siihen mahtuu niin paljon hyvää ja kaunista, vain minun kieleni on joskus ikävä.
Onnemme ei ole helppo juttu, siihen on tarvittu niin paljon antamista ja saamista.
En edes osaa olla siitä tarpeeksi kiitollinen, tiedän vain, että olemme kuin omena, tiukasti yhdessä, ei toista puolta ilman toista.
Vieläkö rusakot telmivät pihallasi?
Katsellut olen Anna Kareninaa muutaman kerran, Greta Garbolla. Luenut en liene, muistaakseni.
Jaa, vai ootte kuin Omena. Hyvänen aika sentäs, olipas vertaus. Ihan pakkas naurattamahan :)
Älä nyt ala lähettelemään suin-päin-tosta-noin-vaan mitään Haisevia vastalauseita, ilikiää lukea jos kovasti haisoo.
Ookko kaivellut ja möyhinyt tuota Tolstoin lausetta? Perinpohjin siis siis.
Mitäs jos kaikki onnelliset perheet olis Omenia :) Meinaan vaan, että josko omenanpuoliskoilla olis semmoset luonteet, että ihan ittekseen, luontevasti osaisivat antaa ja ottaa vastaan (saada) toisiltaan niitä onnea tuovia juttuja.
Iloinen Omena pyörii pomppien klops klops klops :))) Niinku pallo portaita alas.:))
Jaa että Rusakot Rötkäleet.
Häipyneet veks. Minähän tein itselleni pikku Iglun pihan perälle. Lymysin Iglussa kaksinkerroin. Tein aivan liian pienen Iglun, sama virhe kuin mennessäni vaateostoksille, niin pukukopissa hokaan, että ei helevetti, oon ottanut liian pieniä kokoja sovitettavaksi. heh.
Hiki tuli Iglussa. Naama polvien välissä, selkä pyöreästi kiinni Iglun seinässä. Hengitykseni lensi iglun seinämiin, tehden sen jäiseksi umpioksi. Kerrosvaatetusta en kyennyt vähentämään tilan puutteesta ja näinollen hiki alkoi valumaan huokosistani. Naamani olin meikannut juhlameikiksi ja kun semmonen meikki silmistä alkaa hien mukana valumaan, niin muutuin Pandaksi.
Onneksi pihakuusen takana alkoi kuulumaan tuttuja krapinoita, joten ponnahdin voimallisesti iglun sisältä ylähä, pursusin ylös, kuin Marilyn täytekakun sisältä. Niin noh pandanahan minä sieltä esiin tulin.
Silmiini oli valunut NIIN paljon hikeä ja meikistä aiheutuvia kyyneleitä, että en kyennyt näkemään mitään. Pelkkää rajatonta utua.
Mutta korvani toimivat ja voi hyvänen aika, mikä krapina alkoi kuulumaan ympäriltäni. Oli kuin armeija olisi lähtenyt hyökkäykseen, minusta lukien poispäin-hyökkäykseen.
Noh, kun sain hiansuulla pyyhittyä silmäni kuivaksi, että kykenin katsomaan ympärilleni, niin ympärystöni oli aivan tyhjä, hiiskumaton hiljaisuus.
En siis tiedä, ketkä krapsutteli hangen pintaa, miehet vaiko rusakot. Sitä en tiedä.
Mutta sen jälkeen en ole havainnut minkäänlaista liikehdintää takapihallani.:)
Voi urmasarmasliljenström, sain limppukohtauksen, ja hirnuin pitkään. Mies tuli katsomaan, mikä vaivasi.
Jos et kirjoita johonkin paikalliseen sanomalehteen pakinaa, se on suuri vääryys.
Sinun sanasi saisivat kaikkien silmiin ilon kiillon.
Vaadin siis yleisen hyvinvoinnin nimiin, että kirjoitat pyhäpäivän pakinan johonkin Vaasan Jaakkoon, vai mikä teille sitten ilmestyykään.
Voin hourata.
Tuostakin kirjoituksesta saisi lyhytfilmin, jota katsoen poistuisi moni vaiva ja kipu, kun nauruhermot saisivat ruokaa.
Ajattele, jos joskus illan kähmässä ovikelloasi soittaisi komea mies, jolla olisi pitkät, ruskeat korvat.
Oletko koskaan nähnyt Kissaa, jolla on lautasen kokoiset silmät? Ei pikkulautasen kokoiset, vaan pullafadin kokoiset? Keskellä pullafatia se musta tuijottava pyörylä.
Kissani makasi aivan kaikessa rauhassa tuossa vieressä, pöydällä näytön vieressä. Hän oli vailla minkäälaista tietoa, että kohta räjähtää, vaan tuo suloisuus nukkui viatonta untaan.
"Ajattele, jos joskus illan kähmässä ovikelloasi soittaisi komea mies, jolla olisi pitkät, ruskeat korvat."
:DDDDDDD
Voi Apua sentäs. Tuon kirjoittamasi lauseen jälkeen purskahdin hyvin äänekkääseen nauruun (räjähtävä dynamiittikikatus kysees) ja samaan aikaan Kissani hyppäsi puolimetriä ilmaan ja lautaset lensivät sen naamaan. Peljästynyt ilme vahtasi minua epäuskoisesti. Sinun vikasi tuo sen peljästys ja se luulee, että mun vika.
Että että että mua naurattaa.
:DDDDD
joustamaan joutuu, mutta ei kenenkään tarvii alistua, väkivallalle tai jatkuvalle uskottomuudelle, silloin on parasta erota..
"rajansa kaikella", olen samaa mieltä.