Järven pinta kimalteli kirkkaassa auringonpaisteessa, kuin joku olisi sirotellut sen pinnalle puhtaanvalkoisina hohtavia kristalleja. Ne tanssivat järven pinnalla kuin leikkiväiset keijut, jotka mukailivat pieniä laineita joiden harjalle ne nousivat ja lopulta väistyivät niiden tieltä. Kun nuori nainen juoksi veteen ruumis paljaana ja hiukset vauhdista hulmuten, sai hän veden roiskumaan ympäriinsä tuhansina kirkkaina pisaroina. Pisaroiden lyhyt kauneus kesti vain muutaman pienen hetken, mutta rannalla istuva mies näki sen kuin hidastettuna rakkaansa ympärillä. Pian pisarat katosivat ja niin katosi myös nainen, joka sukelsi olostaan nauttien veteen.
Mies katseli tarkkaavaisena, miten vedenpinta tyyntyi riehakkaan menon jälkeen ja odotti, että nainen nousisi takaisin pintaan. Hänen tummanruskeat silmänsä tuijottivat pistävästi veden pintaa, eikä hän huomannut, että hänen hengityksensä oli lähes pysähtynyt, kun hän odotti naisen nousevan pintaan. Ranta oli vaarallisen kivikkoista eikä sitä koskaan tiennyt milloin kivi saattaisi osua huono-onnisen tielle.
Sitten veden pinta räjähti jälleen kauempana rannasta tuhansiksi pieniksi vesipisaroiksi kun nainen nousi takaisin pinnalle. Hänen lyhyet siniharmaat hiuksensa, jotka äsken olivat olleet pörröiset ja ilmavat toisen juostessa veteen, oli liimautunut nyt märkinä hänen päätänsä myöden. Mies erotti rannalta saakka, että muutama sinertävä suortuva oli tarrautunut toisen kasvoille ja se sai hänet hymyilemään pienesti.
Nainen kohotti kätensä ilmaan ja vilkutti miehelle rannalla, lähtien sitten uimaan kauemmas rannasta leveästi hymyillen. Mies vastasi vilkutukseen ja laskeutui alas kiveltä, jonka päällä oli istunut. Hän käveli melkein vesirajaan ja katseli nyt sieltä kädet ristittynä rintansa eteen kauempana uivaa naista.
”Rasgal, tuu sääkin!” nainen huusi miestä ja pysähtyi katsomaan miestä rannalla. Hän polskutteli jalkojaan jotta pysyisi pinnalla, sillä järvenpohja oli jo aivan liian syvällä. ”Vesi ei ole edes kylmää!”
”Niinhän sä väität”, Rasgal huusi toiselle takaisin, mutta alkoi kuitenkin riisua paitaansa pois ja heitti sen rantahietikolle, jossa naisenkin vaatteet lojuivat sikin sokin. Aurinko oli jo noussut keskitaivaalle ja lämmitti mukavasti miehen ihoa. Veteen meneminen ei olisi tullut hänelle kyseeseenkään, jos ilma olisi ollut vähänkin viileämpi.
Kun hän oli saanut riisuttua täysin ilkosilleen, hän astui ensin varovaisesti kokeillen rantaveteen todeten, ettei vesi ehkä ollut sittenkään niin kylmää kun hän oli ajatellut. Hän otti muutaman rohkeamman askeleen, kunnes vesi ylsi häntä reisiin saakka. Syvemmällä vesi tuntui kylmemmältä, mutta ainakaan vielä ei tuntunut kovin pahalta.
Nainen katseli kauempaa, miten mies vähitellen hivuttautui syvemmälle ja lopulta heittäytyi koko vartalollaan veteen. Mies sukelsi samalla tavalla kuin nainen oli sukeltanut, mutta nousi paljon nopeammin pinnalle. Hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat vedessä vapaina kuin pienet käärmeet Rasgalin uidessa yhä lähemmäs naista.
Miehen tullessa yhä lähemmäksi, lähti nainen nauraen uimaan kauemmas lähestyvästä miehestä. Hänen seuraajansa kasvoille nousi leveä virne, kun hän antoi jalkojensa potkia voimakkaammin ja käsien työntää vettä pois tieltään rivakammin. Nainenkin yritti lisätä vauhtiaan suuremmaksi, mutta miehen voimakkaat jalat polskivat vettä paljon nopeammin kuin hänen. Hänen naurunsa muuttui hysteeriseksi naurunkäkätykseksi, kun Rasgal saavutti hänet.
Molemmat pysähtyivät ja jäivät paikalleen kuin yhteisestä sopimuksesta. Rasgal näki, että he olivat jo hyvin kaukana rannasta, mutta hänellä oli vielä voimia palatakseen sinne takaisin. Heidän molempien hengitys oli kuitenkin muuttunut raskaammaksi tämän pienen pyrähdyksen jälkeen.
Nainen hymyili hänelle ja valkoisten hampaiden takaa kuului välillä pieni naurunhekotus, vaikka hän yrittikin hillitä nauruaan. ”Eihän tämä nyt niin kylmää ole, vai mitä?”
Rasgal pudisti päätään ja otti muutaman kunnon potkun vedessä päästäkseen aivan naisen vierelle. ”Ei”, hän sanoi hymyillen ja kohotti kätensä vedestä siirtääkseen naisen kasvoille karanneen hiuskiehkuran. Hän katsoi toisen kirkkaansinisiä silmiä, joihin saattoi upota samalla tavalla kuin veteen heitetty kivenkappale. Niihin hukkui, mutta hän tiesi etteivät ne koskaan veisi häneltä henkeä.
Mies katseli tarkkaavaisena, miten vedenpinta tyyntyi riehakkaan menon jälkeen ja odotti, että nainen nousisi takaisin pintaan. Hänen tummanruskeat silmänsä tuijottivat pistävästi veden pintaa, eikä hän huomannut, että hänen hengityksensä oli lähes pysähtynyt, kun hän odotti naisen nousevan pintaan. Ranta oli vaarallisen kivikkoista eikä sitä koskaan tiennyt milloin kivi saattaisi osua huono-onnisen tielle.
Sitten veden pinta räjähti jälleen kauempana rannasta tuhansiksi pieniksi vesipisaroiksi kun nainen nousi takaisin pinnalle. Hänen lyhyet siniharmaat hiuksensa, jotka äsken olivat olleet pörröiset ja ilmavat toisen juostessa veteen, oli liimautunut nyt märkinä hänen päätänsä myöden. Mies erotti rannalta saakka, että muutama sinertävä suortuva oli tarrautunut toisen kasvoille ja se sai hänet hymyilemään pienesti.
Nainen kohotti kätensä ilmaan ja vilkutti miehelle rannalla, lähtien sitten uimaan kauemmas rannasta leveästi hymyillen. Mies vastasi vilkutukseen ja laskeutui alas kiveltä, jonka päällä oli istunut. Hän käveli melkein vesirajaan ja katseli nyt sieltä kädet ristittynä rintansa eteen kauempana uivaa naista.
”Rasgal, tuu sääkin!” nainen huusi miestä ja pysähtyi katsomaan miestä rannalla. Hän polskutteli jalkojaan jotta pysyisi pinnalla, sillä järvenpohja oli jo aivan liian syvällä. ”Vesi ei ole edes kylmää!”
”Niinhän sä väität”, Rasgal huusi toiselle takaisin, mutta alkoi kuitenkin riisua paitaansa pois ja heitti sen rantahietikolle, jossa naisenkin vaatteet lojuivat sikin sokin. Aurinko oli jo noussut keskitaivaalle ja lämmitti mukavasti miehen ihoa. Veteen meneminen ei olisi tullut hänelle kyseeseenkään, jos ilma olisi ollut vähänkin viileämpi.
Kun hän oli saanut riisuttua täysin ilkosilleen, hän astui ensin varovaisesti kokeillen rantaveteen todeten, ettei vesi ehkä ollut sittenkään niin kylmää kun hän oli ajatellut. Hän otti muutaman rohkeamman askeleen, kunnes vesi ylsi häntä reisiin saakka. Syvemmällä vesi tuntui kylmemmältä, mutta ainakaan vielä ei tuntunut kovin pahalta.
Nainen katseli kauempaa, miten mies vähitellen hivuttautui syvemmälle ja lopulta heittäytyi koko vartalollaan veteen. Mies sukelsi samalla tavalla kuin nainen oli sukeltanut, mutta nousi paljon nopeammin pinnalle. Hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat vedessä vapaina kuin pienet käärmeet Rasgalin uidessa yhä lähemmäs naista.
Miehen tullessa yhä lähemmäksi, lähti nainen nauraen uimaan kauemmas lähestyvästä miehestä. Hänen seuraajansa kasvoille nousi leveä virne, kun hän antoi jalkojensa potkia voimakkaammin ja käsien työntää vettä pois tieltään rivakammin. Nainenkin yritti lisätä vauhtiaan suuremmaksi, mutta miehen voimakkaat jalat polskivat vettä paljon nopeammin kuin hänen. Hänen naurunsa muuttui hysteeriseksi naurunkäkätykseksi, kun Rasgal saavutti hänet.
Molemmat pysähtyivät ja jäivät paikalleen kuin yhteisestä sopimuksesta. Rasgal näki, että he olivat jo hyvin kaukana rannasta, mutta hänellä oli vielä voimia palatakseen sinne takaisin. Heidän molempien hengitys oli kuitenkin muuttunut raskaammaksi tämän pienen pyrähdyksen jälkeen.
Nainen hymyili hänelle ja valkoisten hampaiden takaa kuului välillä pieni naurunhekotus, vaikka hän yrittikin hillitä nauruaan. ”Eihän tämä nyt niin kylmää ole, vai mitä?”
Rasgal pudisti päätään ja otti muutaman kunnon potkun vedessä päästäkseen aivan naisen vierelle. ”Ei”, hän sanoi hymyillen ja kohotti kätensä vedestä siirtääkseen naisen kasvoille karanneen hiuskiehkuran. Hän katsoi toisen kirkkaansinisiä silmiä, joihin saattoi upota samalla tavalla kuin veteen heitetty kivenkappale. Niihin hukkui, mutta hän tiesi etteivät ne koskaan veisi häneltä henkeä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Jatkuu //
Kun Rasgal laski ojennetun kätensä naisen poskelle, painautui nainen lähemmäs häntä. Mies tunsi toisen ruumiinmuodon omaansa vasten ja kietoi toisen kätensä sen ympärille, vetäen tuttua ruumista lähemmäs. Hän tunsi miten toisen kapoiset, siron näköiset kädet kietoutuivat hänen ruumiinsa ympärille, mutta mielessään hän tiesi, että nuo kädet kuuluivat voimakkaalle naiselle. ”Minä rakastan sinua, Karen”, hän sanoi ja nainen vastasi siihen kohottautumalla hieman vedestä ja suutelemalla häntä pehmeillä huulillaan, joista maistui järven vesi. Molemmat sulkivat silmänsä ja hetken aikaa he eivät olleet enää järvessä kirkkaan auringon ympäröimänä. He olivat jossain, missä tunnettiin vain lämpö, vilpittömyys ja onni, eikä siellä ollut mitään aineellista. Sitä kutsuttiin rakkaudeksi.
”Minäkin rakastan sinua”, Karen sanoi hiljaa, kun heidän huulensa erkanivat. Hän sanoi sen varovaisesti, aivan kuin sen ääneen lausuminen olisi voinut vahingoittaa heidän ympärillään olevaa kalvoa, joka sitoi heidät yhteen. ”Aina ja loputtomasti.”
”Aina ja loputtomasti”, Rasgal toisti ja he olivat taas veden ympäröimänä. Nyt se tuntui viileämmältä hänen ihoaan vasten, ja sai vilunväristykset kulkemaan ruumista pitkin. Karen huomasi vilunväristykset myös, ja he lähtivät uimaan takaisin kohti rantaa.
Aurinko katosi pilven taakse, eikä sitä näkynyt enää pitkään aikaan sen jälkeen. Taivas täyttyi pilvistä, jotka olivat vain suuremman myrskyn pienemmät airuet. Eikä niistä pilvistä syntynyt enää vain pelkkiä pieniä vilunväreitä, vaan jotain vielä suurempaa.
Kusaamista taivastellaan kouluissa ja työpaikoilla, mutta nimettömänä netissä aika moni kiusaa. Ilmeisesti edes tajuamatta mitä tekee.
Jos joku tulisi koulun pihalle hassunvärinen takki päällä, ja takkiin reagoitaisiin samalla tavalla kuin moni tässä ketjussa toisen ihmisen - ilmeisesti 15-vuotiaan - tekstiin, tuomitsisivat luultavasti kaikki ketjussa röyhtäilleet asian.
Mitä tulee ns. kritiikkiin - jos röyhtäysten on oletettu olevan rakentavaa kritiikkiä- ette ilmeisesti ole omille liiruillenne koskaan kustantajan kritiikkiä saaneet, ettekä tiedä millaista rakentava kritiikki on.
Ei muuta kuin omat hengentuotteet esille tänne ruodittavaksi.
Aivan kamalaa. Mutta toivottavasti tämä oli vitsi.
olet lukenut kioski-kijallisuutesi hyvin!
opuksessasi naisen ruumiis kelluu vedessä, kuin sanat toistuu liian usein, myös turhaa selittämistä, liian yksityiskohtaista ilmaisua, mone monta turhaa sanaa.
Lue vaikka suomalaisia naiskirjailijoita, niin opit oiken kirjoitustyylin. Nykyisen tavan kirjoittava voi tarjota tuotoksiaan korkeintaan Nyyrikille.
Ehkä sinulta löytyy kirjoittamisen lahjoja, mutta vanhahtava kioski - kirjallisuus tyyli on muututtava aivan toiseksi.
Sitten saapuivat villiintyneet hai-kalat ja söivät kummankin?
Itse en ole varmaan paras henkilö tätä arvostelemaan, romanttinen hömppä kun ei ole meikäläisen genre missään muodossa, mutta jotain huomioita kuitenkin listaan.
Selostat ja kuvailet mielestäni ihan liikaa. Se tuo tekstiin turhaa pituutta ja heikentää luettavuutta. Useassa kohdassa toistat samoja sanoja ja tapahtumia, vaikka lukija ymmärtäisi muutenkin mistä on kyse. Hyvää tekstissä on mm. sen laatu. Se on suhteellisen hyvää ja kirjoitusvirheetöntä. Tarinaan en puutu tarkemmin, sen tehköön joku enemmän tyylilajiin mieltynyt.
Olet oikein rohkea, kun julkaiset täällä tekstiäsi, mutta kannattaa varautua, ettei kaikki palaute ole aina positiivista.
Minä suosittelen lukemaan paljon sen genren kirjoja, jota haluat kirjoittaa. Ota niistä mallia ja tarkkaile esim. kuvausten pituutta. Tässä sinun tekstissä kuvailua on tosiaan turhan yltäkylläisesti. Niitä pitäisi lyhentää, tehdä sujuvammaksi niin, että jotain tapahtuu, eikä vain kuvailla hetkeä.
Missä on se osuus, jossa lukija pääsee oivaltamaan jotakin uutta?
Mikä on tarinan teema?
Mikä on tarinan päähenkilön sisäinen konflikti?
Miksi tarinassa kuvaillaan niin paljon asioita, jotka eivät ole mielenkiintoisia tai juonta eteenpäin vieviä?
Onko tarinasi parodia, tämä kuvaus tuntuu vahvasti leikkivän kuluneella ilmaisullaan kioskikirjallisuutta:
”Minä rakastan sinua, Karen”, hän sanoi ja nainen vastasi siihen kohottautumalla hieman vedestä ja suutelemalla häntä pehmeillä huulillaan, joista maistui järven vesi. Molemmat sulkivat silmänsä ja hetken aikaa he eivät olleet enää järvessä kirkkaan auringon ympäröimänä. He olivat jossain, missä tunnettiin vain lämpö, vilpittömyys ja onni, eikä siellä ollut mitään aineellista. Sitä kutsuttiin rakkaudeksi.
”Minäkin rakastan sinua”, Karen sanoi hiljaa, kun heidän huulensa erkanivat. Hän sanoi sen varovaisesti, aivan kuin sen ääneen lausuminen olisi voinut vahingoittaa heidän ympärillään olevaa kalvoa, joka sitoi heidät yhteen. ”Aina ja loputtomasti.”
Parodia on vahva dramaturginen keino, mutta mitä olet itse asiassa kirjassasi parodioimassa?
Rohkeaa julkaista omaa tekstiään, parodiaa tai ei.
Teksti on hämmentävä yhdistelmä romantikkaa ja vulgarismia, 'käkättää hysteerisesti' pitäisi suurin piirtein lailla kieltää. Puhekieltä ja paimenrunoutta, ei se mahdotonta ole, mutta vaikeaa, 'Aurinkovarjon katveessa vilvoitteleva Mary seurasi, kun hänen miehensä James kroolasi rantaan Karibian aallot vartaloaan hyväillen. James oli kuin meren vaahdosta kohottautuva Apollo, kunnes hänen kasvonsa vääristyivät äkillisestä tuskasta. "Mikä hätänä, rakas?" Mary huudahti. "Uh, kun mahaa vääntää," James vastasi ja piteli pyykkilautavatsaansa.'
Osaat kirjoittaa, kuluneissakin sloganeissa on energiaa, teksti rullaa siis eteenpäin, on ajatuksia, läsnäoloa, jopa tunteiden vilpittömyyttä? Ilman muuta jatkoon! Tosin urakkatyöllä.
Joo minäkin ajattelin heti, että tämä oli selvästi vitsi, kaikki mahdolliset kliseet heitetty samaan soppaan :-)
Niin on.
...Ok, näin profiilistasi että olet vasta 15-vuotias, joten aloin miettiä, että ehkä tämä ei olekaan tahallista parodiaa, sillä itsekin noin nuorena kirjoitin tällaista ylitse vuotavan pakahduttavaa tekstiä. Vinkki: kirjoita, kirjoita ja kirjoita. Kymmenen vuoden kuluttua ymmärrät, miksi me luulimme tätä parodiaksi.
Sinulla on selvästi laaja sanavarasto ja 15-vuotiaaksi kirjoitat oikein hyvin. Käytät vertauskuvia hyvin, ne elävöittävät tekstiäsi. Kuten muutkin ovat kommentoineet, on tekstissäsi vielä parantamisen varaa. Käytät paljon turhian pikkusanoja, mitkä tekevät tekstistä raskaslukuisemman. Annan tässä pari
karkeaa esimerkkiä, miten voisit tekstiäsi tiivistää:
"Sitten veden pinta räjähti jälleen kauempana rannasta tuhansiksi pieniksi vesipisaroiksi kun nainen nousi takaisin pinnalle"
vrt.
"Kauempana rannasta vedenpinta räjähti jälleen tuhansiksi pieniksi vesipisaroiksi naisen noustessa (takaisin) pintaan"
Tai
"Kun hän oli saanut riisuttua täysin ilkosilleen, hän astui ensin varovaisesti kokeillen rantaveteen todeten, ettei vesi ehkä ollut sittenkään niin kylmää kun hän oli ajatellut."
Vrt.
"Riisuttuaan ilkosilleen Rasgal astui varovaisesti rantaveteen todeten sen lämpimämmäksi kuin oli ajatellut."
Mieti mitkä asiat ovat tärkeitä kertoa lukijalle. Esimerkiksi miehen rannalla olemista ei tarvitse mainita useaan kertaan, jos olet sen jo alussa tehnyt selväksi Ole myös tarkkana sen kanssa, mikä on mahdollista ja mikä ei. Tarinassasi pariskunta ui ilmeisen kauas rannasta, mutta pystyy ongelmitta halailemaan ja suutelemaan vedessä. Kokeile itse, miten hankalaa on tehdä vastaavia asioita, jos jalat eivät yletä pohjaan.
Joka tapauksessa tekstissäsi on potentiaalia, kun vain kirjoitat lisää ja luet paljon! Jatka ihmeessä!
Porkolorkonen: Neuvot ihan väärin. Aloittaja kirjoittaa kieliopillisesti täysin oikein, kun aloittaa lauseet Kun-sanalla, mutta sinä kehotat väärään kieliopilliseen ilmaisuun, eli korvaamaan kun- sanan lauseenvastikkeella. Tätä nimenomaan kielletään tekemästä ja sitä pidetään kaunokirjallisessa tekstissä huonona ilmaisuna. Eli älä neuvo, jos asiat eivät itselläsikään ole hallinnassa.
Kieliopillisesti kumpikin on ihan yhtä oikea ratkaisu, kaunokirjallisessa tekstissä lauseenvastikkeita ei saa viljellä liikaa, mutta sopivassa määrin ne eivät ole ongelma. Hyvässä kaunokirjallisessa tekstissä esiintyy kumpiakin: kielellisesti on tärkeää tarjota lukijalle vaihtelua ja välttää saman ratkaisun liiallista toistamista.
Mitenkä lie itsellekin juontui tästä mieleen jonkinasteinen parodia, pilailu naisten hömpän ja kaikenkarvaisen "ärräkirjallisuuden" kustannuksella. Tarkemmin kun luin, ja nimimerkkiä klikkasin, niin ehkä näin ei sittenkään ole. Parodia olisi ollut hiotumpaa ja vieläkin kliseisempää.
Tekstin pääongelmakohdat ovat juuri kliseet, mauttomuuden jotka on nähty kerta toisensa jälkeen kaikenlaisessa edelläkuvatunlaisessa kirjallisuudessa, turha ja pitkäksi venyvä kuvailu, tarpeettomat ja turhat selostukset. Siinäpä niitä. Tässä kun lukaisin aiempia kommentteja, niin niissähän nuo kaikki on moneen kertaan jo sanottu.
Mitä sitten lääkkeeksi? Karsintaa, muokkausta, paljon kirjoittamista ja oman tyylilajin tekstien lukua. Siinäpä se. Ja persoonallisuutta lisää! Rannalla juoksentelut on nähty Baywatchissa jo sataan kertaan.
Plussaakin tekstistä löytyy. 15-vuotiaaksi kirjoitat huomattavan hyvin. Kieliasu on OK, kirjoitusvirheitä vähän, ja sinulla on selvästi jonkinlainen tuntuma tekstiisi. Uskon että kehityskelpoisuutta sinulla riittää ties kuinka korkealle. Hyvä!
Kirjoitustaito kehittyy astettain.
Ensin ilmaisu on niukkaa kun ei osaa. Sitten taidot kehittyy, ja tulee ylenpalttista kuvailua.
Kun kaikki osa-alueet osaa hyvin, alkaa tulla kunnon tekstiä.
Ikäiseksesi kirjoitat hyvin. Kirjoittamista oppii ainoastaan tekemällä, eli jatka, jatka ja jatka...
Jos nyt jotain täytyy sanoa, niin vähempikin riittäisi - kuvailu nimittäin. Luota lukijaan, luota itseesi. Kerran sanottu on jo sanottu. Saman toistaminen väsyttää lukijaa, pienemmällä määrällä lauseita olisit saanut kerrottua asiasi paljon terävämmin. Löysää tekstiä ei monikaan jaksa lukea.
Rakkaus on ihana asia, varsinkin nuoren tytön kuvailemana. Siksi varo turhia metaforia ja kliseitä. Rakkaus on parasta silloin kun se vain on. Ilman kalvoja tms. (sana vei ajatukset lihaan ja teurastamoon, eli minun kohdalle aika huono metafora).
Ja (tämä on tärkeää) sinun kannattaisi kokeilla omista ajatuksistasi ja elämästäsi kirjoittamista. Siitä lukisin mieluummin näytteen.
Valitettavasti romantiikka ei oikein ole minunkaan ominta aluettani, mutta voin silti kirjata ylös muutaman huomion.
.-.-.-.-.-.-.
Ensinnäkin otteessa oli mielestäni paljon hyvää. Kieli oli paikoin erittäinkin eläväistä ja kuvailu onnistunutta. ”Naurunkäkätys” ja ”naurunhekotus” olivat hauskoja ja – ennen kaikkea – yllättäviä sanavalintoja.
Mistä pääsenkin siihen, että teksti toimisi tehokkaammin, mikäli kuvailussa turvauduttaisiin vain muutamiin, huolella valittuihin ilmauksiin. Ensimmäinen ajatukseni tekstiin syventyessäni oli ”purple prose” eli ylenmääräiseen maalailuun sortuva kielenkäyttö. ”Naurunkäkätys” mukavasti rikkoi kielen sävyn ennalta-arvattavuutta. ”Käkätys” kun suoruudellaan luo loistavan kontrastin ”leikkiväisille keijuille” ja ”valkoisille hampaille” ja ”kirkkaansinisyyttään” hukuttaville silmille. Samalla se on myös esimerkki ”toiminnallisesta” kuvailusta ja pitää juonen liikkeellä.
Ylenmääräisen koristeellisen kielen lisäksi minulla pisti silmään myös toisto:
” - - sai hän veden roiskumaan ympäriinsä tuhansina kirkkaina pisaroina. - - Sitten veden pinta räjähti jälleen kauempana rannasta tuhansiksi pieniksi vesipisaroiksi kun nainen nousi takaisin pinnalle.”
Olen lukija, joka pitää kyllä kuvailusta, mutta en pidä tarpeettomasta toistosta. Jopa kuvailun pitää liikuttaa tarinaa eteenpäin – vaikka sitten tunnelman tasolla. Vähintään kuvailun pitää tuottaa lukijalle uutta tietoa ympäristöstä, vanhaa tietoa ei kannata toistaa – ei edes toisin sanoin. ”Leikkiväiset keijut” olivat minulle jo liikaa, mutta niin ovat ”tuhannet pienet vesipisaratkin” kahteen kertaan toistettuna.
(Muutenkin ”pinnan räjähtäminen” tuottaa minulle vain hyvin hämmentäviä mielikuvia, jotka eivät mitenkään liity kesäiseen uintiretkeen järvellä. Tällaisissa kielikuvissa kannattaa käyttää varovaisuutta. Tietyt sanat voivat olla ilmaisuina niin vahvoja, että niiden kohdalla tulee käyttää harkintaa.)
Lopun kaksi viimeistä virkettä jäivät mietityttämään minua:
”Hän katsoi toisen kirkkaansinisiä silmiä, joihin saattoi upota samalla tavalla kuin veteen heitetty kivenkappale. Niihin hukkui, mutta hän tiesi etteivät ne koskaan veisi häneltä henkeä.”
Toisaalta huomautus ”mutta hän tiesi etteivät ne koskaan veisi häneltä henkeä” oli kiintoisa ja kertoi paljon henkilöiden välisestä suhteesta. (Itse tosin jäisin odottamaan sitä juonenkäännettä, että se nimenomaan ”veisi hengen”.) Viimeisen virkkeen loppukaneetti siis ehdottomasti pelastaa edeltävän virkkeen ”upottavat” ”kirkkaansiniset silmät” (kaikkein ankarimmalta) kliseisyys-tuomiolta. Kun on kuitenkin pelkkä ote kyseessä, niin en voi tietää taivutatko tätä hyvin perinteistä ”pohjattomat silmät” -kliseetä myöhemmin vielä uuteen muottiin. Kirjallisuushan on täynnä kliseitä, niitä pitää vain osata käyttää. Yllättävästi.
Toisaalta taas en voinut olla ajattelematta, että yleisen käsityksen mukaan uppoava ”kivensirpale” olisi jo valmiiksi epäorgaanista – ja siten ”kuollutta” – ainesta. Mutta mistä minä tiedän vaikka kivensirpale vielä osoittautuisi vaikkapa tärkeäksi motiiviksi tarinan sisällä. : )
.-.-.-.-.-.-.
Tässä siis muutama ajatus minulta.
Yritin kirjoittaa sekä positiivisia että ”negatiivisia” huomioita. Toivottavasti onnistuin. Kuten aiemmatkin kommentoijat ovat kirjoittaneet, niin tekstissäsi on paljon vahvaa. Tällä hetkellä tekstin sisältö ja ydin ehkä kuitenkin hukkuu ylimääräisiin sanoihin ja joihinkin turhan monimutkaisiin ilmauksiin.
Jaha. Tajusin jotenkin hypänneeni "jatkuu"-viestin yli.
Sen verran sanoisin siitä, että se on ehkä liikaa. Rakastamisesta on kirjoitettu niin paljon, että on varmin ja helpoin tapa jättää mahdollisimman paljon lukijan tulkinnan varaan. Ensimmäisessä osassa oli mielestäni jo aivan riittävästi rakkaudentunnustusta, jälkimmäisen osan suora "minä rakastan sinua" -kommentti on suoraan sanottuna turha. Molemmat henkilöt selvästikin ovat samalla aaltopituudella ilmankin. Samoin lukijakunta tietää mitä on meneillään.
Nyt kun luen kumpaakin viestiäsi yhteen, niin jälkimmäinen osa on mielestäni varsin turha. Rantaan uiminen tuntuu vieläpä merkitsevän "näytöksen" loppua, vaikka, kuten "Tapaus B" jo aiemmin huomautti, lukijalle ei pelkästään tämän näytöksen perusteella käy selville mitään henkilöiden sisäisistä konflikteista.
(Tosin väittelen itseni kanssa ja pohdin, etten voi tietää josko tarinassa olisikin kaksi henkilökertojaa: naisen ja miehen näkökulma. Tällöin miehen seesteinen ja konfliktiton kertojaääni voisi tulla haastetuksi naisen täysin päinvastakkaisilla motiiveilla. Mistä sitä tietää. Ongelma onkin, kun ei tiedä.)
Joka tapauksessa, jonkinlainen sisäinen konflikti olisi hyvä, ellei otteessa sitten ole kyse vain hetkellisestä saarekkeesta kahden ison konfliktin välillä. (Jälleen: kun ei voi tietää.) Synkkenevä taivas ilmeisesti symboloi kyllä ulkoista konliktia, mutta henkilöiden sisäisiä tunnetiloja kannattaa vertauttaa säähän varauksella. Sisäinen konflikti on lopulta se, joka oikeasti määrää henkilöiden valintoja ja suuntautumista toisiin henkilöihin.
(Sitä paitsi kommentin ”Aina ja loputtomasti” kliseisyyttä ei valitettavasti pelasta mikään. Mutta onneksi se on helppo poistaa. : )
(...vielä muutama rivi jatkoa:)
Yllätä kaikki. Älä masennu ikävistä kommenteista. Kirjoita, kirjoita paljon (!) ja muista myös lukea vanhaa tekstiäsi. Se on tärkeää. Olet todella rohkea kun uskallat hakea täältä palautetta omaan tekstiisi. Kaikki kunnioitukseni on todellakin sinun puolellasi jo pelkästään uskalluksesi tähden.
Sinulla on selvästikin laaja sanavarasto ja mitä ilmeisimmin ”näet” tarinan sielusi silmin – kuvailun määrä kertoo siitä jotain. Itselläni oli ensimmäisinä vuosina sama ongelma. Tuotin hirveästi tekstiä, mutta aivan liian vähän tiivistä asiaa. Yhä edelleen saatan toisinaan kuvata liikaa, mutta osan jo erottaa ”itselleni kirjoittamisen” tarinan kirjoittamisesta. Näin fantasiakirjoittamiseen suuntautuneena kun maailmanrakennuksen yhteydessä joutuu selittämään ylenmääräisesti myös itselleen. Onneksi on editointivaihe.
Itselläni auttoi kun perehdyin joidenkin sellaisten kirjailijoiden teoksiin, joista itse pidin. Näin fantasiakirjallisuuden esimerkkinä vertailin mm. Diana Wynne Jonesin ja Ursula K. LeGuinin kielenkäyttöä toisiinsa. Itse asiassa teen tätä samaa edelleen (myös muun kuin fantasiakirjallisuuden yhteydessä).
Ohjeet ovat yksinkertaiset:
a) ota hyllystä kirja (tai kaksi)
b) avaa kirja satunnaisesta kohdasta
c) silmäile sivua: Mitä sivulla tapahtuu? Kuinka pitkiä virkkeet ovat? Miten henkilöihin viitataan? Millaista on dialogi?
d) tarkastele myös: Millaisia sanavalintoja kirjailija hyödyntää? Kuinka monimutkaisia lauserakenteet ovat? Miten ympäristöä kuvaillaan?
Esimerkiksi Le Guin on taitava kertomaan isoja tarinoita pienessä tilassa. Hyvin tiiviillä, jopa askeettisella, kielenkäytöllä ja usein äärimmäisen arkipäiväisillä sanavalinnoilla hänen onnistuu rakentaa täysin uudenlaisia yhteiskuntia ja maailmoja. Le Guin on minulle siitä erityinen, että häneltä opin käyttämään lyhyitä, selkeitä lauserakenteita. Toisaalta taas on tärkeää muistaa vuorottelu. Liian montaa samaa lajia edustavaa virkettä ei saa olla peräkkäin tai kieli käy jankkaavaksi.
No. Yhtä kaikki. Minä rönsyilen. Pidä hauskaa ja jatka kirjoittamista. Älä välitä vääräleuoista, mutta uskalla silti rohkeasti etsiä tietoa ja palautetta. Netistä löytyy runsaasti kirjoittamiseen liittyviä vinkkejä ja vihjeitä myös valmiina tietopaketteina, kun osaa etsiä. Onnea työskentelyyn!
Tein alkuun joitakin muutoksia, joista voit toivottavasti oppia jotain. Muista, että kirjoitan omalla tyylilläni eivätkä nämä korjaukset ole jumalan sana.
Järven pinta kimalteli kirkkaassa auringonpaisteessa kuin joku olisi sirotellut sen pinnalle kristalleja. Ne tanssivat pinnalla lasisina keijuina nousten ensin laineiden harjoille ja väistyen lopulta uusien tieltä. Nuori nainen juoksi veteen iho paljaana ja hiukset vauhdista hulmuten. Vesi roiskui ympäriinsä tuhansina pisaroina. Rannalla istuva mies näki hetken kuin hidastettuna. Mutta kun nainen sukelsi veteen ja pisarat ropisivat aalloille, lumous katosi.
Mies katseli tarkkaavaisena vedenpintaa ja odotti naista. Odotus sai hänet pidättämään henkeä aivan kuin hän olisi ollut itsekin pinnan alla. Kohta häntä alkoi huolestuttaa. Ranta oli vaarallisen kivikkoinen, olisiko nainen voinut lyödä päänsä terävään lohkareeseen?
Yhtäkkiä veden kalvo murtui kauempana pisaroiksi ja nainen nousi pinnalle. Miehen hengitys tasaantui. Nainen kohotti kätensä ilmaan ja hymyili miehelle. Sitten hän lähti uimaan järvenselälle. Mies laskeutui alas kiveltä, jonka päällä oli istunut ja käveli miltei vesirajaan.
”Rasgal, tuu sääkin!” nainen huusi ja jäi hetkeksi kellumaan paikoilleen. ”Vesi ei ole edes kylmää!”
”Niinhän sä väität”, Rasgal sanoi, mutta riisui silti paitansa ja heitti sen rantahietikolle, jossa naisenkin vaatteet lojuivat sikin sokin.
Sanaa ”ruumis” voi mun mielestä käyttää, mutta se ei sopinut mielestäni tähän tyylilajiin.
Ja nyt kun katson vielä toisen kerran niin alku menee: Järvi kimalteli kirkkaassa auringonpaisteessa kuin joku olisi sirotellut sen pinnalle kristalleja.