Uusi asunto. Luulin, että tämä olisi hyvä. Homeessa on tämäkin, kuten edellinenkin ja sitä edellinen ym. Asuntokierre vain yksi asia. Meitä on kaksi. Mies ja minä. Kuntoutustuella. Raha-ongelmat päivittäisiä. Liian paljon kuluja, sanotaan. Niin varmaan, mutta halvempaa asuntoa ei pääkaupunkiseudulta löydy. Auto on pakko olla. Kumpikin olemme vielä fyysisesti huonokuntoisia siis sairaita. Vointi vaihtelee päivittäin. Masennusdiagnoosi myös kummallakin. Koska mitään ei ole varaa tehdä tai emme jaksa, elämä menee päivästä toiseen neljän seinän sisällä. Mies autolla yrittää käydä asioita hoitamassa. Kela, sossu, terkkari ym. Minä olen vain kotona (toivun/yritän toipua vakavamman luokan sairaudesta). Ulkona olen käynyt viimeksi viikko sitten. Sitä ennen meni kaksi viikko putkeen sisällä. Koko talvi meni sisällä. En osaa/halua enää lähteä kotoa mihinkään. Kait se on masennus ja pelko etten jaksa kierrellä kaupoissa (heikko kunto). Helpompaa on hautautua kotiin. Joudun päivittäin syömään rauhoittavia, että pystyn olemaan. Se on vähän niinkuin joka toinen päivä virkeämpi, joka toinen väsyneempi. Eilen jaksoin enemmän tehdä kotitöitä. Tänäänkin aamusta jotain, mutta sitten jämähdin "lepäämään".
Miehellä ei ole ystäviä täällä missä asumme eikä oikeastaan missään. Minulla on yksi. Asuu aika lähellä, mutta en halua tai jaksa olla yhteydessä, kuin tekstiviestein. En kehtaa käskeä häntä, koska olen "sairaan" ja kulahtaneen näköinen. Ennen olin jopa kaunis. Sairaus on muuttanut minua.
Välillä on epätoivoinen tunnelma. Mies yrittää selvittää raha-asioita. Ne takkuavat. Minä en jaksa ajatella mitään käytännön asioita. Pakenen muihin maailmoihin pääni sisälle. Vedän lääkkeitä. Helpompi olla pienessä sumussa.
Ajattelen vaikka lapsuuteni 80-lukua. Pitkiä, aurinkoisia kesiä. Pyöräilimme, juoksimme metsissä. Maaseudun vapautta. Perjantaisin oli karkkipäivä. Viidellä markalla sai valtavasti kaikkea tai siltä se ainakin tuntui. Uintireissut. Kotieläimet. Meitä vanhempien teinien romanssit. Kuka rakastaa ketäkin? Makkara maistui vielä makkaralle. Taffel-chipsit ja Coca-Cola olivat herkullisia. Aivan toista, kuin nykyään. Elämä sujui leppoisasti ja mutkattomasti. Mummo vahti meitä lapsia, teki ruokaa. Jos teki ilkeyksiä, sai tukkapöllyä. Koulu oli pieni kyläkoulu. Depeche Mode, Wham, Europe, Madonna, Samantha Foxx, Sabrina soivat ja jäivät mieleen. Kesäisin reissuja. Ruotsinlaivalla. Haaparannasta halpaa voita. Oi niitä aikoja.
Näitä muistan ja välillä itken. Välillä tuijotan vain apaattisena ikkunasta. Tuntuu, ettei tälle kierteelle ole loppua. Meiltä on mennyt rahat, terveys, mielenterveys kaikki. Kaikkea on yritetty, monta vuotta. Nyt on voimat loppuneet. Kumpikin olemme suunnattoman väsyneet. Yritämme päivä kerrallaan ja toisamme rakastaen. Rakkaus on ainoa asia, jota vielä on. Silti poistuminen takaoven kautta käy puheissamme yhä usemmin. Mies on alkanut vihata yhteiskuntaa, minä muuten vain kaikkea.
Kerran oli meilläkin hyvä, normaali elämä. Elämä ei kuitenkaan aina mene, kuin Strömsössä.
Miehellä ei ole ystäviä täällä missä asumme eikä oikeastaan missään. Minulla on yksi. Asuu aika lähellä, mutta en halua tai jaksa olla yhteydessä, kuin tekstiviestein. En kehtaa käskeä häntä, koska olen "sairaan" ja kulahtaneen näköinen. Ennen olin jopa kaunis. Sairaus on muuttanut minua.
Välillä on epätoivoinen tunnelma. Mies yrittää selvittää raha-asioita. Ne takkuavat. Minä en jaksa ajatella mitään käytännön asioita. Pakenen muihin maailmoihin pääni sisälle. Vedän lääkkeitä. Helpompi olla pienessä sumussa.
Ajattelen vaikka lapsuuteni 80-lukua. Pitkiä, aurinkoisia kesiä. Pyöräilimme, juoksimme metsissä. Maaseudun vapautta. Perjantaisin oli karkkipäivä. Viidellä markalla sai valtavasti kaikkea tai siltä se ainakin tuntui. Uintireissut. Kotieläimet. Meitä vanhempien teinien romanssit. Kuka rakastaa ketäkin? Makkara maistui vielä makkaralle. Taffel-chipsit ja Coca-Cola olivat herkullisia. Aivan toista, kuin nykyään. Elämä sujui leppoisasti ja mutkattomasti. Mummo vahti meitä lapsia, teki ruokaa. Jos teki ilkeyksiä, sai tukkapöllyä. Koulu oli pieni kyläkoulu. Depeche Mode, Wham, Europe, Madonna, Samantha Foxx, Sabrina soivat ja jäivät mieleen. Kesäisin reissuja. Ruotsinlaivalla. Haaparannasta halpaa voita. Oi niitä aikoja.
Näitä muistan ja välillä itken. Välillä tuijotan vain apaattisena ikkunasta. Tuntuu, ettei tälle kierteelle ole loppua. Meiltä on mennyt rahat, terveys, mielenterveys kaikki. Kaikkea on yritetty, monta vuotta. Nyt on voimat loppuneet. Kumpikin olemme suunnattoman väsyneet. Yritämme päivä kerrallaan ja toisamme rakastaen. Rakkaus on ainoa asia, jota vielä on. Silti poistuminen takaoven kautta käy puheissamme yhä usemmin. Mies on alkanut vihata yhteiskuntaa, minä muuten vain kaikkea.
Kerran oli meilläkin hyvä, normaali elämä. Elämä ei kuitenkaan aina mene, kuin Strömsössä.
Vastaukset 84
Vanhimmat
teillä on se rakkaus,pitäkää siitä kiinni.
Kiitos, ihana kommentti. Eihän meitä mikään muu pidäkään hengissä, kuin rakkaus toisiimme.
Nimimerkistä päätellen sinulla on lapsi/lapsia. Sairaudestani johtuen minä en ilmeisesti koskaan tule saamaan lapsia. Se masentaa minua myös.
Eli kaikilla on jotain. Kellään ei ole kaikkea. Ei voi saada kaikkea. Minä kyllä arvostan mieheni rakkautta yli kaiken. Se on ja on ollut parasta elämässäni.
Silti on päiviä, jolloin tunnen itseni sanomattoman yksinäiseksi, eikä millään ole mitään väliä.
että niin kauan kun asutte hometalossa ja käytätte mielialalääkkeitä, väsymys ja saamattomuus ei poistu elämästänne. Kiva kin teillä on toisenne tukena.
Varmasti puhut ihan asiaa. En minä rakasta niitä pillereitä, mutta niistä ei ole helppo irtautua, kun ahdistus ja pelot lyövät päälle. Mieheni katseli eilen netistä Clockin kuvia..
Minä katselin tänään netistä vuokramökkien ilmoituksia. Minulla olisi unelma vuokrata joku oikein luksushuvila, mielellään vanhanajan tyylinen pitsihuvila jostain meren rannalta, että saisin kerran kokea sellaisen ihanuuden. Mökillä ehkä viikko, kaksi. Pillereitä mukana. Ihanuus menisi pikkuhönössä ja Clock olisi matkassa.
Viettäisimme viimeiset kaksi unelmaviikkoa ja sitten..hyvästi maailma. Tervetuloa uusi elämä ikuisen rauhan ja valon maassa.
suosittelen lääkäriä.ei hyvä tilanne kun elämä pyörii pillereissä ja itsarissa.en tarkoita mitään pahaa.voimia.
Ymmärrän järjellä, että se ei ole terveellistä. Mutta se on nyt totta. Minulla on onneksi muutaman päivän sisällä aika ammatti-ihmisen pakeille. Toivottavasti saan sieltä uutta näkemystä. Kiitos sinulle!
Voi, kun joku voisi auttaa minua. On niin yksinäinen olo ja itken, on pakko ottaa pilleriä. Oikeasti inhoan niitä. Muistan itseni ennen sairautta. Nuori, reipas, luova, elämänhaluinen, kait kauniskin... Olin niin onnellinen elämästäni vaikka minulla oli ollut paljon ongelmia takana (lapsena väkivaltaa, koulukiusaamista, aikuisena konkurssi, vaikea ero, masennusta, ahdistusta, paniikkia) Olin juuri tavannut eron jälkeen ihanan eli tämän nykyisen mieheni. Meni kolme vuotta onnellisesti. Hän sairasti, mutta minä rakastin ja hoidin häntä. Meillä oli epäonnea homeasuntojen kanssa, rahapulaa jo silloin. Oli kaikenlaista arjen ongelmaa, mutta meidän rakkaus oli suuri. Sitten minä sairastuin. Vieläkin rakkaus on suuri, mutta voimamme ovat aika olemattomissa. Tällä hetkellä en jaksa edes rukoilla. Otan vain pilleriä.
Ensinnäkin sanon sinulle, että älä välitä noista katkerista kommneteista, jotka naljailevat onnellisen parisuhteen vuoksi. Se on onneksi teidän voimavara että olette löytäneet toisenne ja rakkaus. Itse olen eronnut aikoja sitten, on konkurssia, pettymystä ihmissuhteissa ja nyt olen elännyt sinkkuna pitkään. Ei ole lapsia ja vanhemmatkin ovat kuolleet. Minua auttaa valtavasti luja luottamus Jumalaan ja uskon että hän kantaa vaikeuksien yli. Ja on kantanut.
Olet erittäin värikäs ja luova kirjoittaja. Teille olisi hyvä että saisitte enemmän sosiaalisia kontakteja ja onhan kirjoittaminenkin yksi kanava. Tuo taloudellinen tilanne on haastava, mutta ei teitä taivasalle jädetä. Toivotaan että kesän tulessa pääset usemammin luonnonhelmaan.
Kiitos Keissa!
Sain voimia kirjoituksestasi. Meillä on tosiaan voimavarana toisemme. Olemme niin "kiinni kasvaneet". Yksin tätä olisikin vielä vaikeampaa kestää. Minulla ei pitkään aikaan ollut nettiä, enkä päässyt kirjoittelemaan, enkä purkamaan tuntojani. Tämäkin jo jotain auttaa. Saa yhteyttä ulkomaailmaan. Sinusta huokuu positiivisuutta ja lämpöä. Imen niitä itseeni. Tiedätkö, se huone, jossa oleskelen on makuuhuone. Seinällä on kolme taulua aiheesta suojelusenkeli johdattaa lapsia rikkinäisen sillan ylitse. Yöpöydäläni on pieniä enkelipatsaita. Rakastan enkeleitä. Rukoilen myös aina kun jaksan. Joskus kuuntelen Radio Day. Minä toivon myös, että parempien imojen myötä alan pistämään nokkaani ovesta ulos ja pidemmällekin. Edes etupihan kuistille istumaan ensin ja siitä vaikka pienelle kävelylenkille. Kirjoitan myös päiväkirjaa ja puran ajatuksiani ja tuntojani aika tarkasti sinne. Ehkä myös joku päivä uskallan kutsua sen ystäväni kylään pitkästä aikaa. Kiitos sinulle rohkaisusta. Jokainen lämmin sana ja neuvo tuntuu sydämessä saakka. Kaikkea hyvää sinulle!
Kiva että olet saanut rohkaisua!
Muistan teitä iltarukouksissani, jotta terveys alkaisi kohentua. Iän myötä tapahtuu siinäkin rapistumista ja kestää aikansa kun hyväksyy totuuden voimien ehtymisestä. Sisarellani on pitkä avioliitto lopuillaan kun mis on menehtymässä syöpään. On se kova paikka, kun ovat teinivuosista olleet yhdessä melkein 40 vuotta. Pelkään, että psyyke hänellä romahtaa. Lapsetkin asuvat heillä kaukana.
Kuitenkin vaikudet kuuluvat elämään.
Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten ihminen ei ole mihinkään tyytyväinen. Sitten, kun tiedät miltä tuntuu täyttää 27 ilman ensimmäistäkään parisuhdetta ja viettää syntymäpäivä yksin kotona, tiedät mitä on olla pohjalla. Eli et koskaan tule ymmärtämään mitä se pohjalla olo on.
Mulla on kyllä työ, jonkunmoinen terveys ja rahaakin jonkin verran mutta rakkaudesta ei tietoakaan. Sitten kun viimeisetkin syyt jatkaa yksinäistä elämään on käytetty loppuun, vaihtoehdot on aika vähissä. Väitän kuitenkin, että kaikista ongelmista huolimatta sulla on sentään sisältöä elämässä toisin kuin mulla. Etkä siltikään osaa olla kiitollinen, vaan keskityt valittamaan asioista jotka sulla on päin helvettiä.
Kyllä minä tiedän, mitä yksinäisyys on! Tiedän kuule vallan hyvin. Olen sisälläni kokenut yksinäisyyttä hyvinkin paljon ja ihan konkreettisestikin. Siksi inhoan yksin olemista, vaikka vain sen ajan, että mies käy kaupassa. Minulla on niin pahat traumat yksin olemisesta, etten kestä sitä ollenkaan.
Penskana minua kiusattiin ja hyljittiin sukulaisten taholta, sekä muiden laasten. Olin usein yksin, koska minua ei otettu porukkaan. Koulussa oli koulukiusaaminen ja syrjintää. Kukaan ei halunnut oikeasti olla minun ystvävä. Muutama "ystävä" tosin oli, mutta hekin olivat kanssani vain armosta ja säälistä. Istuin niin monet illat yksin kotona, kun tiesin toisten olevan bailaamassa, toistensa luona kylässä, vaihtavan luokkasormuksia, jakavan salaisuuksia, kaikkea sitä nuoruuden ihanuutta ja tuskaa. Silloin minä istuin enimmäkseen kotona illat ja kirjoitin päiväkirjaani, kuinka yksin olen. Aikuisena ensimmäisen eron jälkeen jäin täysin yksin ja puille paljaille. Olin muutaman kuukauden eristäytyneenä surkeaan kämpän loukkoon ja täysin valmis itsemurhaan. Onneksi kohtasin nykyisen mieheni. Hän pelasti minut. Joten tiedän kyllä mitä on yksinäisyys. Se on maailman kauheinta.
Sinullahan on asiat vielä hyvin verrattuna minun tilanteeseeni kun on vierellä rakastava elämänkumppani. Minä joudun kestämään tätä vuodesta toiseen jatkuvaa helvettiä yksin ilman rakkautta. Kukaan tuskin rakastaa minua aidosti paitsi vanhemmat ja se ei minulle riitä.
En tiedä näkisinkö mitään syytä valittamiseen jos löytäisin rakastavan elämänkumppanin rinnalleni. Sen jälkeen en ehkä enää ajattelisi itsemurhaa. Mutta jos ajattelisin niin se viimeistään olis todiste siitä että ihminen ei osaa olla koskaan tyytyväinen.
Mulla ei ole terveyttä, työpaikkaa eikä elämänkumppania ole koskaan ollutkaan, ikää tällä hetkellä 24-vuotta. Minun kaltaisen ei ainakaan pitäisi elää jos ei asiat tästä ala muuttumaan. Rakkaus on ainut asia elämässä jolla on jotain merkitystä ja sitä en taida kokea koskaan miltä tuntuu kun joku rakastaisi aidosti minuakin. Minun elämällä ei ole mitään merkitystä. Melkein toivon että joku tappais minut kun en saa edes sitä itse tehtyä.
kuule ---------- mä taas olen niin uupunut kaikkeen etten jaksa rakastaa edes itseäni.eikä kukaan halua masentunutta kumppanikseen.
tässä masiksessa se pahinta että kun mut jätettiin ilman apua niin nyt olen sotkenut läheisenikin niihin.tiedän etten koskaan saa anteeksi ja heidän mielenterveytensä tulee olemaan koetuksella.mä olen täysin lamaantunut tulevasta enkä osaa edes paeta..mua ei tarvitse rakastaa kenenkään enää.en ole sen arvonen.
olisipa edes työkuntoa niin voisin jotenkin selvitellä asioita itsekseni mutta kun ei ole sitä.
en edes voi tappaa itseäni kun tiedän että edes yksi syytön ihminen saattaa itkeä ja kärsiä teostani.
rakkauden puuttuminen on raastavaa kun se vain jatkuu ja jatkuu eikä edes tiedä koska olisi oma vuoro..jokainen normaalisti tunteva haluaa saada ja antaa rakkautta.olet ollut pitkään yksin:(
oliko sulla 11.4.synttärit ??
no mieti musta mitä mietit.
mä pakenin väkivaltaista miestä karkuun odotusaikana vieraaseen kaupunkiin.mulla poika jolla ad/hd ja joka on syrjäytynyt,virallinen puoli orpo.koira joka pitää kohta viedä piikille.äidilläni kuolemaan johtava sairaus.veljeni on narkomaani.isä alkoholisoitunut psykopaatti.olen yksinäinen enkä päästä ihmisiä lähelleni.niskassa kymppitonnien velat jotka ulosotto mittaa perintömetsästä pois eli mitään ei jää.siinä menee välit äitiini lopullisesti.mummini kuoli syksyllä.
eli nää on mun normaali elämää normaali suhteissa..haluatko vaihtaa?
älä tee liikaa johtopäätelmiä vaan vaivaudu lukemaan rivienkin välistä jos kiinnostaa.jos ei niin mulle ei tarvi pahaa oloansa purkaa vääristellyin syin.mullakin on oikeus olla täällä!
Synttärit on tänään. Sitä että olen yksin eikä ketään kiinnosta, ei vaan ollut järin vaikea ennakoida. Vuosien kokemuksella puhun.
Sun tilitykset yksinäisyydestä kuulostaa mun mielestä vähän samalta kuin se taannoinen jossain ylen ohjelmassa tehty köyhäilykokeilu: annetaan toimeentulotuki, kotihoidontuki yms pikkurahoja ihmisille joilla normaalisti rahat riittää hyvin. Nämä ihmiset sitten kuukauden ajan kokeilevat miltä tuntuu olla köyhä.
Mun mielestä tuollainen tekee lähinnä pilaa köyhistä: on ihan eri asia köyhäillä kuukausi tietäen että kohta tää on ohi, kuin elää vuosikausia köyhänä. Ei siinä ole psykologisesti mitään samaa.
Väität tietäväs millaista on olla vuosikausia täysin yksin, vaikka sulla on puoliso ja läheisiäkin joiden mielenterveydestä kannat huolta. Mä väitän että tiedät yksinäisyydestä tasan yhtä paljon kuin nuo yllämainitut köyhyydestä.
vidduuks tääl räyhäät!!!
Lähtekää sieltä ylikalliilta pk-seudulta niin huomaatte yhtäkkiä, että rahat riittää vaikka mihin. Ei siellä ole kellään varaa olla köyhä taikka kipeä, saatikka molempia, ellei ole ruotsinkieliseen aatelissukuun syntynyt.
No en nyt ihan heti pk-seudulta lähtis vetämään, koska siellä kuitenkin on aivan toisenlaiset mahdollisuudet saada apua kuin kehä 3 ulkopuolella... jo ihan käytännön juttu kuin leipäjonot toteutuvat vain pk-seudulla. Itse asun pienellä paikkakunnalla jossa työttömyys on superluokkaa.. sossu ei tarjoa mitään ja diakonissa tarjoaa KAKSI kertaa vuodessa 40 euron ostoluvan kauppaan.
Täällä ei juurikaan toimi mielenterveyspalvelut, yksi depressiohoitaja jonka luona on ihan turha käydä jutustelemassa. Sama kuin kotona juttelisi seinille.
Kotiin neljän seinän sisälle on niin helppo jäädä. Masentuneena se käy alkuun niin luontevasti, onhan tavallaan lupa jäädä kotiin koska ei ole voimia tehdä muuta kuin maata. Jossain vaiheessa kuitenkin masennus helppaa, mutta kynnys lähteä mökistään ulos onkin korkea. Ja kohta taas masentaa eli kierre on syntynyt.
Minun psykoottinen masennukseni oli viedä minulta hengen, suunnittelin päivittäin itsemurhaa. Maailma alkoi pyörimään vain minun ympärilläni.. minä ja valivali ja olen epäonnistunut, en kelpää, olen huono jne. Tässä itsesäälissä sain rypeä rauhassa vuoden, kunnes hoksasin ettei minua auta kuopan pohjalta ylös kuin minä itse.
Mistä sain voimia? Löysin itse sopivat lääkkeet (minä siis ehdotin tätä lääkitystä lääkärille itse) ja pakottamalla pakotin itseni vuoden jälkeen liikkeelle. Vaikeaa se oli, tuli päiviä kun otettiin takapakkia ja paljon, mutta olin päättänyt etten anna periksi en varmasti..
Jätin taakseni entisen ajattelumallin ja parhaillaan etsin duunia pk-seudulta. Jos jään tänne, se on varmaa että olen vuoden päästä työkyvyttömyyseläkkeellä ja surkuttelen kovaa kohtaloani neljän seinän sisällä.
Kauhulla ajattelisin itseäni kitumassa minimi eläkkeellä, elämä jäisi elämättä ja tuota en halua. Olen vasta 40 vuotias ja toinen mokoma elämästä on edessä päin
"Päivät kuin unta vaan".. Niinhän ne olivat. Miehen kanssa se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Muutaman tunnin tavattuamme tuumin ääneen, että aiva, kuin olisimme aina istuneet näin ja jutelleet. Kaikki oli niin "valmista" ja helppoa. Tunsimme toistemme sielut heti. Olimme rehellisiä. Kerroimme koko elämämme. Ne hankalatkin asiat.
Vielä kahta päivää ennen tapaamistamme istuin yksin ankeassa yksiössäni ja harkitsin elämäni lopettamista. Edellinen todella pitkä avoliittoni oli loppunut, kuin seinään, minulle täysin yllättäin. Sen jälkeen olin psykiatrisella osastolla hoidossa puolitoista kk. Epätoivoisimmalla hetkellä rukoilin Jumalalta johdatusta tai jotain ihmistä, joka pelastaisi minut siitä yksinäisyyden ja masennuksen helvetistä.
No, hänet tapasin sitten. Siksi hänen toinen nimensä on "Taivaan lahja". Koen hänet vastauksena rukoukseeni. Hän pelasti elämäni silloin. Ja minä pelastin hänen elämänsä. Työnarkomaanin ja alkoholistin viittä vailla kuolettavaa sydänkohtausta. Nämä asiat olemme keskustelleet ja muistelleet monen monituista kertaa.
Helppoa ei ole ollut, kuin meidän sielunyhteytemme. Ongelmia ja saatanoita nurkkiin on sadellut jatkuvalla syötöllä. Olimmeko liian onnellisia on mieheni kysellyt. Oliko meillä liian hyvin? Nyt on mennyt rahat, terveys, mielenterveys ja luottamus yhteiskuntaan. Rakkaus ei ole mennyt. Monet ovat ympärillä eronneet pienemmistäkin syistä. Me emme eroa koskaan.
Edes kuolema ei meitä voi erottaa. Olemme sopineet jos toinen kuolee, kuolemme molemmat. Kuolemme yhdessä, emme yksin. Eikö olekin kaunista? Mikä voisi olla suurempi rakkauden uskollisuuden osoitus, kuin luvata henkensä toiselle? Kuinka kaunista...
Tänään oli aamusta parempi. Jaksoin tehdä jopa joitakin kotitöitä. Oli parempi vireys, kuin pitkiin aikoihin. Käytin tilaisuuden hyväksi ja tein kaikenlaista ennenkuin väsymys taas ottaisi vallan. Tiedän jo miten se menee. Suuriinpiirtein joka toinen päivä on parempi ja taas seuraava huonompi.
Kuten sanoin aiemmin kaikki ei minun kohdallani johdu pelkästään psyykkisistä syistä. Toivun vakavasta sairaudesta nimeltään syöpä. Sen puoleen on ollut rankkaa henkisesti ja rankat olivat hoidotkin. Nyt on fyysinen ja henkinen väsymys asettunut minuun. Mutta hengissä olen toistaiseksi.
Huomisesta ei tiedä, kukaan. "Ajomies älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan".
Koska tein aamulla annan itselleni luvan lojua nyt illalla. Kuuntelen musiikkia. Tapio Heinonen on ihana laulaja. Huoneessa tuoksuvat ruusut, jotka mies toi kauppareissultaan. Jääkaapissa odottavat hänen tuomansa leivokset. Kuinka rakastankaan häntä. Ihana, rakastava, komea mies. Minun sankarini.
Ennen sairautta minä olin kaunis. Erään kukan nimellä minua kutsuttiin :) Halusin lahjoittaa sieluni ja kauneuteni miehelle. Nyt olen rumempi, kuin koskaan elämäni aikana. Uusi kokemus. Kuntoutumisen myötä voi ulkonäkökin parantua ehkä jopa ennalleen. En kuitenkaan jaksa siitä paljonkaan välittää. Yritän pitää huolen hygieniastani, ettei toista inhottaisi. Puhdas ja puhtaat vaatteet, muuten en nyt niin hehkeä. Mutta hän rakastaa minua tällaisenakin. Hän ajeli loput hiukseni pois silloin kun ne alkoivat lähteä. Hän kulki kanssani jokaisen hoidon. Tehnyt ruoat ja tuonut ne sänkyyn tarjottimella, kun en ole itse jaksanut. Kuten sanoin, Taivaan Lahja. Ja saan kuulla olevani "Kulta, rakas, pieni", joka päivä.
Vain se pitää minut hengissä. Vain minä pidän hänet hengissä.
Eräs psykiatri sanoi, että olemme, kuin Bonnie ja Clyde.. Me vastaan maailma. Osaksi kait totta. Mies on kyllä Clint Eastwoodista komeampi versio. Bruce Willisistä komeampi versio. Entinen mieheni sanoi "menisin vaikka tuleen sinun vuoksesi". Tiedän, että tämä nykyinen myös tekisi sen.
Minusta on kiva kirjoittaa tänne. En ole kirjoittanut vuosikausiin. Tällaista monologia, mutta mitäpä se haittaa. Tämähän on otteita masentuneen ja sairaan ihmisen rajoitetusta sisäelämästä. Saatan olla jo mökkihöpö.
Minun elämäni tällä hetkellä on sisällä olemista. Telkkua. Radiota. Kanavat Nostalgia, Day, Classic. Olen harkinnut tänään hypnoterapiaan menemistä. Minun on pakko saada pääni kuntoon.
Voisin laulaa maailmalle "Hate a say I told you so.." Olisi niin helppoa vain vihata koko elämää. Totuus taitaa olla, että rakastan elämää. Siksi tuntuu niin kipeälle luopua siitä. Kunpa voisinkin vain vihata. Mutta rakastan. Valitettavasti. En kestä ajatusta kaiken loppumisesta. Mutta jos on pakko, on pakko....
No, odottaahan meitä toisessa maailmassa se valkoinen mansardikattoinen vanha talo ruusupuutarhoineen. Siellä makaan riippukeinussa kahden puun välissä ja kuuntelen lentokoneiden surinaa unensinisellä taivaalla.
"Siellä ei ole vaivoja, eikä masennusta, eikä siellä koskaan käy aika pitkäksi.."
kun vähän kelaat nettiä niin löydät filmejä katsottavaksi
elämää suurempaa on
esim true romance
Eipä tuostakaan nyt ota selvää haluatko jatkaa elämää vai kuolla. Itse tosiaan olen ollut jo monta vuotta ns. mökkihöperö eikä minulla ole koskaan ollut kumppania joka rakastaisi. Olen vankina asunnossani enkä pääse mihinkään. Tulen hulluksi tai olen jo.
Ei ole ketään joka huolehtisi jos saan vaikka syövän. Luultavasti vielä saankin kaupanpäälle syövän jatkuvan ahdistuksen ja masennuksen takia enkä varmaan halua edes parantua kun koko elämässä ei ole mitään tarkoitusta. Mieluummin kyllä kuolisin jollakin helpommalla tavalla. Tulkoon nyt joku haukkumaan vuorostaan minut tästä avautumisesta.
täällä on lupa purkaa tuntojaan!mä en ymmärrä miksi elämää horjuttavista sairauksista kärsivät viitsivät tässä palstassa mollia ja vähätellä toisen tuskaa?kaikilla meillä on tasan tarkkaan lupa avautua ja niihin voi todellakin vastata asiallisesti tai sitten olla näpyttämättä.esim.yksinäisyyttäkin on niin stanan montaa erilaista sorttia ettei kannattaisi ylintä pallia itselleen hamuta surussaan.sairaus aiheuttaa surua mutta onko pakko katkeroitua?tämä on vertaistukipalsta eikä mikään pikajuoksu.katkera voisi katsoa itseään peiliin..kaikille hyvää kevättä!ap,haaveita on hyvä keräillä,silloin on aina toivoa ;)
No en minä haluaisi muita mollata mutta jostain syystä tuntuu että itselläni on asiat vielä pahemmin kun ei ole aina edes ihmistä joka kävis kaupassa minun puolesta. Varmaan olis parempi odottaa kuolevansa nälkään. Siihenkin menis ainakin pari viikkoa ennen kuin näin tapahtuis. En voi sille mitään että tunnen jatkuvasti katkeruutta.
Saattaa kuulostaa itsekkäältä mutta olen aivan varma että minun asiani ovat vielä huonommin. Olen siinä pisteessä että enää sekään ei masenna vaikka kesää ei tulisi ollenkaan tai tulis maailmanloppu. Oikeastaan toivon sitä. Olen niin pohjalla etten jaksa aina välittää edes toisten ihmisten tunteista.
Niinhän sitä sanotaan että masentunut on itsekäs ja pitää varmaan hyvin paikkaansa. Ei se masentunut kuitenkaan sitä tahallaan ole. Masentuneena ja erilaisista ongelmista kärsivänä vain sekin ärsyttää kun jollain on edes joku asia paremmin ja siltikin näkee syyn valittaa. Tottakai jokaisella on oikeus valittaa mutta silti minua se ärsyttää, en voi sille mitään joten koittakaa ymmärtää sekin.
Erään henkilön sanoja lainatakseni vasta sitten tietää mitä on olla todella pohjalla kun on elänyt koko ikänsä yksin ilman seurustelusuhdetta eikä ole koskaan harrastanut seksiä.
Naisilta ei tietenkään saa ymmärrystä tässä asiassa kun he eivät sellaista joudu kokemaan. Se ei ole mikään yllätys. Joo olen todella katkera, myönnetään mutta minulla on oikeus siihen. Enempää en avaudu, saatan kyllä vastata jos joku vastaa tähän jotain.
Oletko yrittäny jutella naisille , yrittänyt tustua naisiin ? Mikset menis vaikka ( en tiedä missäpäin suomea asut ) Mutta mee vaikka lenkkipolulla , kaupassa, ostarilla , puistossa rohkeesti juttelemaan vaan jollekkin naiselle niitä näitä ja niin edelleen niin saat ees jotain kontaktii ja parhaas tapaukses voit pienen keskustelen jälkeen sanoo et " hei haluisitsä lähtee kahville joku päivä tai hei mehän voitais joku päivä lähteä puistolle jne".... Ja sit yks vaihtoehto on et voit MENNÄ MAKSULLISELLE NAISELLE :D jos oikeesti oot tosi katkera tosta asiasta :) Kuinka vanha olet ?Onks sul joku fyysinen sairaus sit ? ... Ja tosiaan Jos ymmärrät englannin kieltä niin katoppa youtubesta sellasen jätkän videoita kun anthony robbins ja muutenkin ala lainaamaan kirjoja joissa puhutaan elämänmuutoksesta , asenteiden muutoksista , katkeruuden voittamisesta , masentuneisuuden voittamisesta ja yksinäisyyden voittamisesta jne. TEE KAIKKES ET PÄÄSET ETEENPÄIN.. Onks sul sukulaisii tai mitää kai ny joku on kenen kaa voit jutella Järjestää tapaamisen jne. JOS EI OLE NIIN HANKI. JA mee vaik NETTICHÄTTIIN JNE: Älä vittu valita siin mitään on mullakin vaikeeta ja paskaa ollu mut vittu sellast elämä on .. älä odota et joku sua säälis ( vaik säälii kyl aina saa ) VAAN MUUTA ITE OMA ONNESI!RESPECT
Olihan tuossa sun viestissä kieltämättä paljon asiaakin. Mulla vain nää sosiaaliset pelot on niin pahoja etten onnistu ottamaan mitään kontaktia naisiin. Onhan mulla sukulaisia ja muitakin tuttuja vaan eipä niistä tässä asiassa ole apua.
En mä tietääkseni täällä sääliä ole hakemassa vaan purkamassa omaa pahaa oloani. Myönnetään nyt kuitenkin että ehkä tämäkään ei ole kaikkein paras keino siihen mutta vois niitä huonompiakin keinoja olla.
sullako oikeus arvostella toisia masentuneita?oletko jotenkin paremmin masentunut?mulle ei ainakaan tule parempi mieli toisia väheksymällä?ja kuinka niin naiset eivät tiedä mitään mitä on olla ilman seksiä ja parisuhdetta??en usko kenenkään haluavan noin katkeraa kumppania.sun itsesi on parannettava asennettasi ensin.sori vaan.
No naiset nyt saa niin helposti seksiä ja parisuhteen. Kiitos ja näkemiin!
Huomenta!
Olen kyllä herännyt jo kuudelta. Ei nyt niin virkeä olo, kuin eilen aamulla. Minähän sanoin, joka toinen päivä. Mikä kumma siinäkin on. Joka toinen päivä on parempi ja joka toinen taas huonompi? En ymmärrä. Otin heti suosiolla puolitoista temestaa ja "pakotin" itseni tekemään vähän kotitöitä. Nyt jumitan netissä..
Minulla ei nyt ole mitään mielialalääkitystä. Enkä haluaisikaan. Tykkään vaan vetää tarpeen mukaan bentsoja. Saa nähdä 19pv. jälkeen, kun käyn psyk.polilla määrääkö ne sieltä lääkitystä. No, en syö niitä vaikka määräisikin.
Aika apea ilma, sateinen. Onneksi lumet sulaa nopeammin. Mies laittoi pyykit pesuun ja lähti käymään kaupassa naapurin ukon kanssa. Hyvä vaan, että ovat alkaneet kaveerata. On miehellä muutakin seuraa, kuin minut. Minä en kaipaa muuta seuraa, kuin miehen. Ainakin luulen niin. Hänen kanssa on niin helppo olla.
Tekisi mieli: Olla paremassa kunnossa, olla mieleltä tasapainoinen ja onnellinen. Leipoa. Omistaa asuntauto, jolla viettää kiertelevää elämää. Vetää Diapamia vaihteen vuoksi (resepti on, mut en ole saanut haettua) paljon kukkia, parempaa ruokahalua (keho huutaa vitamiineja) hyviä dokumentteja telkusta, autiotaloja, joihin pääsisi livahtamaan sisälle. Saada itsensä ulos kämpästä vaikka kirppiksiä kiertämään..
Mutta nyt vain väsyttää..tämä harmaa ilma saa apeaksi.
T: Häkkis
Meitä on paljon!
Yhteiskunta on perceestä toisinaan.
Vaikuttaa siltä, että töissä pyörii kaikista ikävimmät tyypit. Parisuhteet ei ihmisillä toimi, koska on mm. porno. Naiset itkee "järkyttävää" ulkonäköään. Mikään ei ole koskaan hyvin. Maapallo jatkaa saastumistaan. Ählyt ja afrot tungeksii ja täyttää lopulta maan. Sharia laki odottaa, naiset on ja pysyy äijien talutusnuorassa. Toistaiseksi tilanne on päinvastainen haamukaapuihin verrattuna: ämmät keikistelee mainoksissa ja telkkarissa miltei alastomina. Musiikkikin on nykään v4mmasta räppiä, jossa ei ole taiteen pilkahdustakaan! Kokoajan kaikilla on kiire ja kaikki on äkäisiä! Kaikki hyvät ihmiset kuolee ensimmäisinä. Kaikista v1ttumaisimmat on ja pysyy! Tekis mieli itekin kuolla, mutta kun vihaa kipua liian paljon!!!!!!!! Jees poks, näillä mennään toistaiseksi!
poimikaa täältä http://keskustelu.suomi24.fi/node/11122042 tarpeellinen tieto ja laittakaa infoa eteenpäin! Kiitos avusta.
Suomalaisuuteen kuuluu aina syyttää jotain, jos ei muuta kuin hometta mielumin kuin itseä.Minun asunnossani ei ole hometta tämä on valmistunut
2012 toukokuussa muuttakaa uuteen niin rikastutte MIKSI?
Koska uuteen saa täydet tuet.Asuntokierre..Nyt ilman pottuilua ja trollausta kun pääsimme perheen kanssa kolmanteen homeasuntoon muutin koko perheen kevät talvella 2007 teltta majoitukseen viikoksi, että saimme voimia.
Ammuin kaksi pahiten sairastavaa kissaa. Mutta yhdessä selvisimme siitä.
Vain kaksi?Raha ongelmilla ja homeella ei ole mitään tekemistä keskenään huono taloudenpito on huonoa taloudenpitoa, eikä se johdu homeesta.
Kyllä löytyy toi on naurettaavaa aikuisen ihmisen selittää jostain halvoista asunnoista ja jos olet noin helvetin työtön niin mitä sitä enää pääkaupungi seudulla asumaan, itse muutin juuri 2 kilometriä toiseen suuntaan
toipumaan en näe mitään syytä miksi sinä, et voisi.
Ei Hesassa tarvitse autoa ja olette fyysisesti huonossa kunnossa koska
teillä on Hesassa auto.
Samallatavalla suurinosa meistä oli talven sisällä, en näe ongelmaa tossa
ei kukaan muukaan paitsi jos tulee kesä.Joo uskon kans ,et tää on masennusta. Ei niin heikkoa kuntoa ole kellään, ettei kauppaan pääse vielä ennen lääkitystä viime vuonna olin niin huonossa kunnossa että 200 metrin matkaqan meni 4 tuntia mutta kävin silti tien toisella puolella kaupassa vaikka siihne meni koko päivä.
Hyvä, et sulla on rauhottavia vielä jäljellä itse en ole nähnyt
niitä 6 kuukauteen, olen kiirellisyysluokkaa E. Voi voi sit tääl tee
kukaan kotitöitä ja hyvin pyyhkii, kissat vie suurimmat pölyt turkissaan pihalle.
raha-asiat ovat maailman yksinkertaisempia eikä niissä ole mitään erikoisen mutkaista selvitettävää voi voisili sili.Joo niin on oon joskus morfiinia kokeilut ku oli kipuja se toimii mutta nautin elämästä ilman päihteitä joten jos on mahdollista niin älä vetele mitään, mutta jos ei niin sitten käytä jotain
kunnolista.
Miksi sieltä maalta piti lähteä jos siellä oli niin ihanaa? itse en oo muuta kuin koittanut päästä maalle takasin.Joo en kans oo keksinyt loppua itse masennukselle, terveys teillä vaan mennyt on. Rahaa teil ei koskaan ollut
kyllä kaks sairasta nyt yhden terveen hommat tekee,
kylä mää sen tiiän kun kerta saatiin aina tehdyksi yhdessä teette
yhteisen asian eteen eikä tuollaista höpö höpö juttua.
Ymmärrän miehes ja niin vihaisin minäkin jos ei syy ongelmiin olisi minussa
ja kyllä minäkin vihaan kaikkea,mutta syy on itsessäni ja teoissani.
ei kait ne ei kitise siinä telkkarissa niin paljon, ja ne tekee silti.
Mitäs jos mää sanoisin että et ookkaan sairastunu masennukseen?
Mitäs jos masennus olis oire ja voisit saada elämäs takasin?
Mitä tekisit uudella mahdollisuudella?
Pidän häkkilintunen kirjoituksistasi! (itketti ja sit jo onneksi hymyilyttiki),Ihan parasta että olette löytäneet toisenne. Sielunelämältäsi olet vähän samanlainen kuin minäkin sillä erotuksella että Jumala on varjellut että syöpää tms. ei ole tullut, ja oli muuten ihan upeaa lukea ja rohkaisevaa että sä olit rukoillut ja sitten jo pian löysitte miehesi kanssa toisenne. Mä olen surullisimmillani ollessani (menkkojen aikaan) rukoillut niinkin dramaattisesti että jos mä en löydä rakkautta ja saa vastarakkautta niin haluan pois. Mut en mä oikeasti halua vielä elämästä pois. Paljon näkemättä. Paljon tekemistä. Elämästä voi nauttia. Missähän päin te asutte? Jos haluat kuulla lisää ehdotuksia millä saisi virkistystä elämään: ottakaa pieni lemmikki, koira, kissa, ....
Menkää joka sunnuntai seurakuntaan, saatte 2h levon parhaassa tapauksessa.....Ja mun kyllä oli hyvä lukea ajatuksisasi, sillä ymmrsin että tietyt asiat on minulla oikein hienosti ja mä alan kans taas uskoa että minäkin voin löytää rakkauden. Olisipa ihana kuulla missä te tapasitte ihan ensimmäisen kerran ja lähinnä siksi, että voiko netistäkin löytää sen oikean...(mä en oo löytänyt kuin treffikumppaneita ja se siitä, en ole alkanut seurustella, ja jos olenkin, se on sitten loppunut siihen, että mies haluaa edetä liian nopeasti, ja mä haluaisin tutustua ensin ihmiseen. ja mä oon uskossa. se on vaan niin että haluaisin löytää uskovan miesystävän.
En kirjoitellut vähään aikaan. Nimittäin koneeni hajosi ja nyt vasta sain uuden. Vaikka ei kait tänne kirjoittamisessakaan niin mitään järkeä ole.. ilmeisesti siitä jotain kuitenkin saa, kun kerran kirjoitan.
Oli monta aika hyvää päivää. Ilmeisesti alan voimistua fyysisestä taudistani. Hyvällä tarkoitan päivää, jolloin en heti aamusta ole niin masentunut, saa itkukohtausta jne. Jaksan hyvin käydä aamupesulla, tehdä muut aamutoimet. Olo on suht koht "normaali". Muutamana päivänä jaksoin jopa alkaa heti aamusta (kevyttä) siivousta, aamupala maistui, tein kotitöitä jne.
Tänään oli huippupäivä..Heräsin, siivosin itseni ja kotiani. Sitten tulin kait hulluksi.. Olenhan kertonut, etten saa itseäni menemään ulos? Siihen liittyy monta syytä. No, yhtäkkiä vedin ulkovaatteet päälle, menin pihalle, postilaatikolle ja lähdin kävelemään tietä pitkin. Tuntui ihan hullulle. Kävelin pienen lenkin ja tulin takaisin. Lakaisin oven edestä lehtiä ja hiekkaa. Istuin jonkin aikaa ulkotuolissa. Sitten tulin sisälle ja jatkoin kotihommia.
No, arvasinhan sen. VÄSYMYS iski iltapäivällä. Olen fyysisesti vielä aika heppoisessa kunnossa joskin varmaan kuntoutumassa. Iltapäivästä hyytyi tahti ja sen jälkeen olenkin lähinnä makoillut ja mielikin on vetänyt alamaihin.
Tuntuu niin turhauttavalle, että heti kun tekee jotain ihan normaalin ihmisen puuhia niin siitä saa varmasti "rangaistuksen" ja väsyy. Se masentaa. Niin kauan, kuin olen suhteellisen virkeä en ole niin masentunutkaan. Ilmeisesti suurin syy minun masennukseeni nykyään on tämä fyysinen sairaus ja traumatisoivat kokemukset siitä johtuen.
Kun tulee fyysistä oireilua (esim.väsymys, heikkouden tunne jne.) menen henkisesti poissa tolaltani. Alan itkeskellä ja mielialani synkkenee. Otan aina heti rauhoittavaa pilleriä (otan kyllä muinakin päivinä). Alan tuntea tässä tilassa leijuvani enemmän henkimaailmassa, kuin tässä maailmassa. Mielessäni vetäydyn jonnekin pois...
Tänään siis ylitin itseni ja samalla väsytin itseni ja masensin itseni. Nyt olen ottanut päivällä lisätemestaa puoli pilleriä ja nyt otin oxynormin, siitä menee joskus ihan kivaan pöppyrään joskus se taas ei toimi ollankaan ja joskus vain väsyttää.
Kirjoittamiseni ei ole nyt yhtään luovaa. En jaksa olla kaunosieluinen. Olen kait liian väsynyt ja huonolla tuulella.
Ai niin, eihän minun pitäisi. Minullahan on sentään parisuhde. Tälläkin hetkellä mies, joka tekee minulle pizzaa keittiössä ja osti tämän uuden koneen. Olenhan aivan kohtuuton, kun valitan. Kyllä olenkin aivan kohtuuton (naurua..)
Kerronpa jotain. Päivänä parina olemme äkisseet. Niin, äkisseet toisillemme. Mies on väsynyt hoitamaan asioitamme ja huolissaan raha-asioista ja sen sellaisesta. Minä eilen jurnutin jostain ja mies pimahti. Minä pahoitin tietty mieleni.
Eikö tämä olekaan täydellinen suhde taivaan Jumalalta? Olemmeko eron partaalla. Vihaako mies minua? Rakastanko itse enää häntä? Miksi en ole kahteen päivään pystynyt tuntemaan niin syvää rakkautta häneen, kuin yleensä?
No, nyt voitte olla vahingoniloisia ja ajatella, että hah haa, nyt niillä menee huonosti.. Totuus on kait se, että olemme vain tavallisia kuolevaisia ihmisiä, jotka väsyvät ja turhaantuvat välillä, mutta kuitenkin rakastavat toisiaan ja vaikka vihaisivat toisiaan, eivät eroaisi. en tiedä miksi? Olemme varmaan riippuvaisia toisistamme. Kohtalo on ajanut meidät yhteen rakkaudessa, vihassa, kaikessa. Yhdessä katkeroidumme ja lopulta surmaamme itsemme, yhdessä senkin teemme. Ihanaa hulluutta!
Takaraivossa pelkään, että menetän miehen. Koska en ole enää samanlainen, kuin ennen. Nuori, kaunis, elinvoimainen, luova, kone sängyssä (saa nauraa, minäkin nauran..) No, olen jo huomannut että en kovin helpolla menetä. Silti pelkään, että onko hän alkanut jo kyllästyä toden teolla ja joku päivä salakavalasti jättää minut kuin nallin kalliolle. Se olisi niin kauheaa, etten pysty ajattelemaan..
Nyt tuli pizza makkariin, pitää syödä välillä, palaan vielä jos en mene liian pillerihönöön...Palataan!
valivalivali
->>> Narsistien Uhrien tuki ry.
Teette itsestänne ÄÄLIÖITÄ valittamalla aiheesta täällä.
Herveisiä telvetistä.
Parisuhde perustuu vastavuoroisuudelle eikä sille että toinen joutuu hoitamaan yksin kaikki hommat. Sen minäkin tiedän vaikka en edes ole koskaan elämässäni seurustellut. Kai sitä toinen ennenpitkää pimahtaakin kun joutuu tekemään kaiken yksin eikä se ole mikään ihme. Nyt aloin jo epäillä että koko tämä avaus on varmaan jotain provoa. Toivottavasti olen oikeassa.
Olen jo useampana päivänä tänne kirjoittanut mutta viestini eivät tule läpi. Testaan nokia lumiasta tällä vaan niin hankala kirjoittaa
No, jopas jotain.. Fyysisesti olen jaksanut vähän enemmän, mutta pääkoppa on lait sekaisin kuin seinäkello. Koko viime viikon mies oli raha ja muista asioista pinna kireällä ja äkisi tiuski kaikille,jopa minulle,mitä yleensä ei tee.minä tietty ollut siitä lasia ja heti ajatelin nyt tulee ero ja mies ei enää rakasta jne
Hän on yleensä ihana joten menin ihan paniikkiin siitä äkäilystä ja itkin eikö hän enää rakasta minua. Mies että tietenkin rakastaa mutta on stressaantunut muuten. Jonkinmoinen hyvä ilmapiiri saatiin aikaan nyt. Mies toi minulle leivoksia ja teki hyvää ruokaa. Kamalasti on kuitenkin ottanut hermoon huono ilmapiiri ja temestaa jadiapamia on mennyt. Tämän suosittelun miehelle temestaa stressiin ja otti sitä. Lopuksi puhuimme pitkästä aikaa toisesta maailmasta. Siitä jossa valkoinen mansardikattoinen talo meitä odottaa..
Käynti psyk.polilla oli masentava. Kolme varttia. Mitä siinä ehtii? Ei mitään. Uusi s- hoitaja ja no mutta tiesin kyllä. Sanoin sille, ettei minua voi kukaan auttaa
Olen jo liian häiriintynyt. Yritän selvitä päivästä toiseen pillereiden, makuuhuoneeni, musiikin,unelmien ja miehen avulla. En jaksa kirjoittaa tällä Nokialla. Liian hankalaa ja kauheasti virheitä.
Haluan olla hönössä ja kuunnella carolaa, lailaa ja jamppaa mutta en tomppaa
Heissulivei
Tohon vaivaa ei mömmöt ja psygologit nyt auta luulen ma.
Kipua isoissa lihaksissa, kipuja nivelissä, kipuja koko kropassa,
väsymystä ja pää tyhjä kuin Haminan kaupunki?
Sairaalloista väsymystä?
No, kiitos kysymästä. Kipuja ei onneksi ole, mutta väsymys ja pää tyhjä.. KYLLÄ!
http://www.youtube.com/watch?v=9QuInFGeV8Y
Testing
Pari päivää ollut aivan kamalaa...
Olen yrittänyt lopettaa, sekä temestan, että kortisonin. Haluaisin niin eroon kaikista inhottavista lääkkeistä. Mutta..vaikean olon lyö päälle. Väsymystä, ahdistusta, masennusta, pää on ihan tööt, tööt.. toimintakyky menee.
Eilen jo kaikki alkoi huipentua. Mies on vain stressannut ja kiroillut raha-asioita. Ei hänen mieleensä nyt muuta mahdu. Minä en jaksa kuunnella sitä kiroilua, kun muutenkin ahdistunut olo. Myönnän, minäkin olen äkäillyt. Olen ollut vain pohjattoman masentunut.. en tiedä mikä on ollut oikeaa masennusta ja mikä lääkeviekkareita ja mikä sairauden aiheuttamaa..
Tänään oli sitten huippukamalaa.. Aamusta heräsin säpsähtäen 4 aikaan enkä saanut enää unta. Pelot ja huolet ja ahdistus alkoivat kiertää päässä. Sitten tuli väsynyt olo. Mies heräsi ja lähti käymään asioilla naapurikaupungissa. Sain yhtäkkiä kamalan itkuraivarin ja huusin hallitsematta itseäni, kaikkea järjetöntä ja kauheuksia. Harvinaista kyllä mies huusi myös minulle ja siitä tuli oikein riita.
Minusta tuntui, että nyt on kaikki loppu. Tuli järkyttävä olo. sanoin tappavani itseni. Mies uhkasi soittaa sairaalan päivystykseen. Estin sen. Lopulta saimme jotenkin sovittua, mutta minun päässäni joku idylli meni rikki. Tulin siihen tulokseen, että minun on saatava pääni kuntoon. Mies ei jaksa enää. Hän on selvästi myös masentunut ja burn-out. En ihmettele. Niin kauan hoitanut kaikki asiat yksinään.
Mutta.. en kestä että hän alkaa minulle huutamaan. En vain kestä sitä. Minulle se on sama, kuin kaiken loppu. Minulla ei ole muuta, kuin mies ja jos hänen rakkautensa loppuu ei ole enää mitään ja tänään se tuntui juuri siltä.
Olen ollut koko päivän sanomattoman ahdistunut tuon riitelyn vuoksi. Jouduin ottamaan Temestaa. En siitä eroon pääse noin vain ja vielä kortisoni..minulla on tiettävästi hormoonit ja kaikki aivan sekaisin. Kuukautiset puuttuvat ja naamaan puskee jotain näppyä. Olen varmaan tullut mahoksikin. Ja olen mielestäni kamalan ruma.
Masennus on niin totta, ettei koskaan. Mies jo meinasi minut toimittaa jonnekin hoitoon. Luuli kait minun täysin seonneen.
En ole jaksanut kotitöitä. En kunnolla syönyt. En kuunnellut musiikkia. En voi oikein keskittyä mihinkään ja pelkään taas kaikkea. sairauksia ja että mies haluaa erota vaikka sanoo että ei. Mutta kun huusi aamulla, että asiat eivät voi mennä näin ja asioiden pitää muuttua.. tajuan kyllä mitä tarkoitti.
Tuntui vain ja olin pettynyt ettei hän enää halua minua tukea kuten ennen eikä edes ymmärrä näköjään minua.. tuli kamalan yksinäinen olo. sanoin vihaavani koko maailmaa. Huusin myös että mies voi häipyä eikä tarvi tulla takaisin ja että vihaan häntä.
Olin siis tosiaan sekaisin. Aivan kamalaa. En voi heittää lääkkeitä noin vain. Inhottavat pillerit. Teimme sovinnon, mutta vieläkin masentaa, että tuollainen piti tulla. Ei ole ennen tullut. Näköjään tilanne on kärjistynyt nyt. yritän pitää matalaa profiilia. Minulla ei ole varaa menettää miestä.
Elämä olisi lopullisesti loppu. Ole jo yhden kamalan eron kokenut, enkä kestä toista.
En jaksa nyt kirjoittaa mitään kaunista, en ole nyt ihan voimissani.
Sano sit ku kipu riittää =)
Uusi viikko taas edessä, mitä se tuokaan tullessaan..
No, tietäähän sen. Samaa rataa, pimpeli pom. Aamu alkanut suht hyvin. Ottaen huomioon, että kortisoni on loppu ja temestaa olen ottanut vain puolikkaan. Sain vähän siivottua ja nyt pitää hoitaa yksi virallinen puhelinasia liittyen terveysjuttuihin..hyi helv kuinka inhoan soittamista jonnekin. en ole ikinä tykännyt soittamisesta ja varsinkin jos se on joku virallinen "tärkeä" asia, koska alan jännittämään ja ahdistumaan, ja nyt kun olen muutenkin masiksen takia niin saamaton niin kauhea kynnys hoitaa joku virka-asia. Olen tätäkin miettinyt ja lykännyt jo monta päivää, nyt se on pakko tehdä.
Ruokahalu on aika huono. Johtuuko ahdistuksesta vai mistä lie? Hormoonitoiminta tosiaan sekaisin, koko kroppa sekaisin ja vintti sekaisin, hyvin menee..yritä nyt siinä sitten. Mieluiten edellee vetäisin pillereitä, lojuisin ja kuuntelisin musaa, kirjoittelisin jotain kauniimpaa. Kovin on apeat ja arkiset fiilikset ja ahdistusta pukkaa ilman "huumeita", mutta kun tiedän, että niistäkin pitää eroon päästä pikkuhiljaa.
Hyi, nyt alettava se soittojuttu. Ahdistaa. Joudun puhumaan asioista, jotka mieluummin unohtaisin.
Hei!
Kävit kirjoittamassa minun viestiini. Sain hieman uusia näkökulmia omaan tilanteeseeni, kiitos viestistä. Itsekään en ole tällä hetkellä paras tsemppari, koska aika kuluu aika paljon noissa omissa asioissa ja itseni repiessä liikenteeseen etten masentuisi lisää.
Niin minulla ei tällä hetkellä ole muuta lääkitystä kuin Zolt refluksiin ja sitten pienellä annostuksella kolme kertaa viikossa 1 tabletti tuohon lapsettomuuteen liittyvään sairauteen. Päähän nämä lääkkeet ei onneksi vaikuta mitenkään. Lapsettomuushoidoissa käytetyt hormonit kyllä vaikutti, tuntuu että niistä lähti käyntiin nuo minun paniikkiset olot, vaikka en niitä hormoneita enää käytä.
Meillä onneksi parisuhteessa menee tällä hetkellä ihan hyvin, mutta tuntuu että se edellyttää juuri tuota mainitsemaasi matalan profiilin pitämistä. Eli etten puhu paljoa paineen tunteesta päässä, huimauksesta, ummetuksesta, mahakivusta, paniikkiolosta... Enkä lapsettomuuden aiheuttamasta surusta.
Ymmärsin että sinullakin joku sairaus joka aiheuttaa lapsettomuutta?
Onko se siis ihan lopullinen tuomio vai oletteko saaneet lapsettomuushoitoja?
Rahajutuista, tällä hetkellä olen itse liiton ansiosidonnaisella päivärahalla ja mies kokopäivätyössä. Minulla on nyt vasta alle viikko työttömyyttä takana. Töitähän pitäisi alkaa etsimään toki, mutta tällä hetkellä olo on niin huono fyysisesti etten pysty. Mies sanoo ettei mitään kiirettä, koska pärjäämme tällä hetkellä ihan ok, vaikka pitääkin laskeskella tarkkaan. En ole jaksanut miettiä työnhaun päättämistä ja sairaslomalle jäämistä, koska en tiedä olisiko se sitten taloudellisesti kannattavaa tällä hetkellä kun päiväraha on ansiosidonnainen. Jos kuukausia kuluu, enkä pysty vieläkään töihin niin sitten minun on kai pakko.
Mielialalääkitystä olen miettinyt, mutta kun se ei ole vastaus näihin fyysisiin sairauksiini. Haluan pysyä tässä maailmassa niin paljon kun pystyn. Itsarista en haaveile, mutta mitenhän sen selittäisin.. Haaveilen siitä, että jos minulla on jotain vakavempaa mitä ei vaan ole vielä löydetty ja sitä ei voida hoitaa, niin jotain tapahtuisi ja saisin kivuttoman, nopean kuoleman. En halua saada kuulla huonoa ennustetta, jos sen eteen ei sitten enää ole mitään tehtävissä ja jäädä kärsimään.
Onneksi pystyn itse vielä tsemppaamaan ja tekemään kotitöitä, en myöskään paljoa lepäile päivisin koska silloin tulee aina huonot asiat mieleen. Nyt tuntuu oma tilanne kamalan pieneltä verrattuna sinun tilanteeseen, vaikka nämä olot ja oireet mitä minulla on ovatkin kamalia ja pelottavia.
Paljon voimia ja jaksamista sinulle.
Kiitos vierailustasi. Mielenkiintoista oli lukea kirjoittamaasi. Minulla on ollut sairauteeni liittyen aika rankkaa lääkitystä..sytostaatit, kortisoni ym. sekoittavat elimistön toimintaa melko lailla ja varsinkin sytot voivat mm. surkastuttaa munasarjoja pysyvästi tai siis jotenkin vahingoittaa. Minulla ovat kuukautiset olleet hoitojen ajan poissa kokonaan ja nyt ovat todella epäsäännölliset ja vain n, joka toinen kuukausi tulevat. Odottelen jos ne tulisivat itsestään "takaisin", jos ei niin ilmeisesti tarvisi syödä jotain hormoonia (ajatuskin inhottaa velä jotain sellaista tähän napsia).
Ei sitten puhelujuttu onnistunut. En saanut ko.henkilöä kiinni. Jouduin jättämään soittopyynnön ja nyt siis odottelemaan josko hän soittaisi. Olen aivan ahdistunut, kun joudun odottamaan enkä saa asiaa hoidettua..
Kyllä on hirveää olla tämmöinen kaistapää, että kaikki ahdistaa ja pelottaa. Olisiko taustalla sitten se masennus. Vai mistä kaikki johtuu? Kun saisi nämä terveysasiat paremmalle tolalle niin olen varma, että masennus ja "huumeiden" käyttö lievenisi tai poistuisi kokonaan. Tai ei.. ei se masennus koskaan poistu kokonaan. Silloinkin kun olin terve ja asiat olivat vielä suht hyvin olin ajoittain selittämättömästi masentunut. Haaveilin jopa kuolemasta. En usko, että olisin halunnut kuolla, mutta jotenkin "päästä pois" tästä maailmasta. Eskapismia??
Minä tunnen senkin ahdistavaksi, että miehen eilisen raivokohtauksen jälkeen yritän nyt esittää "pirteämpää", kuin olen eli hymyillä (eikä koko ajan olla niin totinen) ja olla "valittamatta" oireista, vaikka ne ovat aivan todellisia ja ahdistavat, pelottavat ja masentavat minua vaikuttaen koko ajan olemiseeni. En siis puhu niistä mitään, koska mies ei selvästikään jaksa kuunnella enää. Hän on sitä mieltä, että olen nyt "parantunut" ja sillä selvä. Ja minun pitäisi heti jatkaa normaalisti elämää eteenpäin. yritin eilen sanoa, ettei kaikesta rasituksesta ja kokemansa aiheuttamasta "traumasta" selviä noin vain simpsalabim ja jatka, kuin ei mitään olisi tapahtunut. No, hän ei ymmärrä ja olen todella pettynyt, ettei hän ymmärrä minua, luulin hänen ymmärtävän. Jotenkin tuntuu, että tuon eilisen riidan jälkeen en enää voi rakastaa häntä kuin ennen. Minulle hän ei ole enää se sama ihminen, johon luotin.
Todella surullinen on minun elämä.. alan taas masentua todella paljon. Tiedän jo, että otan lisää lääkettä. Minun tekisi mieli vetää itseni ihan "mutkalle", mutta en sentään.. Riittää, kun olen "puolihönössä". Näin varmaan jatkan niin kauan, kuin tilanteeni joltain osin muuttuu, helpottaa. Kun vain saisin pelot ja masennuksen pois päästäni. Kun fyysisesti voimistuisin, kun ulkonäköni alkaisi muistuttaa entistään, ehkä lähtisin mielummin ihmisten ilmoille.
Aamulla oli sellainen olo, että tänään lähden ulos varmasti. Nyt tiedän, että en lähde tänään. Tavallaan haluaisin, mutta en tämmöisenä. Tajua, ettei ole normaalia olla päiväkausia sisällä, mutta ennenkin kun olen ollut masentunut olen ollut päiväkausia sisällä. Sekään tuskin oloa kohentaa, mutta ei voi mitään.
Samalla vihaan yhteiskuntaa, enkä edes halua mennä typeriin kauppoihin ja nähdä "normaaleja" ihmisiä. Terveitä, reippaita, kauniita, elämänsä vedossa. Heitä, jotka eivät tiedä minun elämästäni mitään. Eivät tiedä missä helvetissä elän tai että tämmöistä elämää edes on olemassa. Ei se ole heidän syy, mistäpä he voisivat tietää?
Anteeksi vain, mutta taidan ottaa vähän rentoutusta ja etsiä YouTubesta lohdullista musiikkia..
Ai niin, ja unohdin, että puhelinkin voi soida, no vastaan siihen sitten pökkyrässä, aivan sama jo tässä vaiheessa..
" Hei jätkät, me ollaan menetetty tää peli.." :)
Miksi minun täytyy olla näin negatiivinen? Aina ja ikuisesti.. Olen aina ajatellut pessimistisesti, pelännyt kaikkea, ollut huolestunut, stressaantunut, ahdistunut, masentunut, paniikkinen ja vaikka mitä.
Mies on ikuinen optimisti. Hän osaa aina ajatella sitä parasta vaihtoehtoa ja pitää sitä todennäköisenä. Joskus jopa lapsellisen toiveikas ja optimistinen. Ja vahva. menee vaikka läpi harmaan kiven. Minä olen heikko. Itkupilli. Hysteerikko. Minusta on tullut sellainen.
Voi luoja, vatsassa on alkanut taas kurisemaan ja lurisemaan. Lääkekuurista huolimatta. Eikö se s-tanan bakteeri voi ikinä lähteä minusta? Minulla menee hermot, kun ei tervettä päivää näe.. MIksi minun täytyy kärsiä näin?
Kun muistan millainen olin ennen alkaa itkettämään. Nuori, terve, kaunis, täynnä elinvoimaa ja luovuutta, ideoita, hankkeita, ELÄMÄÄ!
Miksi kaiken piti mennä näin?
Miksi käärme tunkeutui paratiisiin? Miksi Saatana pesiytyi nurkkiin?
Hienoja mietteitä keskellä maanantai iltapäivää. Ymmärrän alkoholisteja ja narkomaaneja, jotka toikkaroivat sekaisin keskellä päivää. Voi, ymmärrän nyt heitä.
Tuli sellainen kysymys mieleen, että mitä oireita sulla oli ennen kun tuo vakavempi sairaus todettiin? Kysyn koska itse olen ihmetellyt jo kauan tätä vetämätöntä ja sairasta oloa ilman flunssaa ja mietinkin onko kaikki syy poskionteloissa vai jotain vakavampaa.
Ainoa tapa purkaa oloaan on tänne kirjoittaminen. Nyt, kun en miehellekään viitsi itkeä, enkä valittaa oloani, koska sen mielestä minun pitäisi nyt olla terve ja iloinen siitä. Tietäisipä mikä helvetti minun päässäni on..
Olen vaipunut masennukseen. Inhoan itseäni ja koko elämää. Miksi en voi olla reipas ja terve? Miksi en voi olla järkevän näköinen? Miksi en voi mennä ulos ja ihmisten ilmoille? Miksi minun elämä on tällaista? Miksi olen epäonnistunut ja vielä luonteeltani täysi luuseri?
Eläkää te muut ihmiset siellä jossakin ulkomaailmassa. Eläkää täysillä ja onnellisena. Minä voin vain haaveilla sellaisesta.
Ja se masentaa. Paljon.
Minua säälittää tämä tilanne. Oikeastaan mies. Koko ajan yrittää niiin parhaansa (raha-asiat ym.) ja kaikki menee perseelleen.
Ei ihme jos pinna alkaa palaa. Oikeasti hän on yrittänyt kaikkensa ja siinä sivussa "hoitanut" minut.
Vieläkin väsyneenä jaksaa muistaa kaupasta yllärit, vaikken pyydä. Leivoksia, Cocista, Kukkia (rakastan kukkia) tai joku juttu josta ole puhunut ajat sitten, että haluaisin sen ja olen jo itse sen unohtanut. Jos mainitsen jostain kotihommasta tai remonttihommasta hän tekee sen heti. Ihana mies silloin kun ei ole pahalla tuulella :)
Mies kärsii kroonisista todella pahoista kivuista (joihin ei oikein mikään lääke auta) kärsinyt jo vuosikausia. Muitakin terveysongelmia on. Silti hommaa täysillä. No, jonkinlainen adhd-taipumus tietty lisää virtaa ja sitä ettei pysy paikoillaan, mutta tuollaisten kipujen luulisi tainnuttavan häränkin jonnekin petin pohjalle.
Joskus tunnen siksikin itseni huonoksi sairastajaksi, koska olen niin erilainen. Jos olen masentunut tai ruumiillista oiretta tai edes aavistus tai huoli sellaisesta menen lähes toimintakyvyttömäksi. Olen siis lamaantuvaa tyyppiä. Minä jään sängyn pohjalle makoilemaan ja miettimään ahdistuneena asioita ja uhkakuvia.
Otinhan sitten temestaa ja hieman kortisonia. Olo hieman piristyi. Huoh..en näytä pärjäävän ilman noita helkkarin myrkkypillereitä, jotka saastuttavat koko muutenkin jo pilalle ajetun elimistöni lopullisesti.
Ajattelin illan ratoksi katsella Yle areenasta dokumentteja kuolemasta. "Viimeiset sanani olen toki katsonut, mutta sielllä on muita, vanhempia. Aihe se jaksaa vain aina kiinnostaa, koko ikäni. Kummallista kyllä, en ole i-m miettinyt nyt moneen päivään aktiivisesti. No, ei kait se ole huonokaan asia.
Jokohan huomenna laitan nenäni ulos? Olisi pakollinen pankkiasia. God only knows..
Eilen, kun olin hajoamaisillani sanoin ääneen: "Jumala ja Jeesus Kristus, sekä hyvät enkelit, auttakaa minua, johdattakaa minua pois tästä helvetistä".
Illalla sain erään neuvoksi luettavan tiedon, joka ehkä hieman helpotti oloani.. Kannattaa rukoilla ja pyytää aina välillä, sen usein saa, kun on todellinen tarve.
Palataan. Heissulivei!
No, ei se dokumentin katsominen oikein ilahduttanut. Olihan se tavallaan kiinnostava, mutta samalla masentava.
Taitaa olla parempi, kun itse juuri syöpää sairastaneena en katso tuollaisia ohjelmia, mutta en niitä malta olla katsomattakaan ja sitten tulee aina vähän ahdistunut olo.
Eipä taida olla enää tälle päivälle sen kummempaa sanomista. Johan olen täällä pulissutkin aivan tarpeeksi.
Sinullakin on ollut syöpä ja olet siitä selvinnyt. Niin on moni minunkin ysävistä aj sukulaisista. Ei kaikki kiitenkaan selviydy, jos syöpä pesii herkkiin elimiin ja on entinyt levitä
Sisareni soitti noin viisi viikkoa sitten että hänen miehessä on pahasti levinnyt, ärhäkkä suolistosyöpä. Lääkäri oli avannut mahan ja todennut, että mitään ei ole tehtävissä. Eli noin pari kuukautta sairaálassa ja viime viikon keskiviikkonan elämänlanka sitten katkesi.
Tietenkin sisko on sokissa ja pois tolaltaan. Systeri oli vain 16-vuotias kun alakoi suruselemaan tämän melko paljon iäkkäämmän mihen kanssa. Tytärkin heillä on mutta ei asu ihan lähellä lapuudenkotia.
Olivat todella onnellinen pari ja yhteistä taivalta melkein neljäkynnentä vuotta, Sisareni on hyvin koti-ihminen ja työkavereiden liäksi hänellä on aika suppea sosiaalinen verkosto. On aina sanonut, että hänelle riittää työ ja rakastava puoliso ja ei tarvitse ystävärinkiä
Hautajaiset ovat ensi viikolla. Onneksi tämä mies ehti laittaa asiat Jumalan kanssa kuntoon kuolinvuoteellaan . Sitä vain nyt kyllä pelkään, että miten sisko selviää tästä eteenpäin yksin omakotitalossaan. Tietenkin yritämme nurimman siskon kanssa tukea nyt tätä sisarussarjamme keskimmäistä surussa ja eteenpäin.
On sinulla todella aarre, kun on rakastava puoliso veirellä.
Testing..
Oho, nyt kone taas antaa minun kirjoittaa. Eilen yritin useamman kerran. Ei onnistunut. Olen tehnyt päätelmän, kun pysyn tarpeeksi lääkityksessä niin kaikki menee paremmin ja on "helpompaa". Aivan turhaa yrittää kaikkea lääkettä heittää yhtäkkiä pois tai kiirehtiä lopetusta, kun siitä tulee vaan paha olo ja lisää tuskaa muutenkin vaikeassa tilanteessa.
Eilen oli suht hyvä päivä. Jaksoin jotain tehdä, perusjuttuja. Oikeastaan koko päivä vilahti jotenkin ohitse. Havahduin iltapäivällä, että mitä ihmettä, kello on jo noin paljon..sitten olikin jo ilta. Harvinaista kyllä, illalla puhuin erään lähimmäisen kanssa puhelimessa vielä kymmenen jälkeen, enkä ollut kovinkaan väsynyt. Eilen ollut harmaa ja sateinen ilma hieman teki omituisen tunnelman.
Nyt parempi, kun aurinko paistaa. Pitäisi paistaa koko päivän. Kauneinta aamulla on, kun aurinko paistaa pensaiden vesipisaroiden lävitse.
Tämän hetkiset ongelmat minulla.. Se, etten halua poistua kotoa, enkä mennä ulos. En siis myöskään liiku, enkä saa raitista ilmaa ja se nyt ei ainakaan ole terveellistä. Se, että pelkään kaikkea ja energiaani menee siihen ja asioiden pyörittämiseen päässä.
Olen yrittänyt ajatella, että päivä kerrallaan ja annan itselleni armoa ja toipuminen voi olla hidasta. Silti minulla on valtava huonommuuden tunne, etten pysty viettämään normaalia elämää.
Vaikeaa on myös se, että nyt en enää uskalla miehelle ilmaista "vaivojani" tai masennustani ym. Petyin riitamme aikana siihen, ettei mies tunnu ymmärtävän tilannetta. Hänen mielestään olen nyt terve ja piste. Minun pitäisi pystyä jatkamaan normaalia elämää tuosta vaan kaiken tapahtuneen jälkeen. Mies ei selvästikään ymmärrä ollenkaan tilannetta vaan pitää minua laiskana ja omituisena. yritin selittää, että ei kaiken rasituksen ja tapahtumien jälkeen pysty heti olemaan samanlainen kuin ennen jne. Hän vain väitti vastaan. Eli päätin nyt olla puhumatta miehelle mitään enää mistään näistä asioista. harmi vaan, että nyt olen siis täysin vailla tukea näiltä osin. No, se tietää, että yhä enemmän tarvin turruttavia lääkkeitä pitääkseni mieleni tasaisempana.
En tunne enää miestä kohtaan niin paljon rakkautta, kuin aikaisemmin. Luottamus häneen on kärsinyt. Hän ei selvästikään jaksa nyt raha-asioita puljatessaan huomioda minua enää samalla tavalla kuin ennen. Mielestäni meidän suhde ei ole enää niin palavaa rakkautta, kuin ennen. Surullista ja tämä on tapahtunut nopeasti nyt ihan lähiaikoina.
Olen pettynyt kaikkeen. Siihen, että ensin elämäni lähti urilleen, suhteemme oli ihana. Sitten sairastuin ja nyt suhteemme tuntuu alkavan huonontua. Mies tuntuu etääntyvän, en minäkään jaksa olla yhtä rakastava, kuin ennen. Antaa olla sitten.. keskityn vain itseeni nyt. Minun on pakko saada itseni parempaan kuntoon, jospa se auttaisi myös parisuhteen tilaan.
En tiedä onko jotain oikeasti naksahtanut väärälle raiteelle vai kuvittelenko vain? Silloin, kun sain sen raivokohtauksen niin huusin miehelle vihaavani häntä. En tiedä miksi niin sanoin. Olin kait niin pettynyt siihen, ettei hän ymmärtänyt minua, kuten ennen. Varmasti se jäi kaivelemaan hänen mieltään, että huusin vihaavani. En ole koskaan sanonut sellaista.
Varmaan kohta pakko ottaa temestaa, ennenkuin ahdistus alkaa puskea päälle. Se tulee aika varmasti jos en ota lääkkeitä ajoissa.
En ala enää pakottamaan itseäni mihinkään. Se vain pahentaa asioita. Teen sen minkä jaksan ja pystyn. Jos ei huvita, en tee. Jos tämä on jollekin ongelma niin painukoon hevon kuuseen. Kukaan ei tiedä tai ymmärrä minkä helvetin olen käynyt läpi, joten minulla on jo oikeus olla juuri niin, kuin tuntuu.
Olen puhunut. Piste. Tältä kertaa.
Ps. Taidan kuunnella YouTubesta rentouttavaa pianomusiikkia. Rauhoittavaa musiikkia ja rauhoittavaa lääkettä, hah.
Heippa, sinä elämäntaistelija!
Toivottavasti olet saanut nukuttua ja selvinnyt jälleen uuteen aamuun. Anna olla miehen nyt omissa oloissaa: hän on varmasti väsynyt ja miehet eivät osaa niin vain purkaa puhumalla tunteitaan. Jos olet mielestäsi loukannut häntä, niin pyydä anteeksi ja sano, että et aina hillitse itseäsi.
Sinulle on hyvä kanava kirjoittaminen. todella älä välitä, jos emme aina osaa ymmätää tai joku palstalla tahallaankin syöstää sontaa ja kuraa silmille. Toiset purkaa niin pahaa oloa kun ovat yskin..
Älä vaadi mitään; älä koe syyllisyyttä että et jaksa touhuilla. Koko ajan kehityt sisäisesti ja työstät tuntojasi.
Mikä onkaan ihanmapaa kuin klsaasinen pianomusiikki.
Hyvää päivän jatkoa!
Pakko oli palata tänne. Minua alkoi pelottamaan, että mikä minua oikein vaivaa? Äsken tunsin suorastaan vihaa miestä kohtaan vaikkei hän edes tehnyt mitään erityistä. Sanoi rakastavansa minua. Minä en edes vastannut siihen. Muutenkin olin nokkava ja töykeä häntä kohtaan. Mikä ihme minulla oikein on?
Olenko vain niin yksinäinen ja turhautunut, että alan purkaa tuntojani mieheen? Varmasti näin on. Olen kait aika usein "naama norsunpiip* nykyään ja en ihmettele jos mies ei jaksaisi sitä aina katsella.
Minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen siitä, että ylipäänsä olen elossa. Jostain syystä kuitenkin olen useimmiten synkkä, saamaton ja pelkojeni vanki. Taidan olla täysi luuseri. Vain rauhoittavat helpottavat oloani, mutta kait nekin sitten loppupeleissä väsyttävät ja tekevät minusta zombien (vaikka en isoja annoksia otakaan). En tiedä, mutkikasta on.. Ehkä tähän ei auta kuin aika..
Sen olen vain parisuhteista oppinut, että koskaan ei kannattaisi "huvikseen" tai riidan aikana sanoa vihaavansa toista tai haluavansa erota tai muutenkaan haukkua tai pilkata toisen henkilökohtaisuuksia, olemusta ym. Minä olen tehnyt näitä kaikkea turhautumisen hetkilläni.
Siksipä pelkäänkin nyt, että olen käytökselläni ajamassa tämänkin suhteen umpikujaan, kuten edellisessä suhteessanikin kävi.
Ok. Minulla on ollut vaikeaa, mutta se ei oikeuta minua purkamaan pahaa oloani mieheen, joka on kuitenkin syytön sairauteeni.
Helpommin sanottu, kuin tehty. Pakko kuitenkin yrittää jos haluna pitää hänet. Yksin en osaa elää sen tiedän jo valmiiksi. Toivottavasti ei ole jo myöhäistä, että hän olisi kyllästynyt jo minuun kokonaan.
Täytyy yrittää pienin askelin. Tehdä asioita, jotka häntä ilahduttavat. Suuttumuksen ja turhaannuksen hetkellä yrittää olla purkamatta häneen. yrittää olla kiitollinen jokaisesta päivästä kerrallaan, joka on parempi, kuin edellinen päivä. Olla armollinen itselle ja toiselle. Me on yhdessä jouduttu kokemaan kovia ja on kait ihan luonnollista, että olemme kumpikin väsyneitä ja stressaantuneita.
Tämä suhde ei saa mennä pilalle. Ilman sitä ei ole mitään. Tai on, mutta pelkkää tyhjää.
Otin temestaa ja nyt menen Youtubeen.
Hyvää Lauantaihuomenta jos joku viitsii vielä tätä lukea. On tullut ketju niin pitkäksi. Olen vähän pää tötteröllä. Olo on toisaalta ihan hyvä, toisaalta aivan karsea. Olen vain oppinut turruttamaan kaiken, kun en jaksa.
Herätessä oli väsynyt ja ahdistus alkoi hiipiä päälle. Tuijotin hämärässä makkarin sälekaihtimen välistä valostuvaa uutta päivää ja ahdistuin yhä enemmän. Tajusin, että olen TAAS väsynyt. Vihaan sitä tunnetta yli kaiken. Olen niin kauan odottanut, että saisin herätä aamulla virkeänä, kuin silloin terveenä. Virkeänä, toiveikkaana, täynnä ideoita, täynnä rakkautta elämää kohtaan. Puoleentoista vuoteen en ole sellaista kokenut. Tiedän, olen toipilas, mutta en jaksa odottaa sitä parempaa päivää ja saattaahan olla, ettei sitä koskaan tule.
Ja tietysti tämä kotona sisällä aina eristyksissä ilman liikuntaa ja happea ei ole hyvä homma. Mutta ulos en halua. Sitäpaitsi liikunta vain väsyttää ja jalkani ovat vielä heikot rankoista hoidoista. Pitäisi kuntouttaa itseään, mutta en jaksa. Kaikista paras on maata sängyllä, vetää rauhoittavia. Kuunnella musaa, lukea jos jaksaa, katsoa telkkua jos jaksaa. Välillä hengitellä happea ja kuunnella kärpästen pörinää kuistilla "hullunluukusta" eli isosta tuuletusikkunasta. Tällä menolla olen itseni saattohoitaja. Minulla on ilmeisesti syövän jälkeinen masennus. Olen lukenut siitä. Suhteellisen yleinen tila, kun rankat hoidot loppuvat, hoitosuhteet katkeavat, eikä terveyttä enää joka viikko tarkkailla. Silloin tulee pelko. Olen nyt omillani. Olen vielä heikko. Pitäisi jatkaa elämää normaalisti. Olenko muka parantunut? Miksi olo ei sitten ole terve? Miksi masentaa vaikka pitäisi olla iloinen, että olen hengissä. Miksi pidän pelosta kiinni? Miksi takerrun siihen ja halvaannun, lamaannun?
En tiedä, kuinka paljon masennus kaikkeen vaikuttaa. Kuinka sairas olo siitä tulee ja nuo lääkkeet vielä. Ja muut vaivat, kuten tuo vatsainfektio ym. En tiedä mikä on säällinen aika toipua syöpähoidoista. Missään ei lue. Mielessä on tuhansia kysymyksiä..siellä ne pyörivät, pyörivät. Itsepintaisina ja hellittämättä.
Aamulla tuli tunne, etten enää rakasta miestä. Siitä tiedän, ettei kaikki ole ok. Voiko masennus tehdä tuon, että tunteet yhtäkkiä "kuolevat". Aivan hirveä tunne. Siinä se minun ihana rakas istui vieressäni rupatellen, koittaen minua piristää ja minä vain hiljaa tuijotin ikkunasta ulos vaiti ja ajattelin, etten enää rakasta. Nytkin alkaa itkettämään, kun tätä kirjoitan ja muistan sen tunteen. Kun on aivan jäässä.
Se ei ole oikeasti totta. Heti kun otin lääkettä ja "tokenin" koomasta tunsin taas, kuin ennenkin. Eli rakkautta ja kaipausta mieheeni. Rakastan häntä todella paljon. Eilen humalassakin oli niin kiltti eikä häirinnyt minua, kun olin varoittanut jo etukäteen.
Aamusta tuli puheeksi taas tuo A:n hankkiminen. Se tulisi turvaksi meille. Jos joku murtautuu tänne vaikka keskellä yötä tai sitten me itse joudumme umpikujaan ja päätämme lopettaa. Eli sekin suunnitelma ja ajatus on täysin elävänä, olemassa.
Minä elän todella rajoittunutta elämää. Masentuneena. Eristyksissä. En mene ollenkaan ulos. En käy kaupoissa, en missään. En enää tekstaile ainoan ystävättäreni kanssa. Hän on selvästi tympiintynyt minuun. Odottanut ja pyytänyt niin kauan tapaamista. Minä en jaksa enkä halua tavata. Minua ei kiinnosta enää ystävät. Mies riittää, silloin kun on ihana. Kun mies on pahalla tuulella ei ole ketään. No, äiti on. Asumme kaukana toisistamme ja olemme etääntyneet vain puhelinsuhteeseen. Harvoin tosin jaksan puhelimessa puhua. Lähetän viestejä.
Tavallaan rakastan tätä pientä, eristäytynyttä elämääni. Se on niin helppoa. Niin turvallista. Samalla masennun siitä. Tämä ei ole normaalia, järkeni sanoo. Mutta sitten en taas jaksa välittää. Ajattelen, menköön näin..
Aurinko yrittää paistaa, mutta pilvien harmaa lauma valtaa taivaan. Harmaa sopii minulle. Onhan minulla kaunis pöytälamppu, sytytän sen. Kaunista musiikkia on maailma täynnä. Mies on naapurissa. Kaipaan, on jo ikävä. Pitäisi siivota, tänään pitäisi käydä suihkussa. Tuntuu, etten viitsi. Tuntuu, että haluaisin vain maata/istua tässä pilleripuudutuksessa.
Samalla mieleni sanoo, että elämä on jossain muualla. Ikkunan ulkopuolella. Kahden kilometrin päässä. Alkaako se Valintatalon pihalta? Vaiko vasta Ison kaupungin hulinasta? Elämä on kaikkialla, kaikilla muilla. Ei täällä. Ei minulla. Minä olen zombie. Olen kaikissa muissa paikoissa, kuin tässä ja täällä. Olen lapsuudessa, olen menneessä, lähivuosissa, turtumuksessa, henkimaailmassa. Missä tahansa, kuin tässä.
Moika vaan lintunen, joka on häkissä .....onneksi ovi auki!
Älä ota itsellesi vaatimusta suorittaa elämään. Ei syyllisyyttä siitä, että et jaksa. Ole nyt vian ja anna ajatusten ja elämän soljua. Rankan sairauden jälkeen on masennus ylieistä. Onet saavat voimia huomatta sitten pikku hiljaa.
Sinulle terapeuttista, että saa kirjoittaa noita mietteitä ja pohdintoja tänne. Niitä joka aina silloin tällöin lukee, saa itsekkin tukea.
Kun on masentunut niin ei ei koe rakkautta vikka pitääkin toisesta vastuun ja järjen tasolla. Ja rakkus onkin paljon enemmmän kuin mielen tunteita ja heilahteluja. Tunteet heiluvat kuin lehmän häntä.
Keju on pitkä, ehdotan, että aloitat uuden, vaikka viitteenä jatkoksi edelliseen. Kun tulee pitkä litannia, niin monet eivät jaksa sitten enää lukea. Sama ongelma on itsellä, että ei jaksa lukea jos aloitus veyy yli sadan kommnetin.
Yritän muistaa sinua ja miestäsi rukouksin. Elämä on Koreimman kädessä!
Minä kirjoitan tätä..aivan sama lukeeko tätä kukaan. Saanpahan jonnekin tuntojani purkaa. Tällä hetkellä olen niin VIHAINEN. Mies on alkanut ihme pöllöilijäksi. Eilen siis veti ne kännit. No, ei siinä mitään. Tänään aamusta oli aikaisin jo kiire lähteä kaverinsa luo naapuriin jotain papereita hakemaan. Alkoi viipyä tuntitolkulla ja epämääräisiä viestejä lähetti vastaukseksi, kun kysyin, että missä viipyy? No, alkoi jo mieleen hiipiä ajatus, että sinne jemmannut jo eilen juotavaa, että pääsee minulta karkuun sinne krapularyyppyjä ottamaan. Tuli monen tunnin päästä ja humalassa tietenkin. Vielä yritti kieltää olevansa humalassa, hah! Naurettavaa. Aivan, kuin en näkisi, että kännissä on, kuin käki. Inhottaa tuollainen valehtelu ja piilojuominen. Mies juo tosi harvoin, ehkä 2kk välein, mutta sitten juo yleensä 2 päivänä. No, aivan sama se hänelle suotakoon hermolevoksi, itsehän vedän rauhoittavia, joten en ole mikään sanomaan päihteiden käytöstä. Mutta valehtelua en voi sietää. Ex-äni oli tuurijuoppo valepukki, siksi menen aivan raivoon jos valehdellaan juomisesta ym. No, päätin en ala enempää räyhäämään, ehdin jo suorat sanat sanoa. Arvaan, että olen nykyään niin tylsää seuraa, että mies siksi halusi naapuriin ryyppäämään. No, en voi häntä syyttää. Minä tosiaankin olen tylsää seuraa, kun en jaksa elää normaalisti ja piileksin aina 4-seinän sisällä. Jotenkin vain pelottaa, mies on muuttunut nyt niin paljon ja riitelemme useammin. Kyllästynyt se on aivan selvästi. Tunnistan miehessä tuollaiset merkit. Exästä tuli samanlainen, kun alkoi kyllästyä ja etääntyä suhteestamme. Minä en voi nyt mitään tälle tilalleni. Jos ei sitä kestä niin omapahan on asiansa, painukoot hiiteen. Olen vihainen ja pettynyt. Idylli on särkynyt, se ei tulee enää ikinä takaisin. taidan tosiaan vihata miestä oikeasti. Ehkä se viha näkyy minusta ja mies reagoi siihen tällä tavalla, karttelemalla minua. No, kait tästäkin suhteesta ero tulee jossain vaiheessa, kuten aikaisemmastakin (kun olin monta kuukautta masentunut, enkä jaksanut tehdä mitään, mies jätti minut). No, olen ottanut temestaa (yllättäin) se on ainoa uskollinen, joka auttaa aina kun sitä tarvitsen. Temesta I love you!
Eihän tuo nyt ole mitään. Minä juon alkoholia joka viikonloppu kumpanakin päivänä. Niin olen tehnyt jo 6 vuoden ajan enkä näe siinä mitään ongelmaa. Välillä tulee vähän viikollakin otettua.
En minäkään pidä sitä määrällisesti minään. Se on tosi vähän. Kun aloimme yhteen mies oli juonut todella paljon. Kaikki vapaa-aikansa. Omaa alkoholistitaustan. Töissä aina kuitenkin käynyt, kun oli työnarkomaanikin ennenkuin joutui jäämään pois työelämästä. Mutta vaikka mies juo nykyään noin vähän niin kuitenkin sitten usein käyttäytyy tolloillen ja kait olen yliherkkä niin pahoitan mieleni sitten pitkäksi aikaa. Mutta se hänelle suokoon, koska on jo kolme vuotta niin hyvin päässyt liikakäytöstä eroon.
Eipä se räyhäämällä tiada se juominen loppua. Miehellä varmaan on omat paineensa: ne rahahuolet ja omat sisäiset murheensa. Alkoholismi on tunne-elämänongelma ja siihen liittyy valhe itseä jaläheisiä kohtaan. Hänen pako ja helpotus on alkoholissa ja sinua auttaa nuo lääkkeet.
Kiitos kommentista! Eteenpäin on pakko vain mennä, päivä kerrallaan tuli sitten mitä tuli. Tiedän, että jos minä tästä edes vähän piristyisin niin mieskin ilahtuisi valtavasti ja silloin meillä menee aina paremmin. Kun vaivun täyteen "koomaan" hänkin alkaa oirehtimaan. Se on nähty niin monta kertaa. Siitä tulee noidankehä. Hän ei jaksa huomioida minua tai minä en enää ota vastaan tai ilahdu mistään mitä hän tekee. Sitten hän turhautuu ja alkaa pöllöilemään, onneksi harvoin kuitenkin. Sitten minä etäännyn hänestä taas jne.
No, lääkkeet auttaa pahimman hermopaineen alla. Ne ovat konsti nyt. Eivät tietenkään ikuisesti. Mutta kukapa huomista päivää tietää muutenkaan mitä se tuo tullessaan sen kun oppisi ja elämään tässä hetkessä. Nythän elämä jää elämättä. Mutta ei sillekään mitään voi jos on masennuksesta lamaantunut siis sairas jne.
Täytyy muistaa, että viimetingassa jos kaikki menee päin mäntyä on ainoa lohdutus päästä kärsimyksistään ja sen teemme yhdessä ja siksi pysymme yhdessä tiedän sen. Kohtalo pitää meidät yhdessä, koska se haluaa meidät molemmat.
Hei häkkilintu, yhtä asiaa ihmettelen? miten kaikkien sairauksien ja lääkkeiden jälkeen voit kirjoittaa noin virheetöntä ja selkeää tekstiä?
yleensä lääkkeet ja masennus vie ihmiseltä kyvyn ajatella selkeästi?
Edelliselle kirjoittajalle.. Kuule, melkein hämäännyin kommentistasi. Itse kannan jatkuvaa itseinhoa siitä, kuinka epäselvästi, polveillen ja huonoa kapulakieltä kielioppivirheineen tänne suollan :) Ja tosiaan, lääkepäissään. Mutta, toisaalta en ole jaksanut välittää. Ajattelen, että on tärkeämpää saada purkaa ajatuksiaan, kuin alkaa kuvittelemaan tätä joksikin luovan kirjoittamisen kilpailuksi tai kotitehtäväksi
Eilinen ei ollut ihan huono päivä. Sain siitä jonkinlaista luottamusta, että minullakin voi vielä, ainakin hetkittäin olla hyviäkin hetkiä, pätkiä, tunteja kerrallaan. Jaksoin aika hyvin tehdä kotitöitä, pitää huolta syömisistä (terveellisestä ruokavaliosta), ottaa myös vitamiinit, eikä pelkästään bentsoja ja muuta skeidaa. En väsähtänyt heti. Iltapäivällä tuli tunne, että nyt täältä on lähdettävä ulos, siis talosta. Yli viikko kului sisällä. Ajattelin, en siihen kuole jos ulos menen. Samantien aloin vetää vaatteita päälle ja mies katseli ihmeissään, heh. Kysyin voisimmeko käydä pienellä autoajelulla vaikka, että minun on hinattava nyt itseni pois täältä 4-seinän sisältä tai tulen aivan kahjoksi.
No, ajelulle lähdimme. Piti olla pieni lenkki vain, että totuttelisin ihmisten ilmoilla käymistä, mutta ajelimmekin monta tuntia. Naapurikaupunkiin ja sieltä vaikka minne. Oli ihan ikiva, kun maisemat vaihtuivat. Sieltä tullessa olin kyllä vähän väsynyt, kun en ole tottunut pitempiä matkoja, enkä ollenkaan missään käymään, kuin pakolliset lääkärit ym. Menin pitkälleen ja annoin rasituksen tasaantua.
Toinen edistys, jota en tahdo kehdata tänne kertoa. Sen verran älytön juttu. Mutta kerrottakoon nyt vaikkakin häpeillen.. Siis olenhan kertonut, että masentuneena, ahdistuneena ja voimattomana käyn pesulla joka päivä, eli ne kriittiset kohdat pesen, mutta en välttämätä mene kokopesulle suihkun alle. Siis en jaksa käydä suihkussa. En kuitenkaan halua haistakaan, joten ne haisevat paikat pesen ja vaihdan päivittäin alusvaatteet, sukat, olohousut ym. Käytän deodoranttia ym. Mutta eilen siis ajelun jälkeen, kun väsymys oli tasaantunut, ajattelin, että nyt tai ei koskaan menen suihkuun ja jynssään itseni pesusienen kanssa kunnoll
Tämän jälkeen olin aivan varma, että viimeistään taju lähtee väsymyksestä. No, ei lähtenytkään. Jaksoin vielä valvoa, syödä sushia (nam!) iltapalaksi, katsoa telkkua ym. No, seuraava pelko oli, että tänään en varmaan jaksa sitten tehdä yhtään mitään eilisten "repäisyjen" vuoksi.
Yllättäin heräsin aika virkeänä (ei tietysti koskaan se olo kuin täysin terveenä), mutta jaksoin alkaa hyvin aamutoimet, sen jälkeen siivosin ihan kunnolla, järjestelin ym puoleen päivään saakka. Mies lähti kaverinsa kanssa asioille. periaatteessa olisin jaksanut ehkä lähteä mukaan, mutta päätin edetä maltillisesti, etten tee joka päivä noita "ekstroja" eli kotoa poistumisia, varsinkin ihmisten ilmoilla, kaupoissa ramppaamiset ovat hiton rasittavia. Eli niitä teen aika säästeliäästi, etten kuluta voimiani kerralla loppuun. Ne "putoamiset" ovat niin raskaita sitten fyysisesti, sekä henkisesti. Yritän kuunnella itseäni ja kroppaani ja elää sen mukaan.
Nyt odottelen, että mies tulee asioilta tuoden ne, mitä listasin ja ehkä jotain ekstraa, kuten yleensä. Jokin kiva yllätys, pienikin, piristää mieltä. Mutta tiedän senkin, että silloin, kun on ihan puuduttavan masennuksen lamaama niin ei ilahdu mistään, vaikka joku kantaisi sinulle suoraan sänkyyn taivaan tähdet ja kuun ei sekään saa ilmettäkään värähtämään tai aiheuttaa vaan kiukkua ja turhaannusta, kun "häiritään" niin törkeällä tavalla. No, semmoista se on pahimmillaan.
Mutta nyt siis pari päivää parempaa ja yritän siitä nyt ottaa kaiken irti, koska seuraavaa päivää, edes saman päivän iltaa ei voi tietää ainakaan mielen osalta mihin se vaihtuu. Pää on kuin heikkohermoinen tuuliviiri. Miehen sanoin: "hermo romuna". Se on hyvä ilmaisu. Vaikka nyt päällepäin hiukan voi jopa hymyillä niin siellä taustalla on koko ajan se sama masennus/ahdistus/lamaannus/paniikki, joka saattaa, jonkin pienen asian laukaisemana ryöpsähtää esille pyytämättä ja yllätyksenä, kuin faksi eräälle poliitikolle aikanaan.
Tuosta tulikin mieleeni, että ennen, ollessani "oikea minäni" olin kiinnostunut politiikasta, yhteiskunnasta, kulttuurista ja hyvin monesta muustakin. Mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia oli paljonkin. Ideoita ja suunnitelmia pukkasi melkoista tahtia, joita myös toteutin. Harvoin oli tylsää. Eli olin hyvinkin elinvoimainen ja aikaansaapa. Jokseenkin varjo olen nyt entisestä, kun elämää ei paljon ole sänkyä etäämmällä ja kotipihakin on kauan matkan päässä. Kiinnostuksen kohteet: lukeneisuus rajoittuu Jyskin, Plantagenin, Tarjoustalon ja Robbarin mainosten selailuun, suuhunpantavat sushiin ja bentsoihin, klassinen musiikki sentään soi vielä korvaan. Peilikuva on jokin vieras..huh.
lintuhäkki vastaa... tarkoitinkin, että sun tekstisi on todella selkeää ja pystyt hyvin kuvaamaan omia tunteitasi ja tuntemuksiasi. hyvä niin tietenkin.
itse masennuksesta kärsivänä, en ajoittain saa aikaan mitään tekstiä, enkä osaa kuvailla pään sisäistä sekamelskaa, sitä masennuksen harmaata höttöä jossa ei ole alkua eikä loppua. tilaa ja tunnetta missä neula jalanpohjassa ja auringonpaiste tuntuvat ihan samalta. sinä osaat kuvailla itseäsi, elämääsi ja tunteitasi todella hyvin, se on tärkeää jos aikoo parantua masennuksesta. joskus vain tuntuu ettei haluakkaan tuntea muuta kuin sen harmaan tasaisen masennuksen, elämän tarjoamat tunne elämän vuoristorata on joskus vain niin liikaa...
Pakko kertoa. Mies tuli asioilta. Olin vähän nyrpeentynyt, kun tuntui viipyvän kauemmin, kuin yleensä. Mielikuvitus alkoi jo laukata.. Kyllästynyt minuun. Ei enää viihdy kanssani. Onko jonkun toisen luona.. ja masennushan se alkoi hiipiä mieleen. Voi pyhät pyssyt, että sitä pitää olla pässi. No, mies tuli ruokakasseineen. Oli ostanut jos mitä minun herkkuja. Ajattelin hieman ivallisesti, että jopas nyt lahjotaan, ku on puoli päivää lietsuttu ties missä (tiesinhän, että asioillla).
No, mentiin makkariin siihen tuttuun sänkyleiriin. Tilattiin kinkistä ruokaa ja sitä odotellessa mies yhtäkkiä pyysi minut sulkemaan silmäni. Minä siihen tiuskin, että miksi pitäisi ja minkä takia. Mies vain pyysi ja minä tuhahdin, että ok! Suljin silmäni ja kuulin, kun hän rapisteli jotain. Kun avasin silmäni, mies oli polvistunut eteeni KULTAINEN TIMANTTISORMUS avatussa sormusrasiassa ja kosi minua!!! Sanoi, että oli jo pidemmän aikaa suunnitellut kaikkea ja pihistänyt rahaa niihin. Eli sormusta (kallis), romanttista lomamatkaa (kallis) ja vaikka mitä muuta.
Arvatkaa, että vähän piristi mieltä. Minä siinä rumana, nyrpeänä sheetanan mikkihiiripöksyt jalassa läsötän sängyllä ja toinen KOSII minua. Vuolas itkuhan siinä pääsi, eikä ollut vaikea sanoa: "Kyllä, tietysti! Ja minä kun olen ajatellut miehen suunnittelevan minun jättämistäni, hah! Kyllä olenkin ollut vainoharhainen. Sitä se masennus teettää. Mies ilmeisesti ihan oikeasti rakastaa minua, kun kaiken tämän helvetin jälkeen haluaa vielä naimisiin!
Sushia maistellen. PS. Tyylilleni uskollisena jouduin ottamaan yhden temestan ja puolikkaan pamin, tästä "järkytyksestä" johtuen.. :)
Tänään oli erikoinen päivä. Olin aamu 8 iltapäivä 5 saakka ihmisten ilmoilla. Siis aamulla lähdin miehen kanssa liikenteeseen. Täytyi käydä kultasepänliikkeessä hakemassa miehen sormus. Sen jälkeen kävimme syömässä (sushia yllättäin) ja kiertelimme eri kauppoja ja ostoskeskuksia ym. Ostin pari ruukkuruusua, uuden takin ja muuta pientä tarpeellista. Ja jaksoin jopa aika hyvin koko kierroksen. No, nyt olen aika väsynyt. En ole varmaan puoleen vuoteen kävellyt ja viettänyt noin kauan aikaa kierrellen kauppoja ym.
Aamulla lähtiessä hirvitti vähän, mutta kaikki meni hyvin. Tosin isoista ostoskeskuksista en oikein välitä. Niissä on liikaa kaikkea. Tavaroita, ihmisiä. Yllättäin kyllä katselin ihan mielenkiinnolla ihmispaljoutta kun kerrankin näin. Enhän näe ketään, kun olen aina kotona. Tämä päivä rikkoi kait sen eristyneisyyden, vaikka en kyllä viitsi alkaa joka päivä ulkona kulkemaan, ainakaan kaupungilla, kaupoissa . Mutta tuskin enää olen viikkoa tai kahta neljän seinän sisällä. En tiedä saiko se eilinen kosiminen minut niin "sekaisin", että aloin elää normaalimmin. Olinko niin ahdistunut, kun pelkäsin miehen aikovan jättää minut, että masennuin siitä täysin ja se pahensi kaikkea.
Aamulla en ottanut mitään lääkkeitä (huumeita) ja siltikin päivä meni hyvin. Kotia tultua otinkin yhden temestan ja puolikkaan pamin ihan vain "huvin vuoksi" ja tasaamaan erikoisen päivän aiheuttamaa henkistä painolastia, vaikka olikin positiivista. Minä en aina tahdo kestää positiivisiakaan muutoksia, etenkö tarvitsisi tasata suuria tuntemuksia.
Huh, paljon on tapahtunut edistystä ihan parissa päivässä. Toki kaikki ongelmatkin ovat olemassa, mutta jo se, ettei mieti itsemurhaa joja ikinen päivä on aika hyvä juttu. Että on elämässä muutakin, kuin synkimmät mietteet ja lamaannus.
Nyt en jaksa enempää. Kuuntelen Topi Sorsakoskea ja tasaan mieltäni, lepäilen, ehkä syön kohta jotain. Ai niin, ja tänäänhän on vappuaatto, joten hyvää vappua jos joku sattuu tänne lukemaan! Minä en juhli vappua mitenkään enkä noteeraa. Joulu ja juhannus ovat minun juhlat.
En ole ollut 4-seinän sisällä. Vappupäivänä lähdimme pitkälle ajelulle ja kävimme syömässä. Tänään lähdimme jo aamusta liikkeelle ja palasimme iltapäivällä. En tiedä alanko kuntoutua fyysisesti vai onko masennus hellittämässä. Olen muutamana päivänä saanut jo elämäntyylin, kuin normaalin ihmisen elämäksi.
tarkoittaa, etten itke vähän väliä itsemurhaa miettien. Loju pää-asiassa sängyllä ym. Vaikka isojen markettien ja muiden ihmisten ilmoilla kiertely on kyllä todella rasittavaa pitkästä aikaa, kun siihen ei ole tottunut. Se on väsyttänyt. Illalla ei tarvitse unta odotella. Tänään siivosin vielä kaappeja ja kävi suihkussa nyt illalla.
En tiedä mikä on vaikuttanut ja mihinkin. Välillä synkkyys hiipii mieleen ja silloin otan heti bentsoja. Mutta nyt niiden vetäminen ei ole ollut päivän tärkein eikä ensimmäinen asia. Olen huomannut, kun on enemmän tekemistä ja menemistä niin ei ole heti ensimmäisenä vetämässä pillereitä.
Eipä sen kummempaa. Hyvä näin. Sama tahti, kun voisi jatkua ja vielä parantua. Mutta en ole turhan toiveikas. Mikä tahansa pienikin "vastoinkäyminen" voi suistaa kaiken radaltaan.
Turhaan hehkutin. Tänää aamulla olin niin väsynyt, että hyvä kun jaksoin sängystä nousta. Oiskohan viime päivien riehaaminen vienyt voimat, kun ei ole tottunut. Suosiolla jäin aamulla kotia, kun mies lähti asioille. Vedin pilleriä, jotta tulisin toiintakuntoiseksi. No, jotain se auttoi, mutta ei mitenkään kehuttavasti. Perhana, että tympii tällainen väsy ja siitä tietysti masis.. Liekö tulen koskaan olemaan entiseni. Tämä koko homma on invalidisoinut minut. No, kortisonista olen kait viimein päässyt eroon. Nyt on enää vatsalääkkeet ja benzot. Benzoja en lopeta vielä aikoihin, sellainen tunne. Ehkä saan jopa mielialalääkkeetkin seuraavaksi lääkäriltä.
Mutta, parempaan on menty mun mielestä. Olen sentään välillä lähtenyt liikkeelle, ihmisten ilmoille eli murtanut eristyneisyyden. Olen tehnyt kotitöitä ja käynyt suihkussa ym. Nämä väsypäivät on inhottavia vihaan niitä, mutta sitten makoilen ja vedän pillereitä pitääkseni pään kasassa.
Ennen en ollut materialisti. Eikä mieskään. Nyt olen huomannut meidän kummankin etsivän lohtua tavaroista ja erilaisista hankinnoista. Mies kehitti hieman rahaa eräältä taholta ja olemme voineet ostaakin jotain, sekä maksaa laskuja. Eli niiltä osin tilanne on helpottanut.
Olemme käyneet kaupoissa. Ostaneet tavaroita. Syöneet ulkona. Syöneet kotona parempaa ruokaa. Huomaan, ettei se tee minua onnelliseksi. Aamulla muistelin melkein itkien aikaa, jolloin asuimme enemmän maaseudulla, luonnon rauhassa eläen aika luonnonmukaista elämää. Se vasta oli elämää. Sitä on ikävä. Kaupunkielämä ei taida sopia minulle vaikka onkin helppoa. Mutta maalla asuessa täytyy olla kunnossa, että jaksaa tehdäkin siellä jotain.
Niin moni ihana kultakurkku musiikin tekijä on "mennyt"..
Ajattelin tuossa, kun kuuntelen Topi Sorsakoskea. Hän ja Kari Tapio olivat sellaiset kingit, ettei parempaa. Vanhemmista Laila Kinnunen ja Carola.
Ilman musiikkia (ja lääkkeitä) olisin varmaan jo haudassa. Aivan totta. Synkimmät hetket on pelastanut sopiva "onnellinen" pökkyrä ja ihana musiikki ja olen ollut jossain muualla, kuin siinä kamalassa todellisuudessa.
En muuten mieti itsemurhaa nyt enää joka ikinen päivä, kuten maalis-huhtikuussa.
Onneksi saan olla kotona. Onneksi minulla on tämä ihana makuuhuone, jossa hyvä sänky uusilla petivaatteilla. Vieressä pöytä täynnä kauniita esineitä; kaksi ruukkuruusua, enkelipatsaita, enkelikehyksissä kuva minusta äidin sylissä pienenä, vanha pöytälamppu, kirjoja (joita mies osti, joita en jaksa lukea), levyjä, musavehje ym. Seinällä enkelitauluja. Tarkoitus olisi tehdä tästä pikkuhiljaa henkimaailmaa tai paratiisia muistuttava "tila", jossa olisi ihana maata pikku pöllyssä, kuin taivaassa.
Tänään olen siis ollut makkarissa. En ole tehnyt kotitöitä. Olen vetänyt lääkkeitä. Kuunnellut musaa. Nyt tyhjennän lauantaipussia, jonka mies toi. Aiemmin söin sushit, jotka mies myös toi. Sain myös pikky-myy ja haisuli-nuket, kaksi muumi-pyyhettä ja kaksi uutta tyynyä. Mies on taas niin ihana ja kultainen. Olen opettanut miehenkin vetämään pillereitä. Nyt se veti selkäkipuun Oxynormia ja juoksee pitkin pihaa kuvaamassa uudella kameralla kolmea oravaa, jotka syövät pähkinöitä niille laitetusta kupista kuistilta ja laukkaavat pitkin talon seiniä.
Elämmekö hullujenhuoneella...??
Kyllä se elämä meitä kolhii joskus kovastikin. Voi lopulta päätyä siihen tilanteeseen että toteaa itselleen: "En jaksa enää päivääkään." Silloin ollaan todella pohjassa.
Ja sieltä ei omin voimin enää nousta. Mutta onneksi on yksi joka näkee, tietää ja nostaa, mikäli me annamme Hänen tehdä sen. Hän nostaa, kantaa ja pelastaa meidät niin että elämä voi jälleen hymyillä. Tahdotko antaa nostaa itsesi sieltä loasta?
Olen itse kokenut elämän myrskyjä ja "täydellisen" kyllästymisen ja väsymisen. Silloin kohtasin Hänet joka nosti minut ja antoi minullekin tulevaisuuden ja toivon.
Sain kokea onnen ja elämän jota en tiennyt olevan olemassakaan mutta se oli olemassa minullekin. En puhu teorioita. Puhun todellisesta elämästä ja todellisesta Vapahtajasta ja Pelastajasta joika tulee elämäämme mikäli me itse sitä pyydämme Häneltä. Silloin kaikki muuttuu "Katso uudeksi minä teen kaiken". Sinä voit myös kohdata Hänet. Silloin elämäsi muuttu. Se muuttuu aina parempaan päin. Et siis häviä mitään. Sinä saat elämän.
Lue omia todistuksiani niin tiedät että en ole teoreetikko. En suosittele sinulle avuksi mitään ihmiskonsteja enkä pillereitä. Ihmisten antama apu kun ei näissä tapauksissa anna sitä tarvittavaa lopullista apua ja ratkaisua. Apu minulle ja sinulle tulee Herralta joka on tehnyt taivaan ja maan. Hän ei salli sinun jalkasi horjua. Sinun varjeliasi ei torku eikä nuku. http://www.jaikal.se/48683125
Kiitos vierailustasi :) Ja huomenta kaikille. Vierailin sivullasi ja se oli ihan mielenkiintoinen. Nuo uskonnolliset asiat ovat ajoittain olleet elämässäni läsnä. Uskon kuolemanjälkeiseen elämään ja jonkinlaiseen kokeimpaan voimaan (Jumalaan tms.) mutta Raamatun jaarituksia en jaksa lukea, koska ne eivät tunnu todelliselle. Rukoilen silloin tällöin. Uskon henkiin ja henkimaailmaan. Hyvään sellaiseen.
Ei niistä enämpää. Pilviseen aamuun on herätty täällä. Eilen olin taas liikenteessä. Kaupoissa. Ihmisten ilmoilla. Onhan se ilahduttavaa huomata, että kykenen siihen taas. Tosin tunnun vieläkin väsyväni helposti. Ja en erityisesti nauti ihmisten näkemisestä. Enemmän kiinnostavat vain maisemat, rakennukset, kauniit esineet ym. Minulla on vieläkin kova halu vetää itseni johonkin pökkyrään. Mistä ihmeestä tuo halu oikein tulee? Masennuksesta? Ahdistuksesta? Tottumuksesta? Ei minulla ennen ole tällaista mielitekoa ollut.
Täällä kotona on nyt viihtyisämpää. Hankittu muutamia uusia kalusteita. Minä en siedä, kuin vaaleita värejä. Valkoinen eri muodoissaan on hallitseva väri. Onhan se tylsää tykätä valkoisesta sisustuksesta, kun niin moni muukin siitä tykkää. Ei kovin omaperäistä. Mutta voihan miettiä miksi niin monet ihmiset tykkäävät valkoisesta? Ehkä se on halua puhtauteen ja "taivaallisuuteen". Huomaan, että olen aika kuutamolla vaikken ole tänään vielä ottanut mitään lääkettä. Eilen otin vitamiineja. Meninkö niistä sekaisin? No, vitsi..
Ai niin. Itkenyt en ole moneen päivään. Ja alan jo tottua uuteen lyhyeen hiusmalliin, mutta ei tämä mitään onnen auvoa ole. Tunnen oloni hyvin sekavaksi ja ailahtelevaiseksi. Tunnelmat vaihtuvat, kuin värit valolampussa. Mutta kieltämättä se, että olen poistunut 4-seinän sisältä on katkaissut pahinta masennusta (johon minulla kuuluu jatkuva itsemurhan ajatteleminen) En ole jatkuvasti nyt ajatellut itsemurhaa, kun on ollut muutakin tekemistä.
Tänään taas vaihteeksi hieman väsy olo. Taidan ottaa aika rennosti. Lojua, kuunnella musaa, syödä ja kerätä voimia. Ja vetää lääkkeitä, valitettavasti..vaikka oikeastaan se on minulle aivan sama vaikka vedänkin. En jaksa tuntea siitä syyllisyyttä. On kiva olla pikku pöllyssä. Se saa kaiken näyttämään hieman paremmalta.
Vielä.. En tiedä onko tunnemaailmani jotenkin latistunut, kun taas tuntuu, etten rakasta miestä niin paljon, kuin ennen. Kummallista. Olemmehan hankkineet kaikenlaista minulle mieluista ja hän on ollut aivan normaali ihana itsensä. Silti olen akanut tuntea itseni yksinäiseksi ja etten enää rakastaisi niin paljon. Pelottavaa. Olenko alkanut etääntyä tästä suhteesta? Sitä en kyllä halua missään nimessä. Mies on minulle kaikki kaikessa ja jos tämä suhde menee syteen ei sen jälkeen ole mitään.
Ehkä olen kuitenkin loukkaantunut siitä, että hän ei ole niin paljon osoittanut minulle hellyyttä. Ei ole tullut päivisin sänkyyn makaamaan viereeni ja ottanut kainaloon (kuten pahimmissa vaiheissa joskus talvella) ei ole tehnyt ruokaa ja tuonut sitä sänkyyn minulle. Ei ole niin usein sanonut rakastavansa. Olenko hieman pettynyt häneen? Ehkä. Ja se tekee minut vihaiseksi ja etääntyneeksi. Vetäydyn omiin maailmoihini ja lievitän ikävääni lääkkeillä.
Kuitenkin hän kosi ja vaihdoimme sormuksia. Loukkaantuiko mies siitä, etten halunnutkaan vielä mennä maistraattiin vihittäväksi vaan halusin siirtää aikaa etäämmälle? Tiedäpä tätä kaikkea. Päivä kerrallaan. Yritetään. Paljon on hyvääkin ja paljon on pahaa.
Maailma yleisesti on pilalla. En välitä koko maailmasta. En halua sitä. Haluan vain olla itsessäni. Omassa maailmassani. En halua todellisuutta sinne. Haluan paratiisin ilman käärmettä. Kuka on käärme? Olenko se minä itse? Onko se mies? God only knows..
Ilma pimenee. Ihanan hämärää. Alkaisipa sataa. Pitäisi tehdä kamala suoritus; keittää kaurapuuroa. Apuaaa, en jaksa. Mistä saisin voimaa keittää sen puuron ja syödä sen? Pakotanko itseni? En tänään.
En tiedä kuinka paljon olet lukenut todistuksiani. Mutta kerron sinulle ihan lyhyesti että minäkin olen ollut masentunut ennen uskoon tuloani. Tuntui että elämä päättyy tähän ja mitään valoa ei ole. Sitten tulin uskoon. Tein sen minkä tiesin Jumalan tahdoksi elämässäni. Tein täydellisen parannuksen kaikesta tietoisesta synnistä, päätin lähteä seuraamaan Jeesusta Kristusta ja ottaa Hänet vastaan Herrakseni ja Vapahtajakseni.
Kun sen tein, ja sitten muutaman päivän jälkeen tunnustin Jeesuksen Kristuksen Herrakseni työpaikallani, sain kokea valtavan vapautuksen ja ilon. En olisi koskaan uskonut enkä ymmärtänyt että sellaista ilooa ja elämää on edes olemassa. Eikä sitä olekaan olemassa tässä maailmassa (lue; ohi Jeesuksen ja uskon häneen). Se ilo ja vapautus ahdistuksista ja masennuksista on Jeesuksessa Kristuksessa uskon kautta Häneen. Hän on tullut taivaasta Jumalan lähettämänä sinulle ja minulle ELÄMÄKSI. Sinä olet ilman tätä Jumalan antamaa elämää koska sinulla ei ole Jeesus Kristus sydämessäsi. Hän on elämä(si) jota sinä vielä pidät sydämesi ulkopuolella. Siksi sinulla on niitä vaikeuksia joista kerrot. Usko minua. Ota vastaan elämä Jeesuksessa Kristuksessa.
Uskonelämäni aikana uskovanakin olen monta kertaa ollut alamaailmoissa lyhyempiä aikoja. Usko Jeesukseen kun on myös taisteluja. Ei se ole aina iloista ylistämistä. Tuntemukset ovat joskus olleet vähäisiä mutta joskus todella raskaita. Olen näissä tilanteissa kääntynyt Herran Jeesuksen Kristuksen puoleen ja pyytänyt Häneltä apua. Hän on aina tullut ja antanut minulle avun. Joskus Hän on kääntänyt levyn muutamassa sekunnissa niin että masentuneesta itsetuhon partaalla olevasta miehestä tuli muutamassa sekunnissa vapaa, onnellinen ylistelevä mies. Tämä on ihmeellistä mutta se on myös TOTTA. Kerron näitä tapauksia sivustollani.
Lue todistuksiani ja ajattele että sinulla on sama mahdollisuus saada elämäsi purteen Hän, jolla on kaikki valta, ja joka rakastaa sinua enemmän kuin sinä voit edes aavistaa. Koska olen itse kokenut Jumalan apua, uskon että Jumala voi auttaa toisiakin ihmisiä. Olen myös kuullut monien uskovien kertovan samantyylisiä todistuksia joita minulla itsellänikin on.
Ei Jeesus tullut tuomitsemaan maailmaan. Hän tuli pelastamaan maailman. Hän pelastaa ne jotka tulevat Hänen luokseen uskossa Häneen. Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen ja sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi kun he saavat nähdä sen muutoksen mikä elämässäsi tapahtuu kun uskot Jeesukseen. He ymmärtävät että olet saanut kokea jotakin itsesi ulkopuolista apua ja että lääkärit ja pillerit eivät ole voineet saada sitä muutosta aikaiseksi. Sinä myös kerrot heille että Jeesus Kristus on pelastanut minut ja että Hän on vapauttanut minut. Työkaverini näkivät sen muutoksen minussa ennen kuin olin sanonut heille yhtään sanaa. Yksi työkaveri kysyikin minulta: "Jaikal, mitä sinulle on tapahtunut kun olet noin onnellinen näin maanantaiaamuna?" Kun sitten kerroin että Jeesus on pelastanut minut ja että olen saanut syntini anteeksi Häneltä ja Hän on nyt Herrani ja Vapahtajani, silloin sain pelastusvarmuuden ja ihan käsittämättömän suuren ilon ja vapauden tunteen.
Uskoon tuloni oli siis toisten ihmisten havaittavissa. Minä olin muuttunut masentuneesta huonovointisesta itsemurhaa harkitsevasta syntisestä onnelliseksi vapaaksi Jumalan lapseksi. Ja tämä mahdollisuus muutokseen on myös sinulla.
Kysymys on siitä mitä sinä teet Herralle Jeesukselle Kristukselle. Juutalaiset eivät kansana ottaneet Häntä vastaan. He hylkäsivät Hänet ja ristiinnaulitsivat Jeesuksen Kristuksen, vaikka hän oli ja on heidän Herransa ja Vapahtajansa. (Huomaa että Vapahtaja vapauttaa ihmisen) Mutta niille, jotka ottivat/ottavat Jeesuksen vastaan, Hän antoi/antaa voiman tulla Jumalan lapseksi, niille jotka uskovat Hänen nimeensä. Siis, mitä sinä teet Jeesukselle, se ratkaisee tulevaisuutesi suunnan.
Voi luoja, että osaa v*tuttaa. En jaksa enää tuota miestä. Jatkuvaa valitusta, kiroilua (itsekseen) ja napinaa kaikesta. Ei ole mikään hyvin. Koko maailma on aivan p*aska, kaikki pitäisi räjäyttää jne. No, riitahan se taas tuli. Mies hössäsi naapurin ukon kans ja lähtivät viemään jätteitä erääseen paikkaan. Lähetin aika äkäisen viestin perään, että olisi voinut minunkin kanssani suunnitella päivän kuvioita, että haluanko minä lähteä jonnekin tai että teemmekö yhdessä jotain. Muutenkin tosi ärsyttävää, kun mies tuntuu tuon naapurin seurassa muuttuvan aivan eri ihmiseksi. Alkaa esittää niin rehvakasta aivan kuin teini-ikäinen. Tyhmiä vitsejä ja muuta sekoilua. Minua alkaa aina tympimään. Tuntuu, kuin pakenisi minua ja kotia tuon naapurin seuraan. No, viestissä haukuin kyllä miestä (v*tun m*ulkuksi) mikä oli typerää, mutta olin vihainen. Mies sinkosi takaisin kotia ja alkoi vihaisena hokea, että lähdetään sitten jonnekin jos kerran haluan. Sanoin, etten lähde yhtään minnekään, kun ilmapiiri on näin huono. Viestissä sanoin myös, että kun tästä toivun niin voi sitten yksinään miettiä miten minua oikein on kohdellut. Sehän oli uhkaus erosta.. ei kait ollut kovin järkevää. Tuntuu vain, että viimeisen puolen vuoden aikana mies on saanut vallan käsiinsä ja tekee, miten häntä huvittaa. Koska olen ollut väsynyt enkä ole jaksanut asioita hoitaa ja mies on hoitanut ne yksin ei minulta enää kysytä mitään. Ei minua kyllä enää edes kiinnosta esim. tilien saldot jne. Maksakoot ja hoitakoot. Tulee vain olo, kuin olisi joku vammainen, kun pankkikorttinikin on miehellä, koska hän maksaa laskut. Ja kiukuttelee ja osoittaa mieltään kaikesta mitä tekee. Onneksi käskin perua maistraatin. En todellakaan halua viettää häitä tuollaisen henkilön kanssa, joka on täysääliö. Tällä menolla mitään häitä ei tule. Sekin on ollut miehen painostusta se naimisiinmeno. Itse olisin halunnut ensin toipua kunnolla. Muutto oli miehen idea. Kaikessa on saanut tahtonsa perille, kun olen ollut liian voimaton vastustamaan. alan inhota koko miestä ja tätä asuntoa. Tunnelma on mykkä, vihainen ja hirveä. Minulla ei ole muuta konstia, kuin vetää taas temestaa, ehkä se auttaisi edes vähän. En tajua miten meidän suhteesta on tullut tämmöinen. Ei enää mitään lämpöä ja hellyyttä. Painukoot hevon helpikkoon koko suhde ja äijä!!!!!! OLEN VIHAINEN!
Olen näköjään sekaisin. Tottakait rakastan miestä. En tajua, miten ihmeessä taas käyttäydyin noin? Miten saatoin lähettää sellaisen viestin ja haukkua niillä sanoilla minulle ainoaa rakasta ja maailman rakkainta ihmistä, joka tekee kaiken eteeni ja kun hänellä on omiakin sairauksia ja kroonisia pahoja kipuja, kauheaa tuskaa koko ajan niin eihän hän aina jaksa minua paijata ja päätä silittää. Kyllä järjellä sen ymmärrän aina kun tokenen siitä "sokeasta" raivon tilasta mihin menen, kun haukun.
Kävimme kaupassa hakemassa minulle sushia. Katselimme samalla radan varressa lentokoneita. Mies ajoi sinne, koska tiesi, että pidän lentokoneiden katselemisesta. Suuri kone nousi juuri ilmaan. Mies siis jälleen "luovutti" omasta mielensä pahoittamisesta ja alkoi tehdä minua hyvälle mielelle. Rakas, ihana mieheni. Autossa, kun tulimme kaupasta ymmärsin, että minun kanssa on varmasti vaikea elää. Alkoi itkettämään, kun muistin mitä ilkeää olin sanonut miehelle. Eikä hän ole mitään pahaa tehnyt. Miksi en osaa olla purkamatta pahaa oloani häneen? Jos tämä suhde päättyy se on minun syytäni. Mies on tehnyt kaikkensa.
Täytyy varmaan rauhoittua, syödä sushi, ottaa rauhoittavaa ja vaikka rukoilla pitkästä aikaa. Kiitos Julistajalle. Laitoin Pirkko Jalovaaralle rukouspyynnön. en aio tänään enää äkistä miehelle, en todellakaan. Niin hyvä ihminen, ettei parempaa ole.