Tajusin juuri pelottavan asian

Ollaan me kaikki tavallansa jonkin sortin höperöitä. Joten hyväksytään toisemme juuri sellaisena kuin olemme.

Minä ainakin voin sanoa suoraan, olen hullu, täys nutcase.
Pelottavinta on, että suurimmassa hulluuden tilassa olen
myöskin tehokkaimmillani, luovimmillani.
Koetan kuitenkin suurimman osan ajasta pitää sen kurissa,
rajoitan ulospyrskähdyksiä.

Minä mietin juuri samaa, että täällä mielenterveys osiossa on todellakin hulluja.. pitkästä aikaa lukaisin muutamia aloituksia ja tunne mikä näistä nousi oli ahdistus.

Miksi ottaa asenne, en selviä, en pysty, en voi, en kykene, en halua... ja vielä vuosikausiksi? Se on selvä, että jokaisella meistä on murtumispiste, mutta eikö romahtamisen jälkeen voisi seurata uusi alku?

Mietin lähes vuoden eläkkeelle pääsyä, tein itsestäni sairaamman kuin todellisuudessa olin. Erakoiduin ja odotin sitä, että saan olla loppuikäni neljän seinän sisällä tekemättä mitään. Vuosi meni näitä miettien kunnes tajusin etten halua elää tuolla tavalla loppuikääni.

Vaikka kuinka oksettaa ja pelottaa halusin (ja haluan) nousta jaloilleni sekä aloittaa normaalin elämän töitä tehden.

Ehkäpä sekin kertoo parantumisesta kun ei enää kiinnosta notkua täällä ja ihmisten kirjoitukset eivät tunnu enää siltä että niihin voisi samaistua.

Hoitava tahoni ei uskonut minun nousevan psykoottisesta masennuksesta enää tavallisten kuolevaisten pariin.

Jatkossa kierrän psykiatrian, neuroleptit ja mielenterveystoimistot kaukaa, en saanut niistä muuta apua kuin sairasloman. Olisin voinut tämän saman saavuttaa ansiosidonnaisella ilman ajatustoimintaa lamaavia lääkkeitä.

Viisas hullu ei koskaan sekoa niin pahasti, että sairastuisi terveyteen.