Olen miettinyt jo pidemmän aikaa, onko minulla epävakaa persoonallisuushäiriö. On tullut luettua aiheesta suomeksi ja englanniksi paljonkin, hetin huomasin että nuo piirteet sopii minuun. Pelkkä aiheesta lukeminen on jo auttanut, en enää ajattele vanhempieni lähtiessä töihin että ne hylkäävät minut ja eivät tule enää takaisin, mutta silti ajattelen välillä että olen niin vaikea ihminen, että ne inhoavat minua ja haluaisivat minusta eroon, samoin kuin minusta tuntuu jatkuvasti siltä että kaverini aikovat lopettaa yhteydenpidon. Välillä tekisi mieli itse pistää välit poikki, että ei tarvitsisi vain odottaa milloin se tapahtuu. On raskasta olla koko ajan valmiina hyljättäväksi.
Näiden kavereiden seurassa en ole koskaan oma itseni, oikeastaan minusta tuntuu ettei minulla ole edes persoonallisuutta, se vaihtuu radikaalisti kokoajan. Esitän jotain muuta kuin olen ja piilotan kaikki oireeni heidän seurassaan. Jos näyttäisin tunteeni ulospäin, ei kukaan jaksasi minua.
Vaikka olisin kuinka vihainen ja loukkaantunut, hymyilen ja esitän iloista.
Kotona vanhempani ovat ainoat joille usein pienistäkin asioista suutun, enkä piilottele sitä.
Toisten mielestä normaalit pikku riidat on minulle iso juttu ja silloin saatan myös nykyään
viillellä itseäni. Riitaa tuleekin usein siitä kun äitini purkaa niin työ kuin parisuhde ongelmiaan huutamalla minulle. Jos pääsisin muuttamaan omilleni voisi jo se auttaa paljon.
En osaa olla oikeasti onnellinen, en ole koskaan mihinkään tyytyväinen kuin pienen hetken.
”Kaikki tai ei mitään” pätee hyvin kaikkeen mitä ajattelen, tunnen tai teen.
Mielialani saattaa vaihdella hyvinkin ääripäästä toiseen, ensin saatan olla
”onneni kukkuloilla” ja sitten 5 minuutin päästä tuntuu että kaikki on toivotonta ja haluan kuolla, suutun myös nopeasti. Ja sitten usein tuntuu pelkästään tyhjältä, en osaa paremmin kuvailla. Minulla on myös ollut depersonalisaatiota ja derealisaatiota.
Elän suurimman osa ajasta omassa fantasiamaailmassani jossa minulla ei ole näitä ongelmia.
Käyn terapiassa, kun minulla oli ennen masennusta ja osastojakso mutta se on hyödytöntä kun en koskaan kerro siellä mitään, ei minua kuitenkaan otettaisi tosissaan tai sitten vaan tyrkytettäisiin lääkkeitä.
Näiden kavereiden seurassa en ole koskaan oma itseni, oikeastaan minusta tuntuu ettei minulla ole edes persoonallisuutta, se vaihtuu radikaalisti kokoajan. Esitän jotain muuta kuin olen ja piilotan kaikki oireeni heidän seurassaan. Jos näyttäisin tunteeni ulospäin, ei kukaan jaksasi minua.
Vaikka olisin kuinka vihainen ja loukkaantunut, hymyilen ja esitän iloista.
Kotona vanhempani ovat ainoat joille usein pienistäkin asioista suutun, enkä piilottele sitä.
Toisten mielestä normaalit pikku riidat on minulle iso juttu ja silloin saatan myös nykyään
viillellä itseäni. Riitaa tuleekin usein siitä kun äitini purkaa niin työ kuin parisuhde ongelmiaan huutamalla minulle. Jos pääsisin muuttamaan omilleni voisi jo se auttaa paljon.
En osaa olla oikeasti onnellinen, en ole koskaan mihinkään tyytyväinen kuin pienen hetken.
”Kaikki tai ei mitään” pätee hyvin kaikkeen mitä ajattelen, tunnen tai teen.
Mielialani saattaa vaihdella hyvinkin ääripäästä toiseen, ensin saatan olla
”onneni kukkuloilla” ja sitten 5 minuutin päästä tuntuu että kaikki on toivotonta ja haluan kuolla, suutun myös nopeasti. Ja sitten usein tuntuu pelkästään tyhjältä, en osaa paremmin kuvailla. Minulla on myös ollut depersonalisaatiota ja derealisaatiota.
Elän suurimman osa ajasta omassa fantasiamaailmassani jossa minulla ei ole näitä ongelmia.
Käyn terapiassa, kun minulla oli ennen masennusta ja osastojakso mutta se on hyödytöntä kun en koskaan kerro siellä mitään, ei minua kuitenkaan otettaisi tosissaan tai sitten vaan tyrkytettäisiin lääkkeitä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.