Minulla on kolme lasta joista olen ymmälläni tuon vanhimman, teini-ikäisen kanssa... Olemme eronneet hänen isänsä kanssa ja kasvatustyylit eroavat melkoisesti toisistaan emmekä oikein tule keskenämme toimeen... Isän ja tyttären välillä on ollut vuosien varrella kaikenlaisia ongelmia, liittyen mm. siihen ettei isä ehtinyt useinkaan tavata tyttöä. Myöhemmin tytön ollessa 12v, tyttö alkoi olla isän luona jokatoinen viikko. Näin on nyt menty. Isä ja tytär ovat saaneet psykologin apua jatkuvasti yhdessä ja erikseen. Ongelmia on ollut roimasti. Välillä tyttö on mennyt monesti isälleen vain kun "on pakko". Rakastaa kovasti ja on jopa kovin riippuvainen isästä ja isän huomiosta. Isä on aina ollut vähän jalustalla.
Meillä on ollut ns. normaalia elämää, välillä olen itse ollut ihan loppu (lue: kärttyinen) kun on ollut kaikenlaista säätöä. Heti kun luulet että nyt alkaa arki sujua, tulee jokin kriisi... Psykologi on katsonut kuitenkin, että vain isä ja Laura tarvitsevat keskusteluapua, meidän perheemme ei ole päässyt mukaan.
No, se miksi tänne kirjoittelen on se, että tässä oli alkuvuoden sellainen kausi, ettei tyttö halunnut mennä isälle. Meni välillä kun "oli pakko". No, psykologi auttoi ja välit paranivat. Mutta samaan aikaan kun välit isään paranivat, suorastaan kukoistivat, alkoi tyttö ahdistua meillä. Kerran ei sitten tullutkaan isältään enää takaisin, vaan "viettää nyt aikaa isän kanssa". On kuulemma ollut niin paljon jo meidän kanssamme, että haluaa nyt olla vain isän kanssa. Meidän perheemme on erittäin surullinen ja rikki... olen ihmeissäni. Yht'äkkiä tyttäreni ei edes halua puhua kanssani kovin usein, en saa hoitaa hänen kouluasioitaan, hammaslääkäreitä, en mitään. Isi hoitaa.
Meillä on siis ollut tytön kanssa ihan lämpimät normaalit välit. Tytär on aina kaivannut kovasti huomiota mm. iltaisin keskustelua jne. ja on sitä saanutkin. On kysellyt neuvoa kaveriasioissa jne. Ei ole mikään sulkeutunut persoona. Siksi olenkin nyt ihmeissäni! Suutuinkin/loukkaannuin jossain vaiheessa ja sanoin että selvä sitten jos ei mitään syytä voi sanoa tai asiaa selvittää niin jääköön isälleen ja tyttö sanoi ettei aio ikinä tulla takaisin, korkeintaan käväisemään. Ikäänkuin tyttö ei voisi olla "väleissä" kuin yhden vanhemman kanssa kerrallaan.
Tuntuu siis siltä kuin tyttö olisi kertaheitolla heittänyt perheemme roskikseen ja "vaihtanut parempaan". Kaikki sanovat että kuuluu tähän ikään ja että kyllä se siitä, mutta en ole koskaan kuullutkaan vastaavasta eikä tunnu yhtään normaalilta teini-angstilta tms. Ei siis ole tulossa kotiin, ehkä "joskus käymään". En tiedä pitäisikö soitella vaiko jättää rauhaan. Isästään tyttö sanoo että kun isä soittaa 3-5 krt/pv, se on vaan rakkautta, mutta kun en millään viitsisi häiritä niin paljon... Jotenkin vaan sydämessä kaihertaa jokin huoli... äidinvaisto yrittää jotain sanoa, mutta mitä???
Meillä on ollut ns. normaalia elämää, välillä olen itse ollut ihan loppu (lue: kärttyinen) kun on ollut kaikenlaista säätöä. Heti kun luulet että nyt alkaa arki sujua, tulee jokin kriisi... Psykologi on katsonut kuitenkin, että vain isä ja Laura tarvitsevat keskusteluapua, meidän perheemme ei ole päässyt mukaan.
No, se miksi tänne kirjoittelen on se, että tässä oli alkuvuoden sellainen kausi, ettei tyttö halunnut mennä isälle. Meni välillä kun "oli pakko". No, psykologi auttoi ja välit paranivat. Mutta samaan aikaan kun välit isään paranivat, suorastaan kukoistivat, alkoi tyttö ahdistua meillä. Kerran ei sitten tullutkaan isältään enää takaisin, vaan "viettää nyt aikaa isän kanssa". On kuulemma ollut niin paljon jo meidän kanssamme, että haluaa nyt olla vain isän kanssa. Meidän perheemme on erittäin surullinen ja rikki... olen ihmeissäni. Yht'äkkiä tyttäreni ei edes halua puhua kanssani kovin usein, en saa hoitaa hänen kouluasioitaan, hammaslääkäreitä, en mitään. Isi hoitaa.
Meillä on siis ollut tytön kanssa ihan lämpimät normaalit välit. Tytär on aina kaivannut kovasti huomiota mm. iltaisin keskustelua jne. ja on sitä saanutkin. On kysellyt neuvoa kaveriasioissa jne. Ei ole mikään sulkeutunut persoona. Siksi olenkin nyt ihmeissäni! Suutuinkin/loukkaannuin jossain vaiheessa ja sanoin että selvä sitten jos ei mitään syytä voi sanoa tai asiaa selvittää niin jääköön isälleen ja tyttö sanoi ettei aio ikinä tulla takaisin, korkeintaan käväisemään. Ikäänkuin tyttö ei voisi olla "väleissä" kuin yhden vanhemman kanssa kerrallaan.
Tuntuu siis siltä kuin tyttö olisi kertaheitolla heittänyt perheemme roskikseen ja "vaihtanut parempaan". Kaikki sanovat että kuuluu tähän ikään ja että kyllä se siitä, mutta en ole koskaan kuullutkaan vastaavasta eikä tunnu yhtään normaalilta teini-angstilta tms. Ei siis ole tulossa kotiin, ehkä "joskus käymään". En tiedä pitäisikö soitella vaiko jättää rauhaan. Isästään tyttö sanoo että kun isä soittaa 3-5 krt/pv, se on vaan rakkautta, mutta kun en millään viitsisi häiritä niin paljon... Jotenkin vaan sydämessä kaihertaa jokin huoli... äidinvaisto yrittää jotain sanoa, mutta mitä???
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sattuuhan näitä meillä asuu mieheni tytär nyt16v sillon, kun hän meille muutti niin oli 12v ja ei ole sen jälkeen kertaakaan ollu äidillä yö kylässä saatikka koko päivää äitinsä kanssa.
Tapaa äitiäsnä muutaman tunnin viikossa käyvät yhdessä kaupassa ja joskus isovanhempien luona juoluna ja äitie/isienpäivänä.
Tyttö sanoo ettei tule äitinsä kanssa toimeen muutamaa tuntia enempää, koska, jos on pitempään äidin kanssa niin heille tulee iso riita.
Tämä kaikki alkoi siitä kun tytär ei voinut sietää äidin miesystävää, joka asui äidillä, mutta se suhde hajosi, mutta suhde äitiin on silti etäinen.
Toivottavasti suhde paranee, kun tyttö vanhenee, minusta hänen äitinsä on ihan mukava,mutta enhän minä häntä tunne, kun pintapuolisesti.
Alkaa se murkkuikä sieltä tulemaan. Tekee jo vähän irtiottoa äiskään. Kerro vaan lapsellesi, että rakastat häntä ja olet aina saatavilla kun tarvii.
Juuri näin niinku edellinen kirjoittaja vastasi. Onko isän luona muuta perhettä? Entä sinun luonasi? Meillä kävi samoin pojan kanssa; halusi isän jakamattoman huomion (isä asui yksin, meillä kaikki kolme sisarusta) ja muutti siis isänsä luokse 14 vuotiaana. 1,5 vuoden päästä halusi muuttaa takaisin ja muuttikin. Ja ymmärsi sen, ettei voi muuttaa mielinmäärin edestakaisin. Eikä ole sen jälkeen halunnutkaan enää muuttaa. Saipa poika kokea senkin; isän kanssa asumisen. Jos olisin silloin pistänyt vastaan, ei siitä olisi hyvää seurannut. Koko ajan olin poikaan yhteyksissä ja kävi kyllä viikonloppuisin silloin tällöin. Ja ennenkaikkea tein selväksi, että rakastan ja että voi tulla takaisin jos niin haluaa.
Olisin erittäin huolissani tilanteesta koska tyttö on vielä niin nuori, ettei mitään irtautumista äidistä pitäisi tapahtua. Nyt on jokin pahasti pielessä!
Meillä se irtautuminen alkoi kun oli amiskaan meno, niin halusi oman yksiön mistä käydä koulua. Siis just täytti 16v. No olihan se asunto vuokrattava koska omasta kodista ei olisi kerinnyt linja-autolla ajoissa kouluun, tai siis ei kulkenut vuoroja niin aikaisin, täältä maalta. Hyvin on mennyt kuitenkin kun välimatkaakin on vain 12km :)
Pitäisiköhän sinun mennä keskustelemaan asioista sosiaalitoimistoon koska kaikki on mahdollista nykypäivänä, jospa tyttö ei olekaan sitä mieltä ja siellä ihan omasta tahdostaan!
Luulen että on kova ikävä äitiään, mutta ei voi sitä kertoa:(
olen samaa mieltä kanssasi, jos teillä on ollut lämpimät välit niin ei tytär noin vain katkaise välejä. jotain on pielessä ja pahasti.
on myös isän velvollisuus puhua tyttären kanssa asiasta ja vanhempien tärkeydestä.
ei hänen käytös ole vain teinittelyä, äiti on tärkeä teini iässä tytölle.
keskustele exän kanssa jos vain se on mahdollista.