Hei kaikille!
Perustin tämän ketjun, koska huomasin aikaisempien ketjujen olevan kovin vanhoja. Kerron oman tarinani ja toivon, että vastaisitte kysymyksiini. Ne saattavat tätä viestiketjua lukevia.
Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä jo vuosia, mutta hieman ennen vuodenvaihdetta sain ensimmäisen paniikkikohtauksen, josta en palautunut. Tämän jälkeen sain toisenkin kunnon kohtauksen, ja lopulta ahdistus ei lähtenyt ollenkaan pois. Lopulta menin Auroran psykiatriseen päivystykseen ja jäin sinne yöksi. Viikon kuluttua tästä minulle aloitettiin ensin viikon 5 mg Cipralex ja sen jällkeen 10 mg. Lääkkeen aloituksen jälkeen ahdistus paheni ja mieleeni tuli jopa suisidaalisia ajatuksia. Sitten tilanne tasaantui. Lisäksi sain lääkkeeksi 10 mg Propral ja 15 mg Opamox, jotka kummatkin ovat toimineet hyvin.
Olen käyttänyt Cipralexia nyt miltei kolmen kuujkauden ajan, ja jostain syystä ahdistus ja kohtausten pelko ovat taaa nostaneet päätään. Olen tästä kovin harmistunut, ja en jaksaisi enää mitään takapakkia. Käyn kaksi kertaa viikossa terapiassa, ja olen hyötynyt siitä, mutta terapeutti ei ole kuitenkaan mukana arjessa auttamassa jaksamaan ahdistuskohtauksesta toiseen.
1. Mitä lääkityksiä sinulla on tällä hetkellä?
2. Miten lääkityksesi on vaihtunut/lisääntynyt vuosien/kuukausien kuluessa?
3. Käytkö terapiassa? Onko siitä ollut hyötyä?
4. Miten pärjäät elämässäsi? Minkälaiset tilanteet ovat sinulle vaikeita?
5. Mihin asioihin paniikkihäiriösi on vaikuttanut?
6. Oletko käynyt KELA:n kursseilla? Minkälainen kurssi oli? Hyödyttikö?
7. Miten lähipiirisi suhtautuu paniikkihäiriöösi?
Toivon, että tässä keskiustelussa keskustelu olisi asiallista, jotta voimme kaikki hyötyä tästä. Kiitos!
Perustin tämän ketjun, koska huomasin aikaisempien ketjujen olevan kovin vanhoja. Kerron oman tarinani ja toivon, että vastaisitte kysymyksiini. Ne saattavat tätä viestiketjua lukevia.
Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä jo vuosia, mutta hieman ennen vuodenvaihdetta sain ensimmäisen paniikkikohtauksen, josta en palautunut. Tämän jälkeen sain toisenkin kunnon kohtauksen, ja lopulta ahdistus ei lähtenyt ollenkaan pois. Lopulta menin Auroran psykiatriseen päivystykseen ja jäin sinne yöksi. Viikon kuluttua tästä minulle aloitettiin ensin viikon 5 mg Cipralex ja sen jällkeen 10 mg. Lääkkeen aloituksen jälkeen ahdistus paheni ja mieleeni tuli jopa suisidaalisia ajatuksia. Sitten tilanne tasaantui. Lisäksi sain lääkkeeksi 10 mg Propral ja 15 mg Opamox, jotka kummatkin ovat toimineet hyvin.
Olen käyttänyt Cipralexia nyt miltei kolmen kuujkauden ajan, ja jostain syystä ahdistus ja kohtausten pelko ovat taaa nostaneet päätään. Olen tästä kovin harmistunut, ja en jaksaisi enää mitään takapakkia. Käyn kaksi kertaa viikossa terapiassa, ja olen hyötynyt siitä, mutta terapeutti ei ole kuitenkaan mukana arjessa auttamassa jaksamaan ahdistuskohtauksesta toiseen.
1. Mitä lääkityksiä sinulla on tällä hetkellä?
2. Miten lääkityksesi on vaihtunut/lisääntynyt vuosien/kuukausien kuluessa?
3. Käytkö terapiassa? Onko siitä ollut hyötyä?
4. Miten pärjäät elämässäsi? Minkälaiset tilanteet ovat sinulle vaikeita?
5. Mihin asioihin paniikkihäiriösi on vaikuttanut?
6. Oletko käynyt KELA:n kursseilla? Minkälainen kurssi oli? Hyödyttikö?
7. Miten lähipiirisi suhtautuu paniikkihäiriöösi?
Toivon, että tässä keskiustelussa keskustelu olisi asiallista, jotta voimme kaikki hyötyä tästä. Kiitos!
Vastaukset 32
Vanhimmat
Okei. Kukaan ei ole uskaltannut vastata sinulle. Itse olen käynnyt läpi monia eri lääkityksiä. Nyt minulle aloitettiin Lyrica lääkitys. Ensimäistä kertaa tuntuu olo sellaiselta, että pärjään ilman rauhoittavia. Aloitan myös terapian. Tähän mennessä olen käyttännyt alkoholia ja läkkeitä sekaisin. Nyt lyrican aloittamisen jälkeen olen huomannut, että en tarvitse alkoholia edes eritäin vaikeissakin tilanteissa.
Vuosien aiheen tutkiskelun jälkeen ja itse potevana tulin siihen tulokseen että paniikkisyndrooman hoito ei pitäisi kuulua psykiatrian vaan neurologian piiriin. Se on luonteeltaan hermosto-,verisuonisto- ja osittain ainevaihduntahäiriön aiheuttama. Psyykelääkitys pitkällä tähtäimellä on tehoton. Muut ahdistustilat ovat sitten eri asia.
Todennäköisimmät kohtauksen laukaisijat ovat yleensä stressi, joskus tiedostamatonkin, väsymys tai liiallinen fyysinen ( ei psyykkinen!) rasitus. Foobiayksilöillä tietty ympäristö tai tilanne laukaisevat paniikkia. Minulla opiskeluaikana kova stressi ja vilkas elämänmeno aiheuttivat sen. Megapolis metrossa ruuhka-aikana sain ensimmäisen kohtauksen. Mun sukupolvella (70-) "onneksi" on vertaistukea tähän hätään, niin sain jakaa kyllä kokemuksia kavereiden kanssa. Se auttaa eniten.
Täällä 28v ukko, joka sai ensimmäisen kohtauksen n. 2v sitten työpaikan palaverissa ja sen jälkeen yleensä aina palaverissa tuli jonkinnäköinen kohtaus.. Nuo olivat alkuun melko lieviä, toivat yleensä huonon olon ja epätodellisen olon, muttei muuta. Kohtauksia tuli töiden lisäksi peruspaikoissa, kaupat, parturi ym.. Harmikseni en ollut tähän sairauteen koskaan perehtynyt eikä kukaan kaverini ollut tästä taudista minulle kertonut.
Muutaman kuukauden jälkeen minulle tehtiin työterveydessä laajemmat verikokeet ym, joilla poissuljettiin kilpirauhas ym ym. asiat. Tuolloin lääkäri on kirjoittanut, että on keskusteltu mahd paniikkihäiriöstä, potilas seuraa tilannetta ja palaa tarvittaessa. Itse olen varmaan hölmönä aiheen ohittanut tai asiasta ei olla enempää juteltu. Syksyllä muutaman illan kovien pyöräretkien seurauksena jumitin niskani, jolloin kuvioon tuli huimaus ja kohtauksia rupesi tulemaan huomattavasti useammin, vähintään kerran viikossa.
Tuossakin vaiheessa olin vielä töissä, joskin jouduin usein lähtemään kesken päivän töistä pois. Olin löytänyt netistä juttua jännitysniskasta ja pistin nyt syyn tuon piikkiin. Joulun alla tuli totaalinen romahdus nopeasti, eli käytännössä sain pahan paniikkikohtauksen ja toisen seuraavana päivänä ja nämä vetivät minut totaalisen uupuneiksi ja jättivät jatkuvan ahdistuksen päälle. Ihmeteltiin, mitä on tapahtunut ja syyksi löytyi mykoplasma, ajattelin että huh, nyt 3vk antibioottia ja olo paranee entiselleen. Söin kuurin, mykoplasman oireet helpottivat mutta tuskainen ahdistunut olo ja karmea uupumus jäivät päälle.
Helmikuussa lääkäri totesi paniikkihäiriön ja tässä vaiheessa itsekin havahduin, että se minulla on ja rupesin ottamaan taudista selvää jne. Lääkitys psykiatrin kautta Voxra 150mg, pelkkään masennukseen tarkoitettu. Ihmettelin tätä, mutta sitä nyt 2kk syönyt. Myöhemmin diagnoosiksi tuli myös keskivaikea masennus, joten siihen tuo Voxra on varmasti auttanut. Uupumus on pikkuhiljaa lähtenyt paranemaan ja onneksi elämänilo on säilynyt koko ajan ja usko parempaan tulevaisuuteen.. 4kk sairastelun jälkeen aloitin jo lenkkeilyn, joskin pienillä matkoilla, mutta kuitenkin. Tuntuu aikamoiselle harppaukselle tämän hetken n. 1,5km hölkkälenkit jos vertaa tilanteeseen muutama kuukausi sitten, kun 500 metrin kävely tuntui karmealle ja pelkäsin, että elintoiminnot loppuvat ja kuolen lumihankeen..
Sairaslomalla olen ollut sieltä joulusta asti, nyt suunnitelmia töihinpaluun osalta, ahdistuneisuusoireista 50% olen onnistunut hävittämään diagnoosin jälkeen (mm. huimaus lähes kokonaan hävinnyt ja rintapistotkin lähes kokonaan, jossain välissä molemmat olivat todella raskaita), tällä hetkellä pahimmat oireet käsien/huulten puutumiset ja sitä kautta epätodellisen olon tuleminen ja keskittymiskyvyn laskeminen. Paniikkikohtauksia on nyt ehkä 2-3vk välein ja nekin tuntuvat "helpommille", kun tiedän että ne on paniikkikohtauksia. Rauhoittavia tai muita minulla ei ole.
Olen sen verran paljon tehnyt siedätyshoitoa tässä sairastelun aikana, että nyt pystyn toimimaan kauppareissut lähes normaaliololla, ennen tuli aina kauhea pakokauhu kaupassa. Julkisissa kulkuneuvoissa olo on myös jo oikeastaan ihan normaali. Kahviloissakin pystyy taas käymään =) Kavereiden näkeminen pitkästä aikaa nostattaa ahdistusoireita päälle, sydän lyö varmaan sen 100 per min ja tulee levoton olo.. Onneksi se rauhoittuu suht nopeasti.. Lisäksi näistä tilanteista jää sitten raskas olo, vähän samanlainen kuin terveenä tuli normaalista 8h työpäivästä.. Nyt rinta rottingilla ja isoin toivein kohti tulevaa, karmealle tuntuu muistella sitä joulun tilannetta, jolloin kaikki tekeminen tuntui karmealle ja pelkäsin, että kuolema korjaa hetkenä minä hyvänsä.
Sen verran vielä lisään omaan historiaani, että en ole itse keksinyt eikä psykologi tai psykiatri ole myöskään keksineet, mikä tämän sairauden olisi voinut aiheuttaa. Elämässä oli kaikki hyvin myös siihen aikaan, parisuhde kukoisti, töissä meni hyvin, lapsuudesta ei ole traumoja ja aina on ollut paljon kavereita jne.. Muutenkin olen ollut aina melko sosiaalinen ym. ja alkoholi on melko harvoin ollut kulutuksessa, huumeita ei lainkaan. Varmaankin vain huonoa tuuria, että tauti on puhjennut. Äidillä tosin on ollut vähän samankaltaisia oireita lievempänä vanhassa työssään, mutta ne loppuivat kun irtautui työelämästä.
Tulipas pitkä teksti, ehkä joku jaksaa lukea =) Hyvää kevättä kaikille!
Olipa hyvin tuttua tekstiä. Monet näistä olen itsekkin kokennut. Itselläni oli myöskin niskat jumissa vuoden päivät. Pelasin silloin lentopalloa ja sulista. Hiihdin aktiivisesti aika paljon. Voimien uupuessa ja kaatuessani moottoripyörällä liikunta jäi. Tuntui, ettei jaksa lyhyttäkään lenkkiä. Suurin syy oli loppupeleissä, että ennen oli sitkeyttä ja se hävisi. Painoa tuli 25 kiloa lisää, mikä vielä masensi ja vaikeutti liikuntaa. Nyt uusien lääkkeiden kautta elämä näyttäisi taas paremmalta. Työelämä ja muut harrastukset onnistuvat paremmin.
Paniikki- ja ahdistuskohtauksissa tärkeintä on yrittää koko ajan muistaa, että ne ovat ohimeneviä. Pahin vaihe kestää yleensä 15min-30min maksimissaan, ja olo alkaa helpottamaan. Ne minuutit toki on raskaita, kun aikakin menettää merkityksensä.
Kukaan ei kuole, eikä mitään pahaa tapahdu, vaikka ajatukset sillä hetkellä muuta "sanoisivatkin".
Ammattiavun (terapiat, lääkitys jne) esim.säännöllisillä kävelylenkeille saattaa olla helpottava vaikutus, vaikka lähtö olisikin miten vaikeaa. Kun keho saa luonnostaan muutakin tekemistä, se välittyy myös mieleen, yleensä lopuksi rauhoittavalla tavalla.
Väitän, että jossain tutkimuksissa kerrotut prosentit, että 1-3% kärsii paniikkihäiriöstä ovat suuresti alimitoittuja. Eriasteistista ahdistus- ja paniikkihäiriöistä kärsii suurin osa jossain vaiheessa elämässään, ja ne kuuluvat myös osana elämään. En nyt muista mihin tuo 1-3% perustuu, ehkä diagnisoituihin vakavampiin tapauksiin, mutta meitä joilla ehkä työ ja arki pysyvät kuitenkin häiriöstä huolimatta hallinnassa on kuitenkin enemmän. Paljon enemmän.
Asian kanssa ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä yksin.
Tähänkin tautiin saa apuja, vaikka siitä ei koskaan kokonaan parantuisikaan.
Joo. Olen hieman yli 50 vuotias mies. Työelämässä olen ollut tavallaan esimiesasemassa pian 30 vuotta. Paniikkihäiriöni alkoivat minulla jo nuorella iällä. Ensin luulin kohtauksia normaaleiksi eli siihen ikään kuuluviksi. Mutta ei. Ne vaan jatkuivat ja jatkuivat. Aloin todella huolestua tilanteestani ja niin menin lääkäriin. Lääkäri määräsi minulle 5 mg Cipramilia (sen aikainen lääke) 3 kk annoksen. Otin yhden kuurin, mutta ei se oleellisesti auttanut minua, joten lopetin sen käytön. Sitten oli parempia aikoja ja niitä huonompia. Ajattelin, että aika (ikä) parantaa tämän sairauden. Nyt voin todeta, ettei siitä parane koskaan ihan täysin normaaliksi. Luin tämän ketjun läpi ja tunnistin heti nuo samat oireet, joita te kaikki kuvasitte. Ne ovat olleet minukin "päänsärkynä" näihin päiviin asti. Liiallinen kahvinjuonti, suklaa, työuupumus ym. väsymystila sekä jatkuva kiire lisäävät ainakin minulla olellisesti paniikkikohtauksen syntymistä. Alkoholia en voi juuri käyttää, koska krapulassa tärisen ja vapisen ihmispelosta. Tämä kaikki masentaa, kun tietää ettei ole terve eikä voi tehdä vapaalla kaikkea sitä mitä haluaisi ts. mitä muutkin tekevät. Pelko ja kauhu ovat ikäviä kavereita. En tiedä, mihin tämä johtaa. Itsetuhoinen en ole, koska rakastan elämää, luontoa ja ihmisiäkin. Minulla on jokunen ystävä, mutta en ole mainostanut vaivojani heille sen kummemmin. Olen muuten siis terve ja tavallisen riski mies. Kyllä tämä on inhottava tauti, se täytyy sanoa. Esilläolo on se vaikein asia. Huomion keskipisteenä oleminen. Se on vieläkin kova paikka, vaikka lapsena tykkäsin esiintyä näytelmissä ja runojenlausunnassa yms. sosiaalisissa tilanteissa. Olisikohan parempi, että kertoisin kaikille ympärilläoleville tuttaville, että sairastan tällaista "tautia" nimeltä paniikkihäiriö? Helpottaisikohan se tätä tilannettani? Itse en kyllä ole sillä kannalla. Sehän tavallaan vähentäisi minun arvoa muiden ihmisten silmissä. Mitä mieltä te olette?
En tiedä miten kertominen vähentäisi arvoasi muiden ihmisten silmissä? Toki jotkut ahdasmielisimmät tai oikeastaan asioista vähemmän tietävät, saattaisivat oman pelon kautta niin kokea, mutta muuten sillä ei ole mitään väliä.
Usein pakko-oireista (varsinkin ajatuksista) kärsivillä saattaa olla myös pakonomainen tarve kertoa ja avautua koko maailmalla kaikista niistä älyttömyyksistä mitä päässä liikkuu.
Lähtisin siitä, että hankit (ellet ole jo hankkinut) hyvän terapeutin, jonka kanssa käyt avoimesti ahdistusta ja ajatuksiasi läpi.
Lääkitys auttaa pahimpien aikojen yli, eikä pidä rankaista itseään, vaikka joutuisi niitä käyttämään pidempäänkin. Sadattuhannet muutkin suomalaiset joutuvat.
Ystävyys punnitaan myös siinä vaiheessa, jos joku kääntää selkänsä siitä, että kerrot kyseisestä piinaavasta sairaudesta.
Parille lähimmälle ystävälle on hyväkin kertoa, tietävätpä mistä ajoittaiset ailahtelut ehkä johtuvat. Kaikki tutut ja tutun kaverit eivät tee sillä tiedolla mitään, avautuminen heille on turhaa.
Olin itse pitkään välinpitämätön liikuntaa kohtaan, koska en ole ollut koskaan mikään liikkuja-tyyppi. Kuten edellisessä viestissä mainitsinkin, yksi hyvä neuvo on kuitenkin pahimpien paniikki- tai ahdistusaaltojen iskiessä lähteä kävelylle. Vartti on liian vähän, kolme ihan sopiva. Näin se ainakin itselläni toiminut.
On tärkeää, että tunnistat itse mahdolliset altistajat (stressi, suklaa, sosiaaliset tilanteet, alkoholi jne). Niihin kannattaa suhtautua kuitenkin osana sinua, ei pelkkinä uhkina, jotka olisi kaikki pakko jättää. Stressi vähinä annoksina, samoin kuin nuo muutkin kohtuuden rajoissa, voi olla myös tasapainottavia asioita. Niitä ei saa kuitenkaan päästää arjessa liikaa niskan päälle.
Paniikki/ahdistus/pakkoajatus-kohtauksista kärsivät, eivätkä oikeastaan ei-kärsivätkään, tule koskaan löytämään absoluuttista harmoniaa loppuelämäkseen, ainahan elämään kuuluu myös ahdistavia asioita.
Mutta onneksi myös sitten niitä toisenlaisia.
Kiitos. Tuntuu, kun luin tuota tekstiäsi, että olen jo "terapeutin" vastaanotolla. Pahin asia koko sairaudessa on kai se, että p-kohtaus tulee niin yllättäen. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se pysäyttää koko elämän päiväksi pariksi. Juuri kun luulee, että on paranemassa koko vaivasta. Se uusiutuu takuuvarmasti. Joskus saattaa mennä kuukausia, jopa vuosikin ihan kuta kuinkin hyvin. Aina se on siellä taustalla (muistissa) vaanimassa. Olen lukenut aiheesta ja tiedän nämä aineet, joiden liiallista käyttöä tulisi välttää. Siksi niitä luetttelin. Sitä terapiaa ja lääkitystä tulee minun jälleen kerran ainakin vakavasti harkita. Liikunta on mieltä kohottava tekijä ja poistaa stressiä. Siksi se kuuluu elämääni ja on todella suuri nautinto.
Eipä kiittämisiä. Tuolla ylempänä joku pohti asiaa neurologian puolelta, ja en nyt ihan suoralta kädeltä pelkästään sinne osastolle paniikkihäiriötä, pakkoajatuksia jne. lokeroisi, jos ylipäätään lokeroisin mihinkään. Silti ihan mielenkiintoinen ajatus sekin.
Kyse on ehkä silti enemmän kokonaisuudesta. Kun oppii hallitsemaan omaa kehon tuntemuksia vaikkapa liikunnan kautta, on sillä useimmissa tapauksissa tapana vaikuttaa positiivisesti myös pään sisään.
Masentunutta tai pelkäävää ihmistä on silti turha houkutella väkisin kuntosalille tai todistella, että iltalenkki auttaa vaivaan, vaan siinä missä alkoholismissakin, päätös pitää lähteä itsestä, ja mielen asioissa mielellään varovaisin askelin.
Itse sain sysäyksen kävelylenkkeihin ulkopuoliselta, mutta itse sitä joutuu tekemään päätöksen lähteekö toipumisen tielle.
Pahinta on juurikin tuo kun se saattaa iskeä niin yllättäen, ja vie voimia pitkäksi aikaa saada taas mieli edes jotenkin tasapainoon. Kun aivot käy ylikierroksilla aikansa, niin jäähdytys voi kestää yllättävänkin pitkään.
Itselläni jälkioireena on ainakin hirvittävä väsymys ja tyhjä tunne.
Jotta mekanismit kuitenkin korjaantuu, suosittelen edelleen akuuttivaiheeseen hyvää terapiaa ja sopivassa suhteessa lääkitystä.
Mulla on ollu paniikkihäiriön kaltasia oireita oman muistini mukaan noin seitsemän vuotta? Oon nyt 18v ja ne alko joskus ala-asteella.
Puolitoista vuotta sitten oireet paheni tosi pahoiks ja pysyttelin monta kuukautta lähinnä huoneessani (lastenkodissa). En pystyny käymään kaupassa, en pystyny käymää lastenkodin ruokalassa ja jouduin lopettaan ammattikoulunki kesken ku en pystyny käymään siellä ruokalassa ollenkaa ja lopulta tunneillaki iski kauheet paniikit.
En syö mitään lääkkeitä nyt, söin vuoden seroniliä millä ei ollut mitään vaikututa joten lopetin sen muutama kuukausi sitten. En käy terapiassa, koska psykiatrilla ei ollut aikaa keskustella asiasta mun kanssa. Mut on se terapian alottaminen ollu suunnitelmissa jo puolivuotta. Tai ainaki oli entisen psykiatrin suunnitelmissa, mutta koska muutin toiseen kuntaan niin psykiatrikin vaihtu ja tota nykyistä ei tunnu kiinnostavan ollenkaan. Mitä nyt viime tapaamisella kirjotti sairaslomaa 6kk ja varas seuraavan ajan puolen vuoden päähän. Hienoo.
Pystyn nykyään tekeen normaaleita asioita, käymään ruokakaupassa, välillä jopa vaatekaupoissa ja pienissä ostoskeskuksissa. Välttelen kuitenkin marketteja ja suuria kauppoja, ja ruuhkaisia paikkoja. Hankaloittaa se hieman elämää vieläkin, kun ei esim Prismaan pysty menemään, tai laivalle esimerkiks. Välillä paniikkikohtauksia meinaa kuitenkin tulla pienissäkin kaupoissa, mutta toivottavasti nyt ei enää pahene.
Asun tosiaan nyt yksin ja illat on taas hankalia. Sama oli sillonku sain ekat paniikkikohtaukseni, nimenomaan iltaisin ja yksin kotona ollessani. Nykyään tää on vaan lähinnä naurettavaa, kun sillon pienempänä se oli vielä ihan hyväksyttävää ahdistua yksin. No, jokaisesta illasta oon tähän mennessä selvinny joten ehkä mä vielä selviän tulevistakin.
Mun äiti tietää mun paniikkihäiriöstä. Se sai tosin tietää siitä vasta joskus vuosi sitten. Me ei olla ikinä puhuttu asiasta, mutta kuulemma se ymmärtää vallan hyvin. Sillä on kai nuorempana itelläki ollu vähän taipumusta samankaltasiin oireisiin. Kyllä mä välillä huomaan ku sitä ärsyttää kun en lähde sen kanssa esimerkiks Prismaan sillon harvoin kun oon äitin luona. Mutta ei se sano mitään ääneen, kyllä se ymmärtää. Ja yhelle kaverille kerroin kans tilannettani vähän, sekin tuntu ymmärtävän.
Paniikkihäiriö on kuitenki tehny mun elämästä välillä aika helvettiä. Mulla on kaks ystävää, mutta en pysty kunnolla tekeen niiden kans mitään siistiä. Kyllä mä parhaani yritän, mutta se vaan ahdistaa. Se on helvettiä että en usko pystyväni tekemään töitä koskaan, enkä opiskelemaan kunnolla. Tällä hetkellä oon siis sairaslomalla, mutta syksyllä pitäis taas johonkin suuntaan revetä. Ei sossupummin elämäkään oikein kiinnostais, tää himassa mätäneminen käy aika raskaaks ja yksinäiseks. Hyvää kevättä kaikille, sori pitkä ja epäselvä kirjotus. Seurailen tässä suomen peliä samalla niin ajatukset vähän katkeilee. :)
Tuossa ylempänä pitkään sairastanut mietti, että kannattaisiko tästä sairaudesta kertoa muille vai ei ja on ilmeisesti myös valitettavasti siinä tilanteessa, ettei halua tästä kertoa, koska muut leimaisivat ja syyllistäisivät eivätkä ymmärtäisi jne. Itse olen tästä kertonut perheeni lisäksi nyt n. 10 ystävälle / kaverilleni ja jokaisella on ollut kaveripiirissään ainakin yksi tai useampi, joka on kärsinyt tai kärsii paniikkihäiriöstä. Jos tästä sairaudesta puhuttaisiin avoimemmin niin olisin varmaan itsekin tiedostanut tämän sairauden jo paljon aikaisemmin / osannut ehdottaa tätä lääkärille ja sitä kautta päässyt nopeammin sairautta hoitamaan.
Ehdin kuitenkin kärsiä kohtauksista jo sen n. 1,5 vuotta, jos hommasta olisi ottanut "kopin" vaikka puolen vuoden kohtausten jälkeen niin silloin taudin eteneminen olisi voinut hyvinkin jäädä siihen eikä olisi tarvinnut käydä todella syvissä vesissä ennen uudelleen pinnalle nousemista. Esimerkiksi yhdelle kaverille jolle kerroin sairaudesta niin hän oli alkanut saada paniikkikohtauksia 4 vuotta siten, siitä noin vuoden päästä sairaus oli diagnosoitu ja hän oppi elämään sairauden kanssa, n. vuosi meni tuohon. Tällä hetkellä hän elää täysin normaalia elämää, käy töissä, on hyvin eloisa, matkustelee jne jne. Välillä pieniä ahdistusoireita saattaa pukata mutta osaa rauhoittaa tilanteen heti.
Niin itse olisin sitä mieltä, että tästä sairaudesta pitäisi oikeasti informoida enemmän jo esimerkiksi yläasteella ja ihmisten olla avoimempia tästä niin tietoisuus kasvaisi ja monen elämä helpottuisi. Jos joku kaverini ei ole tiennyt sairaudesta niin selittää sen vaan suht ytimekkäästi ja pääpiirteittäin niin kyllä ymmärtävät miten hankalasta asiasta kohdallani on kyse. Jos toinen ei sairaudesta tiedä ja sanoo, että minulla on paniikkihäiriö eikä selitä sairautta yhtään niin sitten niitä epäluuloja ym helpommin pääsee syntymään.
Reseptivapaalla puolella kannattaa kokeilla magnesiumia, karnosiiniä, E-EPAa ja L-teaniinia. Mikäli sydän tykyttää niin kalium.
Minulla on jonkin aikaa sitten alkanut paniikkihäiriö ja pahenee koko ajan. Samanlailla kävi kuin viestinaloittajalla. Kohtaus tuli ja jäi päälle. Olin töissä pitkästä aikaa ja tykkäsin olla siellä mutta yhtäkkiä tuli seinä vastaan ja romahdin täysin. Työ loppui mikä aiheutti enemmän ahdistusta kun on niin vaikea hoitaa yksinkertaisempiakaan asioita ilman paniikkikohtausta. Taistelen ilman mitään lääkkeitä tällä hetkellä kun odottelen psykiatrille pääsyä. Aikasemmin oli opamox jotka auttoivat jonkun verran. Yöllä ei pysty nukkumaan ja pelottaa mennä nukkumaan kun heräilen koko ajan hiestä märkänä ja on niin kylmä että tärisen koko ajan. Sydänkin pamppaa tuhatta ja sataa. Perhe tukee minua täysin ja poikaystävä myös vaikka rankkaa onkin välillä. Odotankin että jonkinlainen selvyys tulee ja pääsisin opiskelemaan ja töihin. Inhottaa vaan olla kotona koko ajan kun minnekkään ei pysty mennä:(( Aion tehdä kaikkeni että selviän masennuksesta ja paniikista. Pitää varmaan vaan kohdata pelot mikä pelottaa suunnattomasti:(
Tervehdys!
Minulla diagnosoitiin paniikkihäiriö yleistynyt ahdistuneisuushäiriö vajaat 2 vuotta sitten, jolloin aloitin myös lääkityksen, kärsittyäni ensin n. 4 vuotta satunnaisista paniikkikohtauksista ja oudoista oloista, ymmärtämättä mistä on kyse. Pitkään kuvittelin, että minulla on vikaa milloin sydämessä, milloin aivoissa, keuhkoissa jne... Oireet olivat niin fyysisiä, eikä paniikkikohtauksetkaan vaatineet mitään laukaisevaa tekiää. Viimeisten kuukausien aikana, ennen psykiatrin juttusille menoa, kohtauksia tuli yhä useammin, ja olo niiden välilläkin oli ihmeellinen, - huimausta, outoja sydän/rintatuntemuksia, epätodellista oloa jne.
1. Escitalopram Actavis 15mg/vrk (sama kuin Cipralex) nukahtamiseen Doxal, satunnaisesti myös Imovane, Stella.
2. Ensimmäinen viikko 5mg, jonka jälkeen meni vajaa vuosi 10mg, nyt 15mg. Yhteensä n. 2 vuotta syönyt lääkettä.
3. En käy terapiassa.
4. Varsinaisia paniikkikohtauksia en ole lääkityksen aloitettuani saanut.
5. Ennen lääkitystä paniikkihäiriöni toisinaan lähes lamaannutti minut välillä.
6. En.
7. Suurin osa suhtautuu hyvin. Sitten on tietysti näitä, jotka eivät vain pysty käsittämään koko asiaa.
Tsemppiä sinulle. Ensimmäisenä tuli itselleni mieleen, jos kokeilisit nostaa cipralexin 15 mg:aan... Paree keskustella lekurin kanssa kuitenkin. Ja hei, kyllä se siitä! :)
Hei. Olen 20-vuotias nuori nainen ja sairastuin paniikkihäiriöön tämän vuoden maaliskuun alussa,ensimmäinen kohtaus tuli krapula päivänä,ja tässä kohtauksessa tarkoitan totaalista poissaolo kohtausta,se keski muutamia sekuntteja minkä jälkeen samantiän pelästyin todella voimakkaasti ja luulin halvaantuvani,vammautuvani tai sekoavani. Tilanne oli aivan hirveä! Lähdin siittä siskoni kanssa mikä oli tilannetta todistamassa kun kohtauksen sain niin päivystykseen missä sairaanhoitaja antoi diagnoosiksi paniikkihäiriön. Jälkioireina minulle tuli voimakas tärinä,eli kroppani kramppasi samalla tavalla kuin olisi ollut kylmä vaikka ei ollut. Sen jälkeen olen saanut muutamia kohtauksia mitä eivät niin voimakkaita ole olleet. Pieniä poissaolo kohtauksia,tällä tarkoitan sitä että yhtäkkiä koko muu maailma ympärilläni kaikkoaisi ympäriltäni ja olen hetken aikaa oman pääni sisällä mikä on erittäin pelottava tilanne. Lopuksi minulla tulee yleensä oikean puolen raajojen puutumista sekä tunnottomuutta. Aloitin citalopramin syömisen mutta lopetin jo 1kk jälkeen. Haluan koittaa selviytyä ilman lääkkeitä tästä. Ja itseäni häiritsee myös se että tarkkailen liikaa omaa vartaloani koko aika ja tuntuu että jatkuvasti keksisin itselleni uusia oireita ja ''pelottelen'' itseäni. Mutta ehkä suurin kysymys minulla on se että onhan kyseessä vain paniikki/ahdistuneisuus häiriö. Aivojen magneetti ja eeg-tutkimuksessa ei mitään epänormaalia ollut muuta kuin aikaajoin eeg tutkimuksessa aivojen etuosassa rikkonaista toimintaa mutta neurologi sanoi että ole mitään vakaa. Suurin kysymykseni on vain se että voiko tästä parantua täysin? ja vielä ilman lääkkeitä. Miksi tämä on tullut? kun ennen ensimmäistä kohtausta elämä oli niin helppoa ja ihanaa. Nyt pelokasta ja ahdistavaa aika ajoin. Olisi mukavaa jos joku vastaisi jotain! :)
Hei, vastaan sinulle koska kirjoituksesi liippasi niin läheltä omaani.
Olen reilu 20v. nainen ja olen tuntenut aika ajoin samanlaisia oireita kuin mitä kuvasit kirjoituksessasi. Olen myös käynyt aivojen magneettikuvauksessa noin vuosi sitten sekä sydänfilmissä. Mitään poikkeavaa ei löytynyt. Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa, johon olen saanut kevällä lääkityksen. Olin kesän aikalailla oireeton kaikin puolin, oli sellainen hyvä olo ja fiilis melkein joka päivä. Nyt kun syksy on alkanut ja kelit viilenevät ja pimeys jokapäiväistä, olen taas saanut näitä erikoisia oireita, joita kuvailin silloin vuosi sitten eri lääkäreille. Silloin sain diagnoosin: tuki- ja liikuntaelin sairaus. Keskussairaalan neurologi kertoi, että esim. tyynyllä öisin ja työasennolla istumatyössä päivisin on todella suuri merkitys näiden oireiden kanssa. Ihmettelin kyllä suuresti, miten niin kovat oireet voisivat tulla pelkästään niillä syillä. Oireet olivat pääosin vasemman puoleisia, tunsin kasvoissa tunnottomuutta, päässä vihloi ja tuli sellaisia nopeita kipupisteitä, vasen silmä tuntui omituiselle, korvaan särki, käsi oli välillä tunnoton ja sitä pisteli sekä särki, rintaan pisti ja tuli sellaisia sydänkohtaus reaktioita, lisäksi huimasi paljon ja tunsin pyörtyväni milloin missäkin tilanteessa - naama alkoi punottamaan ja tuska hiki valtasi kehon, näkö hämärtyi. Kaikki oli hetkellistä, se meni ohitse muutamissa minuuteissa. Nämä kaikki oireet ovat nyt syksyllä taas palanneet takaisin. Olen harkinnut menemistä uudelleen työterveyteen asian kanssa, mutta pelkään että tutkiminen jää pieneksi koska tämä on aiemmin jo käyty läpi. Olen itse ajatellut että pärjään tämän kanssa, koska tunnen oireet ja tiedän ettei niistä tule mitään "vakavaa" kohtausta, jossa menettäisi tajunnan tms. Itseäni tsemppaa ajatus, että tähän ei kuole ja että tästäkin pääsee eroon jos vain haluaa! Toisaalta taas yritän elää positiivisin mielin jokaisen päivän ja miettiä niitä hyviä asioita, joita minulla on. Myös tulevaisuuden suunnitelmat antavat lisä tsemppiä. Hyvää jatkoa sinulle ja toivon, että pääset oireita eroon :)
Hei kaikki!
Tässä yksi samasta vaivasta kärsivä.
Tarinani on seuraavanlainen: kävin vaikean ja elämäämuuttavan leikkauksen läpi 2kk sitten. Leikkaus oli toivottu, mutta siitä henkisesti selviytyminen oli erittäin raskasta. Sairaalassaolon aikana koin pari traumaattista kokemusta, joita nyt käyn terapeutin kanssa läpi viikottain. Ensimmäisen paniikkikohtauksien sain noin 1kk sitten kun olin juhlienjälkeisenä päivänä ottamassa päiväunia. Heräämisen yhteydessä pelästyin kuollakseni ajatusta, että olen ensimmäistä kertaa sairaslomani jälkeen yksin asunnossa. Tätä ennen olin ollut ensiksi 2viikkoa sairaalassa ja sen jälkeen kuukauden kotona vanhempieni kanssa. Ahdistuksen ja paniikin jälkeen kului noin viikko kärvistellen, tämän jälkeen hakeuduin auroran psykiatriselle. Sain diagnoosin "sopeutumishäiriö", joka kuvaa hyvin elämäntilannettani: erittäin suuria muutoksia, paljon töitä ja stressiä = burn out. Aloitin miedon lääkityksen, joka on poistanut kokonaan ahdistuksen ja nyt käyn terapiassa läpi minua vaivaavia asioita.
1. Mitä lääkityksiä sinulla on tällä hetkellä?
- Citalopram alle 10mg päivässä.
2. Miten lääkityksesi on vaihtunut/lisääntynyt vuosien/kuukausien kuluessa?
- Minun kuului alkaa ottaa sitä 20mg mutta sovin lääkärini kanssa, että koska ahdistus ja masentuneisuus ovat jo häviämään päin, niin pysyisin tuossa 10mg - se tuntuu jo auttavan paljon.
3. Käytkö terapiassa? Onko siitä ollut hyötyä?
- Käyn, noin 1-2 kertaa viikossa. En edelleenkään tunne oloani mukavaksi lääkkeen kanssa, vaikka onkin niin mieto. Näen sen ikäänkuin laastarina tai tukikeppinä, joka jaksaa kuljettaa minut tämän vaikean elämänvaiheen yli - pitkäaikainen ratkaisu se ei minulle kuitenkaan ole.
4. Miten pärjäät elämässäsi? Minkälaiset tilanteet ovat sinulle vaikeita?
- Eniten minua stressaa varmasti yksinolo, sosiaaliset tilanteet ym eivät tunnu pahoilta, jos olen jonkun kanssa.
5. Mihin asioihin paniikkihäiriösi on vaikuttanut?
- Ymmärsin sen kautta, että mielessäni on asioita, joita en ole vielä käsitellyt tai hyväksynyt. Tuntuu, että jokainen päivä tuntuu kevyemmältä, kun käsittelen niitä.
6. Oletko käynyt KELA:n kursseilla? Minkälainen kurssi oli? Hyödyttikö?
- En ole.
7. Miten lähipiirisi suhtautuu paniikkihäiriöösi?
- Kannustavia ovat. Tetävät, että tämä kaikki liittyy elämäntilanteeseeni.
Mitä kautta terapiaan pääsit? Ja kauanko kesti että sinne pääsit?
Terapiaan pääsee esimerkiksi kelan kautta. Eli lääkärinlausunto. Sen jälkeen haet terapiaa kelalta. Sen jälkeen valitset terapeutin ja ilmoitat sen kelalle. Kelan hyväksyttyä terapeutin varaat terapeutille ajan. Kela maksaa vain osan terapiasta. Coi myös hakeutua kunnalliseen terapiaan, mutta ne eivät saata olla saman tasoisia, kuin vapaailta markkinoilta.
Minua kiinnostaisi eniten mitä aivoissa tapahtuu silloin kun kohtaus tulee?!
Varasin ajan vain terapeutille, siinäpä se. Googlesta löytää:) Itse kohtausta en ole terapian ja miedon lääkityksen jälkeen saanut - elämä alkaa pikkuhiljaa hymyilemään:)
Mitä lääkitystä käytät camilla92cg? ja kauanko olet käyttänyt?
Citalopram, noin alle 10mg, sillä en tahdo käyttää sitä enempää. Noin 3. viikko menossa. Jotenkin tuntisin oloni epämukavaksi, jos käyttäisin suuria määriä mielialalääkkeitä. Tämä johtuu siitä, että tiedostan selvästi, mistä ongelmani on peräisin ja hoidan sitä nyt terapian avulla ja positiivisilla elämänmuutoksilla.
Itse söin kyseistä lääkettä muutama kuukausi takaperin kun minulla alkoi paniikkihäiriö. Söin tasan 1kk verran ja ikävä kyllä viimeisellä viikolla minulla tuli todella paha masennus ja jouduin lopettamaan lääkityksen. Heti lääkityksen jälkeen olo on parantunut huomattavasti ja nyt menen ilman lääkkeitä,toki psykiatrilla käyn ja syksyllä aloitetaan jonkinlainen hoitojakso. Sitä haluaisin teiltä muilta udella että onko teillä tässä paniikkihäiriössä sellaisia oireita kuten minulla eli, tuntuisi kun koko aika joku eri ruumiinosa vaivaisi,aivan kuin etsimällä etsisin itsestäni jotain vikaa. kuten onko sormet suorassa,pupillit samankokoiset,onko tunto samanlaista joka puolella vartaloa. Ja yksi mikä minua vaivaa suuresti on todella pyörryttävä ja epätodellinen olo joka päivä! Onko teillä samanlaisia?
Omalla kohdalla lääke tuntuu jopa toimivan. On toki, pidän sitä ahdistuneisuuden oireena ja saan sen loppumaan rauhoittumalla (esim syvärentoutus tai palleahengitys). Tuota itsensä tarkkailemista kutsutaan introspektioksi ja sen kautta negatiivinen sisäinen puhe muuttaa ajatukset katastrofiajatuksiksi. Esimerkiksi: Syke nousee -> "apua saan sydänkohtauksen" -> pelko ruokkii pelkoa -> ja tadaa siinä ollaan paniikkikohtauksessa. Jos tulkitsee tuon sykkeen vain vaivattomasti "siinä se nyt lyö, hyväksyn sen ; en taistele vastaan", niin kohtaus loppuu kohdaltani siihen pisteeseen. Omassa tapauksessani kaikki lähtee tulkinnasta !
Itse olen kärsinyt paniikkioireista 8 vuotta, oireet ja kohtaukset alkoivat yläasteella. Lääkityksen sain 18-vuotiaana kun vihdoin uskaltauduin hakemaan apua. Muina diagnooseina minulla on bipolaarinen häiriö, yleistynyt ahdistuneisuus häiriö ja pitkittynyt masennus.
1. Mitä lääkityksiä sinulla on tällä hetkellä?
- Paroxetin Ratiopharm 40 mg/pv, Ketipinor 2 x 25 mg/pv ja Opamox tarvittaessa. Lisäksi bipoon Lito 600 mg/pv.
2. Miten lääkityksesi on vaihtunut/lisääntynyt vuosien/kuukausien kuluessa?
- Aloitusannos oli 10 mg/pv josta vakiinnutettiin 20 milliin päivässä pariksi vuodeksi. Annos tuplattiin pari vuotta sitten ja viime syksynä annos oltaisiin nostettu 60 milliin mutta siihen en suostunut. Opamoxia olen syönyt tarvittaessa pari vuotta ja Ketipinor tuli kuvioihin syksyllä 2012.
3. Käytkö terapiassa? Onko siitä ollut hyötyä?
- Lähete polille on vetämässä, tosin bipon eikä paniikkihäiriön takia.
4. Miten pärjäät elämässäsi? Minkälaiset tilanteet ovat sinulle vaikeita?
- Nykyään ihan hyvin. Julkiset kulkuvälineet ja aukeat, joilla on paljon ihmisiä ovat edelleen vaikeita. Myös täydet hissit ahdistavat. Huomion keskipisteenä olo on mahdotonta.
5. Mihin asioihin paniikkihäiriösi on vaikuttanut?
- Ihmissuhteisiin, itsetuntoon, alan valintaan, työn saantiin ym.
6. Oletko käynyt KELA:n kursseilla? Minkälainen kurssi oli? Hyödyttikö?
- En.
7. Miten lähipiirisi suhtautuu paniikkihäiriöösi?
- Ne, jotka siitä tietävät, suhtautuvat hyvin.
myös huoneen sisäilmaan, varsinkin jos on koneellinen tuuletus ja ikkunoita ei pidetä koskaan auki.
Suurin osa paniikkioireista johtuu tästä. Koulut, toimistot, kaupat ovat pahimpia paniikki ilmastointeja. Myös koneistetut kerrostalot. Jos olo helpottuu sairaslomalla tai silloin kun ei ole sairaassa sisäilmastoinnissa, kannattaa havahtua tosissaan ajattelemaan asiaa.
Välttämättä ei tarvitse olla edes hometta, kun tuuletus kierrättää samoja pöllyä ja pöpöjä ympäriinsä huoneissa ja tekee eräänlaisen alipaineen ilmaan johon keuhkot reagoivat ensimmäisenä ja muut elintoiminnot reagoivat perässä, tulee sellainen lamaanuttava olo.
Toinen huomioitava asia on hengitystekniikka. Moni saa helpotusta kohtaukseen hengittämällä pallealla tai oikein voimakkaasti ulospäin. Silloin on jo hengittänyt väärin, usein liian nopesti ja liikaa sisäänpäin, ennen kohtausta. Myös yöllä hengitys helposti vinksahtaa jos elimistö on ylirasittunut päivisin huonosta sisäilmasta.
Kokemusta on ja nyt myös useat kaverit ovat havahtuneet huomaamaan tämän.
Mitä teille tapahtuu kohtauksessa? alkutuntemukset huippuun asti?
Minulla pahin kohtaus tähän mennessä alkoi nukkumaan mennessä pitkän ja rasittavan päivän jälkeen. Olin päivän aikana menettänyt totaalisesti hermoni meidän uhmakkaalle 5 vuotiaalle ja sen päätteeksi tehnyt rasittavan urheilusuorituksen myöhään illalla. Katseltiin miehen kanssa myöhään leffaa ja join yhden siiderin. Olin mielestäni aivan rauhallinen nukkumaan mennessä, mutta pulssini ei. Valitin miehelle outoa oloa ja pulssin hakkaamista ja testattiin pulssia sykemittarilla. Mies ei ensin uskonut mittaria ja testattiin uudestaan. Lepopulssi hakkasi päälle 180. Seurauksena tästä pelästyin todennäköisesti ja pulssi senkun jatkoi hakkaamista. En oikein muista missä järjestyksessä mitä tapahtui, mutta kohtauksen aikana kädet ja jalat puuntui ja oli voimakasta huimausta ja vapinaa. Muistan, että janotti ja pissatti kovasti todennäköisesti tiheän pulssin takia. Luulin kohtauksen aikana, että sydän
pysähtyy ja pakotin mieheni soittamaan ambulanssin paikalle.
varma, että saan sydänkohtauksen. No, ambulanssimiehet eivät sitten vieneet minua, vaan tarkkailivat tovin sykettä ja katsoi jotain veren happiarvoa, kunnes se oli laskenut 130.
1. Mitä lääkityksiä sinulla on tällä hetkellä?
- Bisoprolol rytmihäiriöiden/verenpaineen hoitoon. 3-vuotiaasta asti ollut kammioekstroja sekä perinnöllinen vp-tauti, mikä todettiin 32-vuotiaana.
2. Miten lääkityksesi on vaihtunut/lisääntynyt vuosien/kuukausien kuluessa?
- Ei mitenkään
3. Käytkö terapiassa? Onko siitä ollut hyötyä?
- En. Olen oma itseni kallonkutistaja.
4. Miten pärjäät elämässäsi? Minkälaiset tilanteet ovat sinulle vaikeita?
- Aluksi oli sellaista, että halusi vetäytyä yksinäisyyteen ja olla vain kotona. Ph:tä pitää helposti nolona asiana, joka kertoo muille sun olevan jonkunsortin nutcase. Panikointi esim. pankissa, kaupassa jne tuntuu vastenmieliseltä.
5. Mihin asioihin paniikkihäiriösi on vaikuttanut?
- sosiaalinen elämä kärsi, samoin työnlaatu, eikä harrastukset enää maistunu.
6. Oletko käynyt KELA:n kursseilla? Minkälainen kurssi oli? Hyödyttikö?
- En
7. Miten lähipiirisi suhtautuu paniikkihäiriöösi?
- Olen pitänyt asian omana tietonani.
Pääsin paniikkikohtauksista lopulta suht nopeasti eroon kun ensin selvitin mitä se on ja mikä kohtaukset laukaisee itselläni. Korjailin sitten muutamia asioita elämässäni, esim. ruokavalio, nukkuminen ja keskeneräiset asiat. Kun fiilikset parani ja kuormitus keveni, niin paniikkikohtaukset loppui aika nopeasti. Nyt jälkeenpäin, kun tiedän mitä paniikkihäiriö on, olen usein naureskellut itselleni ja puistellut päätäni, että kaikkea sitä tulee koettua. Kaikki paineentunteet, kivut, vihlomiset, nykinät, vapinat, näkökenttähäiriöt, tietoisuuden häiriöt, puutumiset, kutinat, pistelyt jne jne loppui myös. Ne on kaikki tämän stressin, jännityksen, pelkojen, kuvitelmien jne aiheuttamia oireita.
Minulla on aika samallainen tarina mitä muillakin.
Paniikkihäiriö diagnosoitiin ensimmäisen kerran n. 10 vuotta sitten kun olin 18-vuotias.
Ensimmäisiä ahdistuneisuusoireita ilmeni jo kouluaikana, mutta ensimmäinen varsinainen raju paniikkikohtaus tuli täysi-ikäisyyden tietämillä.
Laukaisevaksi tekijäksi itse epäilisin krapulaa ja pahaa stressia mitä silloin oli.
Sain lääkitykseksi Xanor 0,5mg, jota tuli syötyä lähemmäs kymmenen vuotta 0,25-2mg/pv. Muutoin kun lääkettä ei ollut, niin turvauduin alkoholiin jota oli helpommin saatavilla.
Lääkitys auttoi vuosia hyvin, mutta siihen joutui turvautumaan päivittäin.
Noin 24-vuotiaana kun lopetin alkoholinkäytön kokonaan tuli ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö-oireet takaisin entistäkin rajumpina. Tämä rajoitti lähes kaiken sosiaalisen kanssakäymisen nolliin, joka näin pohjimmiltaan sosiaaliselle ihmiselle oli tosi kova paikka.
Kaikenlainen liikkuminen kauppareissuista, Kela- ja fatta-asioinnista ja julkisista liikennevälineistä puhumattakaan, piti laskea äärinmäisen tarkasti.
Jossakin vaiheessa itse kohtaukset ja niiden aiheuttama pelko oli niin suuri, että se rajoitti lähes täysin metrolla ja bussilla liikkumista, tai jouduin matkustamaan pysäkinvälin kerrallaan ja haukkaamaan aina välillä happea.
Tilanne alkoi tässä välissä olemaan jo lähes toivoton.
Oireiden kirjo oli todella laaja rajuista fyysisistä krampeista, enemmän neurologisiin ja epileptisiin oireisiin.
Näihin kuului:
Lihasten ja raajojen todella raju kramppailu
Tunne että halvaantuu, tai ei pysty kontrolloimaan itseä kuten haluaisi.
Esim. silmät, kädet tai jalat saattoi kohtauksen aikana vetää täysin veltoksi.
Kroppa painoi itseä vastaan, saattoi olla haaste nousta vaikka sängyltä, penkiltä tai lattialta ylös.
Sitten enemmän tyypilliset oireet kuten tärinä, vapina, kylmyys, pelkotilat, ahdistus, kuoleman pelko, pulssin nousu ja sydämen tykytykset olivat myös arkea.
Joskus jopa fyysinen rasitus saattoi laukaista kohtauksen, joten edes pyöräilemään ei uskaltanut ilman lääkkeitä.
Palataan vielä lähemmäksi nykypäivää.
Noin 1,5v sitten lääkärin kehoituksesta aloin syömään Venlafaxin nimistä masennuslääkettä, kyseinen lääke on snri-lääke.
Heti lääkityksen aloitettua ilmeni kymmenittäin eri sivu- ja haittavaikutuksia, mutta muiden lääkettä syöneiden ja lääkärin kehoituksesta jatkoin sinnikkäästi syömistä niistä huolimatta. Jo heti ensimmäisen viikon syömisen jälkeen tunsin ettei Xanor-lääkitykselle ollut enää tarvetta, kun ahdistus ja paniikkikohtaukset oli vähentyneet ja lievittyneet aivan huomattavasti.
Nyt 1-1,5v syötyä ei viimeiseen vuoteen ole ilmennyt ainuttakaan paniikkikohtausta ja tosi lievää ahdistuneisuuttakin enään kerran puolessa vuodessa. Ja välillä lievä ahdistuneisuus kuuluukin elämään. :)
Nykyisin olen kuntouttavassa ja teen töitä Kela:n työmarkkinatuella, koen että selviän normaalisti kaikista päivittäisistä askareista.
Pointtina oli, että vaikeasta paniikkihäiriöstä on mahdollista selviytyä, kunhan saa oikean lääkityksen sekä löytyy sinnikkyyttä ja itseluottamusta.
Vaikka pieni pelko tulevaisuudesta kaivertaakin mieltä.
Kiitos, jos jaksoitte lukea loppuun ja hyvää kesää kaikille!
Nykyään diagnoosi paniikkihäiriöstä annetaan melko nopeasti näköjään. Lueskelin ketjun läpi näin aamutuimaan ja silmään pisti nuorinainen2 -nimimerkin kirjoitus. Sait ensimmäisen paniikkikohtauksen krapulassa, kävit päicystyksessä ja sait suoraan paniikkihäiriö diagnoosin.. Yksittäisen tai muutaman paniikkikohtauksen elämänsä aikana kokee lähestulkoon joka kolmas ihminen. Paniikkihäiriö diagnoosiin pitää yleensä liittyä pitkään ja suht usein tulevia paniikkikohtauksia (useammin kuin kerran kuussa) tai sitten paniikkikohtauksen pelko rajoittaa arkisia toimintoja niin paljon, että tästä diagnoosi tulee myös. Tällaista paniikkihäiriötä sairastaa elämänsä aikana n. 1,5-3% ihmisistä elämänsä aikana, mutta yksittäisiä kohtauksia joskus saa n. 15-30%. En halua vähätellä mitenkään tilannettasi ja oireet ovat jatkuneet, toivottavasti sinun ei tarvitse pitkään kärsiä oireista.