Kun on loppu

Kerron tähän nyt vähän taustatietoa, että jokainen pääsee enemmän jyvälle mun tilanteesta. Olin 16-vuotias kun tulin raskaaksi ja 17-vuotias kun sitten sain lapseni.

Silloinen poikaystäväni sekä lapseni isä lupasi pysyä rinnallani, ja auttaa ja tukea minua kaikin tavoin. Vaan kuinkas kävikään? Kun lapsi sitten syntyi ja yöllä heräämiset/itkemiset yms. alkoivat, pojan mieli muuttui ja hän jätti minut yksin lapsen kanssa. Nyt poika on 8kk ja arkeni on _todella_ rankkaa.. Olen todella väsynyt joka ikinen hetki ja mieleni tekisi välillä myös heittäytyä lattialle ja parkua, kuten 8kk ikäinen lapseni. Minulla ei ole ystäviä. Olen aina yksin lapseni kanssa. Joskus viikonloppuisin käyn perheeni luona.

Olen ehkä myös masentunut. Minua ei kiinnosta enää mikään. En saa kunnolla nukutuksi. Lapsi tekee hampaita ja hän kitisee koko ajan ja ruokakaan ei maistu. Olen kokeillut kaikkea, mutta epäonnistun kaikessa koko ajan. Tunnen itseni huonoksi äidiksi, koska en vain jaksa. Olisi niin paljon helpompaa kun tässä olisi toinenkin kanssani arkea pyörittämässä.

Minulla on myös hirveät ulkonäköpaineet. Ihoni on huono ja rasvainen. Silmiäni kehystävät ah niin ihanat erittäin tummat silmätpussit. Aina ei pysty käydä suihkussa joten hiuksetkin ovat paskaiset eikä niitä ehdi melkeimpä koskaan laittaa mitenkään. Rahaa ei ole vaatteisiin, lapsellekkin yritän katsoa vaatteita kirpputoreilta. Lapsi tietysti aina ennen omia tarpeita. Minulla ei ole ikinä aikaa rentoutua. Öisin nukun todella huonosti koska olen niin stressaantunut. Koulua pitäisi jatkaa syksyllä, sekin ahdistaa. Haluan kouluun ja haluan valmistua ammattiin ja mennä töihin, jotta taloudellinen tilanne paranisi, mutta oman lapsen laittaminen hoitoon kammottaa. Samoin toisten täydellisten nuorien sekaan meneminen tällaisena rumana ja lihavana kammotuksena :(

Anteeksi pitkä avautumiseni, jonnekin oli pakko kirjoittaa.