Mitä lapsi pelkää kaikista eniten on vanhempiensa heikkoutta.
Luin tämän lauseen vähän aikaan sitten jostain keskustelusta, ja purskahdin siinä samassa hetkessä itkuun että kuinka totta se on.
Äitini on aina ollut ylisuojelevainen, heikko ja helposti itkevä. Hän on aina ollut se, joka alkaa itkeä ensimmäiseksi ja minusta on aina pienestä pitäen tuntenut, etten voi kertoa hänelle mitä oikeasti ajattelen koska hän ei kestä sitä. Olen ollut masentunut koko ikäni ja joskus kun olen yrittänyt kertoa jotain pientä osaa siitä pahasta olosta ja ahdistuksesta mitä tunnen aina joskus sisälläni, äiti vain on sanonut ettei tuollaista saa puhua ollenkaan kun meillä on kaikki vielä niin hyvin ja alkanut itkeä. Sitten tätä asiaa on puita ainakin viikon ajan ja jälkeenkin päin se on välillä pompahdellut esiin kuinka äiti on sitten ollut niin huono ihminen ja kuinka hän pahoillaan olemassaolostaankin.
Vasta vanhempana olen ymmärtänyt, että äitihän on masentunut. Hän on itse kotoisin hyvin rikkinäisestä perheestä, jossa ei juurikaan tunteista puhutta ja mykkäkoulua riitti yllin kyllin. Välillä tuntuu, että kumpi tässä on se vanhempi ja kumpi lapsi meistä kahdesta, koska minä olen aina saanut olla siinä lohduttajan roolissa. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt äidin tai ylipäätään keneenkään nähden. En osaa näyttää tunteitani ja pelkään omaa heikkouttani yli kaiken. Äiti luulee, että minulla ei ole mitään hätää, sitten se toistelee vain että hyvä kun minusta ei ole tullut samanlainen kuin siitä, että kun minä olen niin hyvä ja vahva ja rohkea.
Itseasiassa olen huomannut ja pelästynyt sitä, että muistutan omaa äitiäni niin paljon joissakin asioissa. En vain näytä mitään näitä tunteita ulospäin.
Kaipaan välillä niin hirveästi jotain tukea ja turvaa joltain. Vielä nytkin, vaikka olen jo 19-vuotias odotan, että äiti vielä joku päivä ymmärrtäisi minua ja että saisin häneltä sitä tukea jota lapsena en koskaan saanut. Että se tulis ja halaisi minua ja sanois että kaikki tulee olemaan hyvin. Se rakkaus, mitä äiti on minulla antanut on aina tuntunut jotenkin hirveän tukahduttalta. Isästäkään ei ole paljon tukea ollut. Tunteita ei saisi näyttää ja omillaan pitäisi selvitä. Kun me lapset on aina oltu niin hyviä, että osataan pitää huolta itsestään. Lisäksi olen perheen ainut tyttö, jonka takia minun pitäisi olla sitäkin vahvempi ja hyvempi kuin veljeni äitini mukaan...
Tuntuu, että olen kasvanut jotenkin kieroon. Nuorempana en uskaltanut pulikoida mitään vastaan, nyt tiuskin koko ajan äidille ja olen välillä todella ilkeä. Tunnen syyllisyyttä itseäni kohtaan, koska olen niin hirveä ihminen.
Koska en kuitenkaan halua loukata äitiäni enkä pahoittaa hänen mieltään, koska välitän hänestä loppujen lopuksi vaikka tunnen joskus pelkkää vihaa kaikkai kohtaan, olen muuttamassa vihoviimein pois kotoa opiskelujen varjolla. Jos sanoisin, että haluan muuttaa pois muuten vain, äiti ei luultavasti kestäisi sitä ollenkaan. En osaa edes kuvitella miten se reagoisi siihen.
Tuntuu, että olen ihan rikki sisältäpäin, vaikka nyt olenkin jo paljon paremmassa kunnossa verrattuna siihen, mitä olin vaikka yläasteikäisenä. Toivon, että omille muutto ja itsenäistyminen antaisi mulle jonkinlaisen rauhan ja että oppisin olemaan toivomatta enää mitään tukea äitini suhteen.
Joo, saa kuulostamaan minut ja perheeni aika sekopäiseltä vaikkei me loppujen lopuksi niin hirveitä olla. Yksinäisiä varmaan kaikki omilla tahoillamme, vaikko ulos päin kulissit ovat suht koht kunnossa. Halusin vaan päästä purkamaan tämän kaiken ulos.
Onko muilla millaisia kokemuksia vanhempien heikkoudesta ja miten se on vaikuttanut teihin?
Luin tämän lauseen vähän aikaan sitten jostain keskustelusta, ja purskahdin siinä samassa hetkessä itkuun että kuinka totta se on.
Äitini on aina ollut ylisuojelevainen, heikko ja helposti itkevä. Hän on aina ollut se, joka alkaa itkeä ensimmäiseksi ja minusta on aina pienestä pitäen tuntenut, etten voi kertoa hänelle mitä oikeasti ajattelen koska hän ei kestä sitä. Olen ollut masentunut koko ikäni ja joskus kun olen yrittänyt kertoa jotain pientä osaa siitä pahasta olosta ja ahdistuksesta mitä tunnen aina joskus sisälläni, äiti vain on sanonut ettei tuollaista saa puhua ollenkaan kun meillä on kaikki vielä niin hyvin ja alkanut itkeä. Sitten tätä asiaa on puita ainakin viikon ajan ja jälkeenkin päin se on välillä pompahdellut esiin kuinka äiti on sitten ollut niin huono ihminen ja kuinka hän pahoillaan olemassaolostaankin.
Vasta vanhempana olen ymmärtänyt, että äitihän on masentunut. Hän on itse kotoisin hyvin rikkinäisestä perheestä, jossa ei juurikaan tunteista puhutta ja mykkäkoulua riitti yllin kyllin. Välillä tuntuu, että kumpi tässä on se vanhempi ja kumpi lapsi meistä kahdesta, koska minä olen aina saanut olla siinä lohduttajan roolissa. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt äidin tai ylipäätään keneenkään nähden. En osaa näyttää tunteitani ja pelkään omaa heikkouttani yli kaiken. Äiti luulee, että minulla ei ole mitään hätää, sitten se toistelee vain että hyvä kun minusta ei ole tullut samanlainen kuin siitä, että kun minä olen niin hyvä ja vahva ja rohkea.
Itseasiassa olen huomannut ja pelästynyt sitä, että muistutan omaa äitiäni niin paljon joissakin asioissa. En vain näytä mitään näitä tunteita ulospäin.
Kaipaan välillä niin hirveästi jotain tukea ja turvaa joltain. Vielä nytkin, vaikka olen jo 19-vuotias odotan, että äiti vielä joku päivä ymmärrtäisi minua ja että saisin häneltä sitä tukea jota lapsena en koskaan saanut. Että se tulis ja halaisi minua ja sanois että kaikki tulee olemaan hyvin. Se rakkaus, mitä äiti on minulla antanut on aina tuntunut jotenkin hirveän tukahduttalta. Isästäkään ei ole paljon tukea ollut. Tunteita ei saisi näyttää ja omillaan pitäisi selvitä. Kun me lapset on aina oltu niin hyviä, että osataan pitää huolta itsestään. Lisäksi olen perheen ainut tyttö, jonka takia minun pitäisi olla sitäkin vahvempi ja hyvempi kuin veljeni äitini mukaan...
Tuntuu, että olen kasvanut jotenkin kieroon. Nuorempana en uskaltanut pulikoida mitään vastaan, nyt tiuskin koko ajan äidille ja olen välillä todella ilkeä. Tunnen syyllisyyttä itseäni kohtaan, koska olen niin hirveä ihminen.
Koska en kuitenkaan halua loukata äitiäni enkä pahoittaa hänen mieltään, koska välitän hänestä loppujen lopuksi vaikka tunnen joskus pelkkää vihaa kaikkai kohtaan, olen muuttamassa vihoviimein pois kotoa opiskelujen varjolla. Jos sanoisin, että haluan muuttaa pois muuten vain, äiti ei luultavasti kestäisi sitä ollenkaan. En osaa edes kuvitella miten se reagoisi siihen.
Tuntuu, että olen ihan rikki sisältäpäin, vaikka nyt olenkin jo paljon paremmassa kunnossa verrattuna siihen, mitä olin vaikka yläasteikäisenä. Toivon, että omille muutto ja itsenäistyminen antaisi mulle jonkinlaisen rauhan ja että oppisin olemaan toivomatta enää mitään tukea äitini suhteen.
Joo, saa kuulostamaan minut ja perheeni aika sekopäiseltä vaikkei me loppujen lopuksi niin hirveitä olla. Yksinäisiä varmaan kaikki omilla tahoillamme, vaikko ulos päin kulissit ovat suht koht kunnossa. Halusin vaan päästä purkamaan tämän kaiken ulos.
Onko muilla millaisia kokemuksia vanhempien heikkoudesta ja miten se on vaikuttanut teihin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Suosittelen sulle lämpimästi terapiaa. Sä oot selvästi jo pohtinut syvällisesti asioita ja terapian kautta oppii tuntemaan itseään vielä perusteellisemmin. Vanhempien ylisuojelevuus voi purkautua myös huolehtimisena ja huolissaan olona. Ts. vanhemmat huomaamatta luovat kotiin huolien täyttämän ilmapiirin jonka lapsi aistii. Mähiffasin tuon omasta vanhemmastani ja oon terapian kautta tajunnut aika paljon miksi olen sellainen kuin olen ja miten en siirtäisi huolitaipumusta omiin lapsiini. Tsemppiä, olet hyvässä alussa.
Useimmilla on epätäydelliset vanhemmat, mutta onneksi lapsena ja nuorena saatuja vanhempien virheistä voi kasvaaulos ja sopeutua, Sinulla on homma hallinnassa kun itse noin järkevästi asain ymmärrät ja teidostat. Ja kyllä rakkausvajettakin pystyy tankkaamaan kun elämässä kohtaamme hyviä ja rakstavia ihmisiä. Hyvä että ymmärrät, että äiti ei ole tahallaan ollut ilkeä vaan kärsinyt omista vajaavaisuuksistaan.
Kannattaa oppia nyt näyttämään tunteitaan ja käsitellä menneisyyttä. Ja oppia että ei ainakaan enää itse jatka samaa kaavaa omien lasten kohdalla.
Kiitos rohkaisevista vastauksista.
Se on olllut mulla se käännepointti kun ymmärsin, että äiti on masentunut ja sen käytös kanssa juurtaa juurensa sen lapsuudenkodista ja lopetin sen muiden syyttelyn tilanteestani, ainakin osittain ja ajoittain...
Onneksi olen löytänyt joitain kavereita, vaikka en heille osaakaan vielä puhua näistä asioista tuntuu että sillä kaveruudellakin jo pelkästään on jo parantavia vaikutuksia. Se puhuminen on vieläkin vain niin vaikeaa ja se luottamus muihin ihmisiin..
Mutta sen verran olen jo päättänyt etten lapsia ikinä halua hankkia, koska pelkään että niistä tulee samanlaisia kuin minä vaikka mitä teen, joten parasta katkaista tämä sukurasite tähän.
Älä huoli lapsista tai tee liian jyrkkiä päätöksiä vielä. Ja OLE ITSELLESI ARMOLLINEN. Mä tein vastaavia havaintoja mun vanhemmasta, eli hänellä aikoinaan hyvin ankara isä jne. Kyllähän noi tavat ja tyylit periytyy helposti, mutta jos ne tiedostaa (kuten olet tehnyt!) ja niitä työstää, niin niitä ei siirrä omille lapsilleen. Mä teen nyt just sitä: yritän saada huolestumisen ketjun poikki, etten siirtäisi sitä huomaamatta tuleville lapsilleni.Etsi sulle sopivaa kirjallisuutta, puhu, elä säännöllisesti, liiku ja mieti olisiko terapiasta hyötyä!
kriisi on tie parempaan huomiseen.sä olet selviytyjä ja sulla sydän paikoillaan.pystyt miettimään asioita monelta kantilta eli järkeistämään mahdollisia syitä tilanteseen.jo näinkin nuorena sulta löytyy tunneälyä.kuitenkaan oikeita vastauksia ei aina löydy,niiden asioiden kanssa on vain opittava elämään.
teet oikein kun irtaudut perheestäsi ja otat oman elämäsi hallintaan.se vaatii rohkeutta ja sitä sulla on.
muista hoitaa ja kuunnella itseäsi hyvin.
kaikkea hyvää toivon sulle elämään!