Nyt on sitten aika tilattuna psykiatrille...Perheessämme uskottomuuskriisi ja viisi kuukautta tunteitteni kanssa taistelleena joudun myöntämään sen, etten selviä tästä yksin.
Mies ei kuulemma tarvitse terapiaa. Hän oli kaksi kuukautta sairaslomalla masennuksen takia. Ennen sitä oli joku ihme vauhtijakso, jonka aikana tuo uskottomuuskin tapahtui. Toinen nainen on tuttumme, meitä vanhempi. Selkeää syytä mieheni ei tuolle teolleen ole pystynyt kertomaan, Eikä hän myöskään muista tapahtumia aikapuitteissa kovinkaan selkeästi.
Minä puolestani muistan jakson: hänen muuttuneen käytöksensä; ylimielisyyden, vihan ja minun leimaamiseni hulluksi.
Paljon asioita on mieleni päällä. Mies ei halua keskustella. Hänestä unohtaminen on paras tapa päästä yli tästä.
Mitä mieltä te olette?? Nyt on vaan jo tunne, että yksin en jaksa ja ystäviäni en halua näillä asioilla kuormittaa.
Mies ei kuulemma tarvitse terapiaa. Hän oli kaksi kuukautta sairaslomalla masennuksen takia. Ennen sitä oli joku ihme vauhtijakso, jonka aikana tuo uskottomuuskin tapahtui. Toinen nainen on tuttumme, meitä vanhempi. Selkeää syytä mieheni ei tuolle teolleen ole pystynyt kertomaan, Eikä hän myöskään muista tapahtumia aikapuitteissa kovinkaan selkeästi.
Minä puolestani muistan jakson: hänen muuttuneen käytöksensä; ylimielisyyden, vihan ja minun leimaamiseni hulluksi.
Paljon asioita on mieleni päällä. Mies ei halua keskustella. Hänestä unohtaminen on paras tapa päästä yli tästä.
Mitä mieltä te olette?? Nyt on vaan jo tunne, että yksin en jaksa ja ystäviäni en halua näillä asioilla kuormittaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ystävien kanssa keskustelu on kyllä hyvä juttu, mutta pitää ymmärtää rajansa. Se on totta. Onko miehellä ollut aikaisemmin tuollaisia ajoittainkestäviä huirauksia jolloin kontrolli pettää? Väksin häntä ei terapiaan saa. Ihmisen pitä itse ymmärtää ja puhumaan vaatimen voi vain saada entistä enemmän vetäytymään. Oletteko olleet kauan yhdessä? Tulee mieleen että onko miehellä jonkinlainen ikäkriisi.
Luehan kaksisuuntainen mielialahäiriö -palstaa.
Hyvä että edes sinä hoidat itseäsi. Helpointa olisi sanoa, että ota ja lähde. Mutta ihmisiähän me ollaan, eikä aina ole voimia toimia järjen mukaan, meillä on myös tunteet.
Itse painin samanlaisten asoiden kanssa. Sain sukupuolitaudin, mutta edelleen mies kieltää kaiken. Meitä pidetään ihan just niin tyhminä mitä annamme toisten meitä pitää.
Me on oltu yhdessä kolmekymmentä vuotta ja miehellä selkeästi vaikeuksia asettua paikoilleen...Hän on aina ollut työnarkomaani. Ei kesälomia, vapaita jne. Meillä on kuusi lasta, joista yksi ala-ikäinen.
Mies ei ole aikaisemmin tuollain hurahtanut...jotain pientä säpinää on kuitenkin pitänyt selkäni takana. Joskus tulee mieleen tosiaan tuo, että olisiko hieman maanis-depressiivinen?? Tekee hommia, kuin duracell-pupu tai sitten nukkuu. Keskustelu paikallaan ollen ei onnistu häneltä millään.
Myös väkivaltaisuutta on liitossamme ollut. Nyt se on jäänyt taustalle, kun viitisen vuotta sitten sairastuin fyysisesti. Ilmeisesti tämä sairaus suojaa minua. Ja toisaalta; en juurikaan enää jaksa esittää toiveitani/tarpeitani, vaan mennään tässä elämässä enemmälti hänen ehdoillaan.
Noista uskottomuustapahtumista hänellä on kuitenkin selkeät muistikuvat, tosin joitain aukkoja kyllä on muistissa. Romahdus vauhtijakson jälkeen oli kamalaa katsottavaa. Ja minä tietenkin tuin häntä silloin.
Nyt haen tukea ammatti-ihmiseltä, sillä mies ei halua puhua noista hänen mielestään tosi ikävistä tapahtumista.
Ei tämä oikein ikäkriisiltä vaikuta, sillä hän on fyysisesti hyvässä kunnossa ja ei pidä itseään vanhana.