Olen 20-vuotias nainen, jolla on takanaan useita lääkärikäyntejä mielenterveysasioiden vuoksi. Valmistun toukokuussa Hoitoalalle, työpaikkakin olisi jo tiedossa.
Minulla ei ole vielä varmistettu diagnoosia, mutta vakavaa masennusta sairastin yli kolme vuotta (pari itsemurhayritystäkin takana). Viime vuonna minulla epäiltiin kaksisuuntaista. Minulla on ollut huono lapsuus, äitini kuoli ollessani 10, isäni oli erittäin väkivaltainen (lähinnä henkistä väkivaltaa, mutta myös fyysistä), koulukiusaamiset, yksinäisyys, eristäytyminen... Olen aikoinani aloittanut monta koulua ja jättänyt kaikki kesken.
Nyt tosiaan kuitenkin näyttää siltä, että valmistun vihdoista viimein ammattiin. Ongelma kuitenkin on, että tuntuu etten TODELLAKAAN ole työkykyinen. Nyt on työssäoppimisjakso menossa, ja itken joka päivä ennen sinne menoa. En vain jaksa. Viime kesänä 'hyvänä päivänä' sain työpaikan, jaksoin siellä kuukauden, kunnes itkuisena jouduin irtisanomaan itseni. Toissavuonna sama juttu. Ahdistaa kauheasti, kun kaikki odottavat minun menevän töihin, onhan tämä vielä alakin, jossa töitä riittää. Asun yhdessä kihlattuni kanssa, hän on sitä mieltä, että minua ei vaivaa mikään. Yhdessä vaiheessa luulin niin itsekin, mutta taas olen huomannut, ettei tää tästä mihinkään muutu.
Lääkärikäynti olisi ensi viikolla. Pitäisikö mainita kauheasta väsymyksestä ja toivoa ehkä sairaslomaa? Se on varma, että kouluni kyllä hoidan, reilu kuukausi enää jäljellä. Olen vain jo nyt niin väsynyt, haluan olla rauhassa valmistumiseni jälkeen. Haluan vain 'lomaa'. Tai jotain. En tiedä edes.
Luultavasti hypomanian iskiessä tunnenkin olevani työkykyinen ja sitten menen sinne intoa puhkuen, kunnes todellisuus taas jossain kohtaa iskee ja tajuan, että en jaksa. Näin on käynyt usein. Ei työnteostani tule pidemmällä aikaa yhtään mitään.
Minulla ei ole vielä varmistettu diagnoosia, mutta vakavaa masennusta sairastin yli kolme vuotta (pari itsemurhayritystäkin takana). Viime vuonna minulla epäiltiin kaksisuuntaista. Minulla on ollut huono lapsuus, äitini kuoli ollessani 10, isäni oli erittäin väkivaltainen (lähinnä henkistä väkivaltaa, mutta myös fyysistä), koulukiusaamiset, yksinäisyys, eristäytyminen... Olen aikoinani aloittanut monta koulua ja jättänyt kaikki kesken.
Nyt tosiaan kuitenkin näyttää siltä, että valmistun vihdoista viimein ammattiin. Ongelma kuitenkin on, että tuntuu etten TODELLAKAAN ole työkykyinen. Nyt on työssäoppimisjakso menossa, ja itken joka päivä ennen sinne menoa. En vain jaksa. Viime kesänä 'hyvänä päivänä' sain työpaikan, jaksoin siellä kuukauden, kunnes itkuisena jouduin irtisanomaan itseni. Toissavuonna sama juttu. Ahdistaa kauheasti, kun kaikki odottavat minun menevän töihin, onhan tämä vielä alakin, jossa töitä riittää. Asun yhdessä kihlattuni kanssa, hän on sitä mieltä, että minua ei vaivaa mikään. Yhdessä vaiheessa luulin niin itsekin, mutta taas olen huomannut, ettei tää tästä mihinkään muutu.
Lääkärikäynti olisi ensi viikolla. Pitäisikö mainita kauheasta väsymyksestä ja toivoa ehkä sairaslomaa? Se on varma, että kouluni kyllä hoidan, reilu kuukausi enää jäljellä. Olen vain jo nyt niin väsynyt, haluan olla rauhassa valmistumiseni jälkeen. Haluan vain 'lomaa'. Tai jotain. En tiedä edes.
Luultavasti hypomanian iskiessä tunnenkin olevani työkykyinen ja sitten menen sinne intoa puhkuen, kunnes todellisuus taas jossain kohtaa iskee ja tajuan, että en jaksa. Näin on käynyt usein. Ei työnteostani tule pidemmällä aikaa yhtään mitään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minkälainen lääkitys tällä hetkellä?
Nyt on venlafaxin 150mg. En koe siitä olevan juurikaan apua.
aloittajan kokemukset. Itselläkin olisi edessä aika pian (no joo, vuoden päästä) valmistuminen yliopistolta maisteriksi. Eli työt, joita pitäisi hakea, tulevat olemaan vaativia ja stressaavia. Samoin kuin sinulla, hoitoalahan on äärimmäisen stressaavaa ja usein vuorotyötä, mikä on usein kaikista pahinta myrkkyä bipolle.
Mullakin järjestään jo kaikki kesätyöt ja osa-aikaiset työt opiskelun ohessa ovat lopahtaneet siihen, että lopulta vain itken ja sekoan, mietin 24h/vrk itsemurhaa jne. Ei sellaisena vain pysty enää jatkamaan. Avopuoliso on minullakin, ollut jo pitkään, mutta hän vain useimmiten ihmettelee, että hassua, kun oireilen aina silloin, kun pitäisi tehdä niitä töitä tai kouluasioita. Jos elämä on vähemmän stressaavaa, olen lääkittynä jopa ihan normaalin hyväntuulinen, pystyn hoitamaan kotiaskareet kyllä hyvin ja vähän muutakin. Aivan kuin tekisin tämän tahallani ja olisin vain laiska? Kuka haluaisi tahallaan tuhota elämänsä?
Tsemppiä sinulle aloittaja, toivottavasti lääkärisi ymmärtää tilanteen ja antaa hengähdystaukoa. Oletko saanut muuta kuin lääkeapua, terapiaa noiden vaikeiden kokemusten jäsentämiseen?