Tästä ei muistaakseni ole vielä palstalla ollut juttua. Kun kolehtihaavi tulee kohdallesi, niin minkä verran laitat ropojasi siihen.
Olis mukava päästä joskus kolehdinkantajaksi, jotta pääsisi näkemään, minkälaisia rahoja kolehtihaavin sisältöön tulee.
Minä en koskaan ole kelvannut muuksi kuin keittiössä tiskariksi ynnä likaisten astiain kantajaksi.
Maakunnallisissa ja suviseuroissa olen kyllä toiminut vartijana ja ruokalassa kantajana eli niissä raskaissa hommissa.
Kerran laitoin suviseuratyön etukäteisilmoitukseen toiveen päästä kolehdin kantoon.
Pian tuli kirje, jossa työtehtäväkseni oli laitettu puhtaanapito vastoin toivomustani.
Nyt olen jo luopunut kaikista seuratehtävistä, sillä en halua enää olla keittiöpossu ja vähempiarvoisten töijen tekijä.
Joskus hyvin harvoin laitan setelirahan kolehtiin ja pääasiassa ne kolehtirahat ovat lompsan pohjalle jääneitä pikkuhiluja.
Riippuu mielialasta, millaisen määrän kolehtiin laitan. Jos seurapuhe on ollut erityisen sisältörikas ja innostava, se vaikuttaa myös kolehtiin laitettavaan määrään.
Vaimoni sensijaan laittaa kolehtiin isompiakin summia, mikä minua joskus hirvittää.
Ollessamme kihlaparina silloin kauan sitten suviseuroissa vaimoni oli niin onnesta sekaisin, että laittoi kolehtiin viidensadan markan setelin.
Kysyttyäni, onko sulla tapana useinkin laittaa noin suuria summia kolehtiin, hän vastasi: "En ole yksinäisenä tyttönä ollessani laittanut kuin pikku hiluja, mutta nyt olen Jumalalle niin kiitollinen saadessani aviopuolison, että halusin osoittaa kiitollisuuttani!"
Pankkimyyjäisiin en ole koskaan laittanut mitään.
Pankkimyyjäiset ovat siitä huono homma, ettei sieltä saa rahoilleen mitään vastinetta.
Siinä siis vaan laitetaan rahaa tilisiirtona, mistä en innostu ollenkaan.
Myyjäisissä käyn ja ostan, mutta narutusarpoja en osta. Uskovaisethan ei hyväksy mitään rahapelejä, veikkausta, hedelmäpelejä. Ainoa uhkapeli on ostaa myyjäisissä arpoja ja naruja vetämällä.
Kuinkahan monta narua siinä naruarvassa on, veikkaan, että sata vähintään.
Lapset tietysti ovat kauhean innokkaita vetämään naruarpoja, mutta kun eivät voita, ovat kauhean pettyneitä ja kateellisia toisille.
En ompeluseuroissakaan innostu arpojen ostosta, sillä olen tarkka rahankäyttäjä.
Kolehdin sijasta menen mieluummin väliajalla kahvioon, jossa saan rahoille jonkinmoista vastiketta.
Turhan kallista on kyllä kaikki virvokkeet, eli ne ovat hinnoiteltu niin ylös kuin suinkin.
Moni saattaa jättää käymättä juuri hinnan takia.
Yksi kahvikuppi maksaa yhden euron, pulla 80 senttiä, mehulasi 40 centtiä.
Teekin maksaa saman verran kuin kahvi. Yhden teelipun saa kaupasta vertailun vuoksi 0,05 centillä.
Ymmärrän toki, että toimitalojen ylläpito maksaa ja rahat täytyy kerätä ompeluseurojen ja kolehtien muodossa ynnä hintavan kahvikupin.
Nuoriso ryntää ekapuheen loputtua heti eteiseen, ulos ja tupakalle välttäen näin kolehtihaavin kutsuvan tarjouksen.
Mieluummin rahat käytetään karkkiostoihin ja monasti vanhemmat antaakin pienille lapsilleen sen 20 centin kolikon, jotta lapsi oppis panemaan kolehtiinkin.
Väliajalla näkee paljon, kuinka isot lapset tulee käsi ojossa vanhempien luo kärttämään rahaa makeisten ostoon.
Makeisissa on vaan se paha puoli, että hampaat kärsii,
Nykynuoriso jauhaa karkkia aivan liian paljon.
Ne jotka eivät savuttele, jauhavat purkkaa ja minneppä se käytetty purkka muuhun päätyis, kuin sen toimitalon edustan laatoitukselle, joka on kirjavanaan nuorten purkkasylkyjen jätöksiä.
Tapakasvatusta tarvittais, mutta ikävä kyllä tamänkaltaista ei saa missään.
Suviseuroissa koen epämiellyttäväksi kolehdin kantajan tulon asuntovaunujen oville.
Kerran oli meillä vaimon kans herkkä hetki menossa, kun vaunuun koputettiin.
Vaimo kerkes jo huutamaan: "Kuka siellä!"
Täällä on kolehdinkantaja ? Minä sanoin: "Oliko pakko vasta?" Hetki pieni, sanoi vaimoni alkaen vetää kiiruusti ylleen. Samassa ovi aukeni ja kolehdinkantaja työntyi sisään.
Ovi pannahinen olikin jäänyt lukitsematta.
Kolehdinkantaja yllätti meidät siis itse teosta.
Nähtyään tilanteemme, hän naurahti: "Anteeksi vaan, kun häiritsen, menen tuonne ulkopuolelle odottamaan. Sen jälkeen vaimoni on katsonut sopimattomaksi suviseuroissa harrastaa herkkiä hetkiä.
Olis mukava päästä joskus kolehdinkantajaksi, jotta pääsisi näkemään, minkälaisia rahoja kolehtihaavin sisältöön tulee.
Minä en koskaan ole kelvannut muuksi kuin keittiössä tiskariksi ynnä likaisten astiain kantajaksi.
Maakunnallisissa ja suviseuroissa olen kyllä toiminut vartijana ja ruokalassa kantajana eli niissä raskaissa hommissa.
Kerran laitoin suviseuratyön etukäteisilmoitukseen toiveen päästä kolehdin kantoon.
Pian tuli kirje, jossa työtehtäväkseni oli laitettu puhtaanapito vastoin toivomustani.
Nyt olen jo luopunut kaikista seuratehtävistä, sillä en halua enää olla keittiöpossu ja vähempiarvoisten töijen tekijä.
Joskus hyvin harvoin laitan setelirahan kolehtiin ja pääasiassa ne kolehtirahat ovat lompsan pohjalle jääneitä pikkuhiluja.
Riippuu mielialasta, millaisen määrän kolehtiin laitan. Jos seurapuhe on ollut erityisen sisältörikas ja innostava, se vaikuttaa myös kolehtiin laitettavaan määrään.
Vaimoni sensijaan laittaa kolehtiin isompiakin summia, mikä minua joskus hirvittää.
Ollessamme kihlaparina silloin kauan sitten suviseuroissa vaimoni oli niin onnesta sekaisin, että laittoi kolehtiin viidensadan markan setelin.
Kysyttyäni, onko sulla tapana useinkin laittaa noin suuria summia kolehtiin, hän vastasi: "En ole yksinäisenä tyttönä ollessani laittanut kuin pikku hiluja, mutta nyt olen Jumalalle niin kiitollinen saadessani aviopuolison, että halusin osoittaa kiitollisuuttani!"
Pankkimyyjäisiin en ole koskaan laittanut mitään.
Pankkimyyjäiset ovat siitä huono homma, ettei sieltä saa rahoilleen mitään vastinetta.
Siinä siis vaan laitetaan rahaa tilisiirtona, mistä en innostu ollenkaan.
Myyjäisissä käyn ja ostan, mutta narutusarpoja en osta. Uskovaisethan ei hyväksy mitään rahapelejä, veikkausta, hedelmäpelejä. Ainoa uhkapeli on ostaa myyjäisissä arpoja ja naruja vetämällä.
Kuinkahan monta narua siinä naruarvassa on, veikkaan, että sata vähintään.
Lapset tietysti ovat kauhean innokkaita vetämään naruarpoja, mutta kun eivät voita, ovat kauhean pettyneitä ja kateellisia toisille.
En ompeluseuroissakaan innostu arpojen ostosta, sillä olen tarkka rahankäyttäjä.
Kolehdin sijasta menen mieluummin väliajalla kahvioon, jossa saan rahoille jonkinmoista vastiketta.
Turhan kallista on kyllä kaikki virvokkeet, eli ne ovat hinnoiteltu niin ylös kuin suinkin.
Moni saattaa jättää käymättä juuri hinnan takia.
Yksi kahvikuppi maksaa yhden euron, pulla 80 senttiä, mehulasi 40 centtiä.
Teekin maksaa saman verran kuin kahvi. Yhden teelipun saa kaupasta vertailun vuoksi 0,05 centillä.
Ymmärrän toki, että toimitalojen ylläpito maksaa ja rahat täytyy kerätä ompeluseurojen ja kolehtien muodossa ynnä hintavan kahvikupin.
Nuoriso ryntää ekapuheen loputtua heti eteiseen, ulos ja tupakalle välttäen näin kolehtihaavin kutsuvan tarjouksen.
Mieluummin rahat käytetään karkkiostoihin ja monasti vanhemmat antaakin pienille lapsilleen sen 20 centin kolikon, jotta lapsi oppis panemaan kolehtiinkin.
Väliajalla näkee paljon, kuinka isot lapset tulee käsi ojossa vanhempien luo kärttämään rahaa makeisten ostoon.
Makeisissa on vaan se paha puoli, että hampaat kärsii,
Nykynuoriso jauhaa karkkia aivan liian paljon.
Ne jotka eivät savuttele, jauhavat purkkaa ja minneppä se käytetty purkka muuhun päätyis, kuin sen toimitalon edustan laatoitukselle, joka on kirjavanaan nuorten purkkasylkyjen jätöksiä.
Tapakasvatusta tarvittais, mutta ikävä kyllä tamänkaltaista ei saa missään.
Suviseuroissa koen epämiellyttäväksi kolehdin kantajan tulon asuntovaunujen oville.
Kerran oli meillä vaimon kans herkkä hetki menossa, kun vaunuun koputettiin.
Vaimo kerkes jo huutamaan: "Kuka siellä!"
Täällä on kolehdinkantaja ? Minä sanoin: "Oliko pakko vasta?" Hetki pieni, sanoi vaimoni alkaen vetää kiiruusti ylleen. Samassa ovi aukeni ja kolehdinkantaja työntyi sisään.
Ovi pannahinen olikin jäänyt lukitsematta.
Kolehdinkantaja yllätti meidät siis itse teosta.
Nähtyään tilanteemme, hän naurahti: "Anteeksi vaan, kun häiritsen, menen tuonne ulkopuolelle odottamaan. Sen jälkeen vaimoni on katsonut sopimattomaksi suviseuroissa harrastaa herkkiä hetkiä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kannattaa laittaa silmät kiinni niin ei kirpaise ahnetta mieltä. Parempi ettei kukaan tiedä, jos kirjoitan laitan paljon, niin olen hurskastelija tai jos vähän, niin olen ahne.
koska katson, että tuen toimintaa tarpeeksi kahvin ja pullan hinnalla varsinkin kun erään Etelä-Suomalaisen RY:n kahvin ja pullan hintaa nostettiin kahteen otteeseen vuoden sisällä, viimeisen kerran Euron tullessa.
rakastaa. Näin olen kuullut joskus sanottavan kolehtista ilmoitettaessa.
Olen tehnyt havaintoja kolehdin keruun aikana.
En voi olla kertomatta eräästä arvossapidetystä varakkaasta veljestä.
Heti kun on ilmoitettu kolehdinkeruusta, hän kaivaa pers`taskusta pullean lompakkonsa ja kaivaa näkyvästi esille sieltä setelirahoja.
Sitten hän hivelee niitä sormiensa välissä näkyvästi hyvän aikaa ennenkuin haavi ehättää hänen ulottuvilleen.
Tämä onkin hänelle mieluisa hetki, sillä kolehdin tullessa hän ottaa sen hitaasti vastaan, suuntaa katseensa penkin päässä tilannetta seuraavaan kerääjään, luo häneen mairean hyvmyn,, johon hän saa kerääjältä vähintään hymyntapaisen takaisin.
Samalla antelias veli nyökäyttää päätään kerääjään päin, ojentaa hitaasti haavin seuraavalle sanoen:"Ole hyvä!" Sitten hän ryhdistäytyy hyvään istuma-asentoon vakavoituen jälleen.
Varmasti tuo antelias ukko saa rahoilleen vastinetta mielihyvästä, jonka antaminen tuottaa. Enpä muista itsekään katuneeni kolehtiin mennyttä rahaa, saanhan RY:ltä paljon palveluitakin. Hiukan farisealaiselta touhulta tuollainen näyttävä kolehdinanto kylläkin vaikuttaa.
Ei ne kaksisia ne kolehdit ole. Suurimmaksi osaksi kymmensenttisiä laskijan riesaksi. Varsinkin eurojen tultua setelit hävinneet lähes tyystin kolehdista. Eli et ilmeisesti ole tarpeeksi riski kantamaan tuota kolikoilla täytettyä kolehtihaavia tai sitten et ole vielä täysi-ikäinen. Rahojen kanssa pelatessa kun vaaditaan yleensä tuo täysi-ikäisyys. Meikäläisillä kun ei muutenkaan lueta miksikään ansioksi tuota kolehtiin laitto määrää. Taivaaseen kun ei hyvillä töillä ja anteliaisuudella pääse. Suviseuroissakin ovat yleensä niitä kolikonhiluja mitä on taskunpohjallesattunut jäämään kuleksimaan. Näin isoperheisenä ei tule kolehtiin laitettua, muuta kuin lapsille joskus malliksi antaa jonkun kolikon lauitettavaksi. Esimerkiksi meillä menee väliajan kahvin/mehunjuontiin pullineen koko perheellä 10€ niin eiköhän se riitä. (Samalla summalla kotona syö perheemme pari ruokakertaa)
Pieni aihetta sivuava tarina:
Olin joskus 90-luvulla kolehdinkantajana erään herätysliikkeen kesäjuhlilla. Kymmenet kolehtihaavit kumottiin suurelle pöydälle, joka näin peittyi lähinnä kolikoista ja pienistä seteleistä. Siellä täällä joukossa pilkotti myös joku sadan markan seteli.
Rahoja lajitellessamme käteeni tarttui pieni setelimytty. Siitä paljastui kuusi tuhannen markan seteliä ja yksi viidensadan markan seteli. Yhteensä siis 6500 markkaa.
Jäin miettimään, millainen henkilö oli ollut näin antelias. Kenties jonkun hyvinmenestyvän yrityksen johtaja? Kansaneläkkeellä kituuttava eläkeläinen, joka on vähästään pannut noin suuren summan syrjään kolehtiin laitettavaksi?
Veikkaan eläkeläistä. Useinhan anteliaimpia ovat ne, joilla periaatteessa on kaikista vähiten varaa anteliaisuuteen. Mitä enemmän ihmisellä taas on aineellista hyvää, sitä vähemmän sitä saattaa riittää jaettavaksi muille.
Köyhät voivat olla kaikista ihmisistä anteliaimpia ainakin suhteellisesti (kerrotaanhan Raamatussakin lesken rovosta) mutta usein myös absoluuttisesti.
Mukava kirjoitus sinulta. Ja mielestäni erityisesti pitää paikkansa kommenttisi: ” Köyhät voivat olla kaikista ihmisistä anteliaimpia ainakin suhteellisesti (kerrotaanhan Raamatussakin lesken rovosta) mutta usein myös absoluuttisesti.”
Olen tuon saman usein havainnut. Se ei kylläkään liity mitenkään antajan uskonnolliseen vakaumukseen, vaan on ihmisen luonteessa, siis riippumatta siitä, mihin hän uskoo.
_