Ovatko ylireagointi ja epäuskoisuus merkki jostain vakavemmasta?
Henkilö tuntuu odottavan lähes aina pahinta mahdollista lopputulosta. Reagoi muiden ihmisten kommentteihin, varsinkin negatiivisiin kommentteihin täysin yli. Kaikki ihmiset tuntuvat tavallaan liittoutuneen vastaan. Kukaan ei pidä, kaikki kiusaa, kukaan ei ymmärrä, ruma, epäonnistunut ihminen, elämä menee aivan toisin kuin haaveili, ei halua tätä elämää, liikaa stressiä, haluaa lepoa, yms.
Töistäkin tulossa aina potkut, kun saa hieman negatiivista/rakentavaa palautetta työkavereiltaan tai esimieheltä. Ja töissä ei kuulemma kukaan pidä hänestä, kukaan ei auta häntä (pyytää apua, ja toisella kiire -> ei pidä minusta (eikä uskalla pyytää enää toistamiseen)).
Vanhempien kanssa lähes jokapäiväisesti pienempiä tai suurempia riitoja. Jos joku on eri mieltä, kuin mitä hän ajattelee, eikä saa vakuutettua toista omasta kannastaan, niin lopputuloksena masentelu ja itkeskely.
Jos joku kertoo jotain positiivista hänelle hänestä tai tekee jotain positiivista hänelle, niin tuloksena on useimmiten kysymys "Miksi teit/sanoit näin?" tai "Todellako?".
Jos hänelle kertoo omia ajatuksia mitä haluaisi, haaveilee tai suunnittelee, niin hän odottaa, että kyseiset asiat tapahtuvat lähes heti, ja sitten joutuu kuuntelemaan negatiivisia kommentteja, jos ei ole tapahtunut mitään, vaikka asiat olivat vain normaalia pohdiskelua ja keskustelua. Ja sitten ei kuulemma saisi puhua mitään tälläisiä asioita, vaan vasta, kun on tehnyt jotain niiden asioiden saamiseksi.
Ajattelu musta-valkoista, lähes aina.
Hän haluaisi kavereita, mutta ei ole koskaan valmis menemään alkua pidemmälle. Pelkää avautua asioista, häpeää lähes kaikkea itsessään ja elämässään.
Erityisesti ihmetyttää, että jos hän haluaisi stressittömämpää elämää, niin miksi ei lopettaisi ylireagoimista asioihin ja musta-valkoista ajattelua...
Kaikki ei ole tässä mielessä kohdallansa, siitä olen varma.
Henkilö tuntuu odottavan lähes aina pahinta mahdollista lopputulosta. Reagoi muiden ihmisten kommentteihin, varsinkin negatiivisiin kommentteihin täysin yli. Kaikki ihmiset tuntuvat tavallaan liittoutuneen vastaan. Kukaan ei pidä, kaikki kiusaa, kukaan ei ymmärrä, ruma, epäonnistunut ihminen, elämä menee aivan toisin kuin haaveili, ei halua tätä elämää, liikaa stressiä, haluaa lepoa, yms.
Töistäkin tulossa aina potkut, kun saa hieman negatiivista/rakentavaa palautetta työkavereiltaan tai esimieheltä. Ja töissä ei kuulemma kukaan pidä hänestä, kukaan ei auta häntä (pyytää apua, ja toisella kiire -> ei pidä minusta (eikä uskalla pyytää enää toistamiseen)).
Vanhempien kanssa lähes jokapäiväisesti pienempiä tai suurempia riitoja. Jos joku on eri mieltä, kuin mitä hän ajattelee, eikä saa vakuutettua toista omasta kannastaan, niin lopputuloksena masentelu ja itkeskely.
Jos joku kertoo jotain positiivista hänelle hänestä tai tekee jotain positiivista hänelle, niin tuloksena on useimmiten kysymys "Miksi teit/sanoit näin?" tai "Todellako?".
Jos hänelle kertoo omia ajatuksia mitä haluaisi, haaveilee tai suunnittelee, niin hän odottaa, että kyseiset asiat tapahtuvat lähes heti, ja sitten joutuu kuuntelemaan negatiivisia kommentteja, jos ei ole tapahtunut mitään, vaikka asiat olivat vain normaalia pohdiskelua ja keskustelua. Ja sitten ei kuulemma saisi puhua mitään tälläisiä asioita, vaan vasta, kun on tehnyt jotain niiden asioiden saamiseksi.
Ajattelu musta-valkoista, lähes aina.
Hän haluaisi kavereita, mutta ei ole koskaan valmis menemään alkua pidemmälle. Pelkää avautua asioista, häpeää lähes kaikkea itsessään ja elämässään.
Erityisesti ihmetyttää, että jos hän haluaisi stressittömämpää elämää, niin miksi ei lopettaisi ylireagoimista asioihin ja musta-valkoista ajattelua...
Kaikki ei ole tässä mielessä kohdallansa, siitä olen varma.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itsetunto-ongelmalta ja ehkä myös masennukselta kuulostaa omien kokemusten perusteella. Oli suorataan hieman karmaisevaa lukea kuvaustasi, niin hyvin osa kuvastaa minua huonompina aikoinani.
Olen aina ollut ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, mutta pidempiaikaisten ihmissuhteiden luominen muuttui jokin aika sitten mahdottomaksi. Psyykkasin itseäni useita kuukausia ja "jokin on vialla" tunnetta pohdiskelin jo ennen varsinaista itsetutkiskelua varmaan yli vuoden. Oli vaikea ymmärtää, miksi eristäydin lähiympäristöni ihmisistä, vaikka tunsin tarvitsevani läheisyyttä ja satunnaisista ihmiskontakteista nautinkin.
Myöhemmin ymmärsin tämän johtuvan juuri heikosta itsetunnosta = kynnys kertoa muille, miltä itsestä oikeasti eri tilanteissa tuntuu = estää syvempien ihmissuhteiden muodostumisen. Pitkittynyt heikko itsetunto sai minut tuntemaan itseni tarpeettomaksi ihmiseksi, ja varsinkin minkäänlainen negatiivinen palaute oli isku vasten kasvoja, vahvisti huonoa minäkuvaa. Täten tuntui myös uskomattomalta, että joku vain hyvää hyvyyttään olisi ollut minulle hyvä, useampaan otteeseen epäilin, mikä hyvien tekojen taka-ajatus oli. Eristäytyminen ihmisistä johti mustavalkoiseen ajatteluun, ihmisistä ei osannut enää muodostaa normaalin moniuloitteista kuvaa. Samalla eristäytyvä käyttäytyminen sai muut ihmiset suhtautumaan minuun epäilevästi, mikä vahvisti negativista suhtautumistani muihin.
Pääsin ylös sudenkuopasta useamman asian yhteisvaikutuksesta. Nettifoorumille kirjoitin omasta tilanteestani, ja sain riittävän anonyymiä ja akuuttia vertaistukea. Tämän tuen voimin aloin tietoisesti ajatella, että kyllä on oikeasti hyviäkin ihmisiä olemassa, jos ventovieraatkin suhtautuvat minuun noin. Pikkuhiljaa aloin näkemään ympäristössäni merkkejä positiivisista asioista, ja samantyylisiä vastoinkäymisiä kokeneen hyvän ystävän löytyminen antoi myös vertaistukea. Ensimmäinen, tärkein apu oli kuitenkin oma ymmärrys, että jotain on pielessä ajatusmallissani. Aina kun toipumisvaiheessa alkoi tuntumaan siltä, että nyt ei oikeasti kestä, vähensin itseltäni kaiken mahdollisen stressaavan työn (tai suhtauduin stressaavaankin välinpitämättömästi silläkin uhalla, että tulokset heikkenisivät) ja ajattelin että huomenna alkaa alusta. Siis kyky oppia pääsemään yli negatiivisista tunteista/luotto siihen että ne eivät ole pysyviä, jopa tietty jääräpäinen järkeistäminen tunnetilasta piittaamatta, auttoi minut kiinni elämään. Nyttemmin olen taas saanut kontaktin lähipiirini ihmisiin, ja elämääni kuuluu taas hyviä ja hauskoja hetkiä. Olen tyytyväinen elämääni siten kuin normaalisti ihmisen pitäisi, ja vaikka olisi huonojakin päiviä, en enää pelkää, että jäisin niihin tunnetiloihin viikkokausiksi kiinni.
Voin kuitenkin sanoa, että mustavalkoisesta ajattelusta ja "ylireagoinnista" (mielestäni stressi-/ahdistusreaktioista voisi puhua ainakin minun tapauksessani) ei ole helppo päästää irti, koska pohjanoteeraustilassa ihminen ei jaksa uskoa, että oman käytöksen muutoksilla olisi vaikutusta. Itsekin uskoin vasta useita selkeitä positiivisia kokemuksia saatuani. Jos herkässä tilanteessa olisinkin vaikka saanut yhden mollaavan kommentin foorumilla jne, suuntani tänäpäivänäkin saattaisi olla toinen. Suosittelen etsimään apua, tavalla tai toisella, mutta mahdollisimman pian.
Tämä oli nyt tällainen omakohtainen "tapauskertomus", en tiedä onko sinulle/teille mitään apua mutta kuitenkin... Ainakin tiedät ettette ole yksin :)