Tyttöystäväni on vaikeassa tilanteessa lapsuuden traumojensa vuoksi. Ainakin osittain näistä johtuen hänellä on ahdistuskohtauksia, stressiä, vakava masennus ja monia muita psyykkisiä oireita. Toisinaan hänellä on mm. harhoja ja unia trauman aiheuttajista. Puhuimme asiasta n. 2kk sitten ja tuntuu siltä, että sen jälkeen hänellä ei ole ollut yhtäkään päivää ilman ahdistavia takaumia ja ajatuksia. Puhuminen ei siis auttanut vaan päin vastoin pahensi tilannetta. Vaikka tyttöystäväni käykin psykologilla, hän ei luota ammattiauttajiin eikä suostu näille puhumaan.
Haluaisin siis tietää, oletteko joskus kärsineet/kärsittekö traumoista ja millä keinoin niiden oireita voisi helpottaa tai miten olette itse päässeet niistä eroon. Tilanne tuntuu epätoivoiselta, todella paljon kiitoksia jokaiselle joka vaivautuu vastaamaan.
Haluaisin siis tietää, oletteko joskus kärsineet/kärsittekö traumoista ja millä keinoin niiden oireita voisi helpottaa tai miten olette itse päässeet niistä eroon. Tilanne tuntuu epätoivoiselta, todella paljon kiitoksia jokaiselle joka vaivautuu vastaamaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oman kokemuksen pohjalta voin sanoa, että traumaan auttaa ennenkaikkea aika ja puhuminen. Mitä enemmän asioita patoaa sisäänsä, sitä enemmän oireilee. Tokihan puhuminen alkuun tuo kaikki ajatukset ja oireet pintaan, koska ne on tietoisuudessa. Toki. Mitä enemmän kurjia asioita miettii, sitä kurjemmalta tuntuu. Mutta asiat täytyy käsitellä, jos niistä aikoo päästä yli ja saada mielenrauhan. Se on vaikeaa, mutta mahdollista. Lupaan.
Itse kävin kolmevuotisen kamppailun omien traumojeni kanssa. Intensiivistä terapiaa ja ennenkaikkea aikaa. Alkuun olin ihan varma, etten nouse omasta kuopastani ja elämä oli tässä. Olin aivan varma, että tulevaisuutta ei vain voi olla, mutta kuinka ollakkaan. Nykyään traumat oireilee enää harvakseltaan ja olen oppinut noiden kolmen vuoden aikana ymmärtämään omia oireitani, mikäli noita satunnaisesti vielä ilmaantuu epämääräisinä ahdistuksina tms. Nykyään olen kuitenkin melko optimistinen tulevaisuuteni suhteen.
Mitä neuvoja osaisin jälkiviisaana antaa? Rohkaista tyttöystävääsi ennenkaikkea puhumaan terapeutilleen. Luottamuksen saaminen ei tapahdu hetkessä ja itsekin alkuun epäröin, toki. Olihan kyseessä ihan vieras ihminen. Mutta terapeutit ovat saaneet hyvän koulutuksen ja ovat nähneet alallaan paljon ja kaikennäköistä. Ei kaikkea tarvitse heti kerralla puhua, ei ole mikään pakko. Pikkuhiljaa ja sitämukaa, kun luottamus kasvaa, vei se sitten viikkoja, kuukausia tai vaikka vuodenpäivät. Tässäkin vaaditaan sitä aikaa.
Alussa asioiden käsittely on kamalinta, tulee ns. shokki, jossa tyttöystävästi taitaa paraikaa olla? Itselläni pahin vaihe kesti n.vuodenpäivät vaikeimpine oireineen (epätodellinen olo, sekoamisen pelko, paniikkikohtaukset 24/7, hermoston ylikierrokset valo- ja ääniarkuuksineen, flashbackit ym ym..), mutta nuo oireet alkoi tasaisen varmasti helpottua. On myös hyvä yrittää löytää arkisia pieniä iloja ja jotain positiivista tekemistä, vaikka kuinka tuntuisi olevan sumussa omassa pahassa olossaan. Mikäli löytää edes hetkeksi hyvää oloa harrastuksista tms, se luo toivoa. Ei pidä jumahtaa paikalleen vain kuuntelemaan kurjaa oloaan. Tekeminen vie ajatukset muualle.
Ja uskoakseni sinulla on varmasti todella vaikea olla sivustaseuraajana, kun ei pysty poistamaan sitä pahaa oloa. Mutta kaikkein parhaiten autat, kun olet vierellä ja muistat vakuuttaa, että asiat ihan varmasti järjestyy. Nuo sanat on uskomattoman tärkeät, kun olo tuntuu toivottamalta. Muistathan myös itsekin levätä.
Itseä auttoi kovasti myös tieto. Olin oikea informaatiopesusieni ja etsin tietoa, mistä oireet oikeen johtuivat. Tässä yksi hyvä saitti, joka toi itselleni mielenrauhaa: http://www.traumajadissosiaatio.fi/ Suosittelen tutustumaan. :)
Vaan nämä ovat vain omakohtaiset kokemukseni. Toivottavasti oli edes hieman apuja. Voimia kovasti teille molemmille!
Hienosti kirjoitettu... Kannustavaa tekstiä. Kiitos
Puhuminen ilmeisesti kosketti traumaattisia muistoja tyttöystävälläsi. Ne lähti aktivoitumaan, mutta hänellä ei vielä ole keinoja sellaisesa tilanteessa toimia. Traumaterapiassa edetään niin, että ensin harjoitellaan itsen rauhoittamisen keinoja: miten tunnistaa, että traumoihin liittyvä ahdistus nousee (sietämättömäksi), miten sitten toimia ja säädellä sitä. Täytyy tunnistaa itsessä, milloin on hyvä ja jaksaa asioita käsitellä ja milloin ei. Tätä sanotaan terapian vakauttamisvaiheeksi ja se saattaa olla pisin jakso terapiassa. Traumaa ei hoideta niin, että vain puhutaan ja puretaan traumamuistoista. Silloin on vaarana, että terapiastakin tulee traumaattista eikä auttavaa.
Sanotaan siis, että ei pidä lähteä ajamaan (käsittelemään traumaattisia asioita) ennen kuin tietää, miten jarrutetaan (mitä tehdä, kun ahdistus alkaa olla liikaa).
Käykää traumaterapiakeskuksen sivulla. Siellä on muutama hyvä artikkeli traumoista ja niiden hoidosta.