Teillä joilla on muksu jo lentänyt omaan pesäänsä, niin kertokaa minkälaiset fiilikset teillä, oli kun nuori lähti ?
Minulla meinaa olla tosi haikee olo, kun meinaa jo muuttaa omilleen. Ymmärrän kyllä, että se kuuluu asiaan, mutta kumminkin..
Minulla meinaa olla tosi haikee olo, kun meinaa jo muuttaa omilleen. Ymmärrän kyllä, että se kuuluu asiaan, mutta kumminkin..
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minä olin kummankin puolesta vain onnellinen ja ajattelin niitä aikoja, kun itse muutin omilleni. Koko maailma tuntui olevan minulle avoin - ja niin se olikin.
Olen onnellinen myös siitä, että tiedämme mieheni kanssa kasvattaneemme lapsemme niin, että he pärjäävät.
Erittäin tärkeää on sanoa - vaikka moneenkin kertaan - että kotiin voi aina tulla. Täältä löytyy kyllä ruokaa, puhdas sänky ja ymmärrystä.
Minäkin muistelin omaa muuttoani. Lähdin miehen mukana maailmalle .
Aion sanoakkin, että kodin ovet ovat aina avoinna. :)
Hei Hyvien lasten äiti, minua alkoi kiinostaa että miten todella tiedät lasten pärjäävään. Tarkoitan että mitkä olivat teidän kasvatusmalline päärpiirteittään, joiden mukaan sinulla on vankka usko heidän pärjäämiseensä maailmalla? Kyselen kun olen yleensäkin kiinostunut monenlaisista kasvatusmalleista...
Hei ...................... !
Tiedän lasteni pärjäävän siksi, että joka kerta kun näen heitä tai puhun heidän kanssaan puhelimessa tai skypessä, he näyttävät ja kuulostavat tasapainoisilta ja onnellisilta. Poikamme elelee monivuotisen tyttöystävänsä kanssa vakiintuneessa suhteessa. Myös tyttö on fiksu ja opiskelee yliopistossa. Toinen lapsemme erosi poiaystävästään jokin aika sitten, mutta heidän välinsä ovat edelleen hyvät.
Toinen on jo suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja sai heti jopa valita, mihin työpaikkaan menee. Toinen opiskelee ammattikorkeakoulussa jo toista tutkintoa ja vaikka hänelle jotkin aineet tuottavat suuriakin vaikeuksia, hän jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Molemmat ovat koko opiskeluaikansa myös käyneet töissä ja silloinkin heillä on ollut mahdollisuus valita, minkä työpaikan ottavat. Sen verran yhteiskunnan yleisesti käyttämistä pärjäämisen mittareista.
Kummallakaan ei ole taipumusta juoda alkoholia usein tai paljon. Heillä on hyviä ystäviä vuosien takaa, ala-asteelta saakka. Meille oli aina tärkeää, että tunsimme heidän kavereitaan ja usein koko porukka viihtyikin meillä.
Emme ole koskaan käyttäneet fyysistä kuritusta. Asioista on aina puhuttu paljon, niin että heille on jo ennen tilanteisiin joutumista ollut yleensä selvillä, mitä periaatteita kuuluu noudattaa. Rangaistuksia on tarvittu harvoin, pari kertaa kotiarestia.
Olemme pyrkineet opettamaan - ja esimerkillä näyttämään - että vaikeudet eivät ole este, vaan haaste, josta selviämiseksi pitää ponnistella vähän enemmän ja pidempään kuin muuten.
Ja kaikkein tärkein asia: olemme aina varauksetta rakastaneet ja tukeneet heitä kaikessa ja olleet heitä varten olemassa. Olemme edelleen.
Lasten lähteminen oli haikeaa, kun olen kovin perhekeskeinen. Olin aina häärännyt perheen eteen ihan hirveästi, mutta olen hyvin energinen niin ehdin itseäkin siinä hoitaa, urheilla, harrastaa ja opiskella.
Mutta yksi meni pieleen. Kun lasten kuskaukset ja mukanaelämiset jäivät meiltä molemmilta puolisoilta, meille ei jäänyt mitään yhteistä. Jotain yhteistä harrastustakin oli. Tuli hirveä kriisi ja viimein ero, suurin osa turhautumisesta. Liittomme olimme mieltäneet ihan hyväksi, ja tunne että kuuluimme toisillemme, oli ollut vahva. Tiedän että taas tulee palstalle opettajia ja tuomitsijoita. Itse vain nöyrästi sanoisin että pitäkää parisuhteestanne huolta, joskaan en osaa opettaa miten. Nyt näen pareja, jotka kestivät kriisin ja ovat onnellisia yhdessä, meillä ei ollut aivoja tarpeeksi.
Toki olen tässäkin elämässä onnen löytänyt, uuden suhteen ja hyvät välit sekä lasten perheisiin että exään ja exän vaimoon. Että kai sitten näin kuului mennä. Toivoisin että olisi vain yksi mummola viidelle lapsenlapsellemme, kai minullakin yksi suru pitää olla.
Hienoa, että otit esiin tuon ns tyhjän pesän syndrooman. Se voi tulla monille tosi isona yllätyksenä.
Itse kävin läpi monia tunteita kun lapset muuttivat omilleen; oli haikeutta kun lapset lähtee ja toisaalta osasin myös iloita heidän kanssaan itsenäistymisestä, oli pelkoa heidän pärjäämisestä ja toisaalta luottamusta siihen että pärjäävät jne jne. Kyllä siinä piti itseensä psyykata ajattelemalla että juuri näin sen kuuluu mennä ja opetella nauttimaan uudella tavalla omasta ajasta ja ajasta puolison kanssa.
Tuo perhekeskeisyys on tuttua minullekkin. Perhe ja varsinkin lapset ovat olleet todella iso asia minun elämässäni.
Noita ajatuksia minäkin käyn nyt lävitse. Kaikkea hyvää sitä haluaa omilleen ja toivoo, että elämä kantaa.
Onpa kiva, kun on muitakin äitejä, jotka ajattelee samoin.
Kyllä elämä kantaa! Kantoihan se meitäkin!
Ja jos ei kanna, palataan hetkeksi äidin syliin ottamaan uutta vauhtia!
Nimimerkille Ohittanut:
Ilmeisesti se on aika yleinen ilmiö, että ihmisillä on Suomessa ainakin ensin se nuoruuden/nuoren aikuisen rakkaus, sitten se kumppani jonka kanssa perustetaan perhe ja sitten se aikuinen rakkaus, joka tulee kun saa omistautua itselle ja huomaa ettei puolison kanssa ole enää mitään yhteistä, vain kiire ja lapset on pitänyt perhettä koossa. Eli vähintään kolme ihmissuhdetta ja erilainen kumppani jokaisessa kehitysvaiheessa.
Tytär minultaki muutti pois kaksi vuotta sitten. Nyt jo tottuu, mutta aluksi oli vaikeata, joskin helpottavaa arjen kannalta, mutta kävin läpi koko tyttären elämän ja omat tekemäni virheet läpi moneen kertaan ja käsittelin paljon syyllisyydentunteita, koska tunsin etten ole ollut aina hyvä äiti, vaan tehnyt sellaista mitä en nyt tekisi, sanoisin asioita toisin, jos voisi muuttaa jotain. Olisin niin halunnut, että elämä olisi ollut toisenlaista ja olisin voinut antaa enemmän kuin annoin. Mutta kaikkeni tein, mitä voin.
Toivotaan, että kantaa. :)
Meillä se meni aika kivuttomasti, kun tuli ero ja nyt jo exäni, oli jo tuomassa uutta ihmistä taloon, no lapset oli jo 20-21v niin he muutti omilleen opiskelukämppään ja minä sain osituksessa senverran et sain kaksion.
Ei tullut mitään tyhjän pesän syndroomaa, kun kukin aloitti niinku alusta oman elämänsä.
Oho..Olipa siinä muutosta koko perheelle. Mukavaa, että kaikki meni kumminkin hyvin.
Meillä lapset lähti kukin vuorollaan opiskelemaan ja sitten yllättäen palasivatkin kotiin takaisin. Ensimmäinen, kun lähti, niin kyllä siinä lehmän kylki kastu, kun piti vollottaa, mutta nyt meinaa hermo mennä, kun kukaan ei näytä pesää rakentavan.
Olen itse takertuvalta äidiltä oppinut, että lasten on parempi antaa mennä vapaasti, niin paremmin tulevat takaisin ja ainakin soittavat, kun apu on tarpeen.
Alkuun oli tosi vaikeaa, kun teki mieli soittaa vähän väliä. Mutta kyllä siihen tottui. Vanhin lapsista oli niin ketku, että soitti aina kaupasta ja tivasi tarjoukset , kun äiti oli ne kumminkin jo lukenut, eikä tarvinnut omia mainoksia laatikosta hakea.
Nyt asun vanhimman poikani maatilalla ja hän odottaa, jahka saa lykätä vanhainkotiin . Että vuoroin vieraissa...
Meidän nuori sanoi jo valmiiksi, ettei sitten tarvi koko ajan hypätä katsomassa, että pärjääkö hän. Kylään saa tulla vain , kun ensin ilmoittaa siitä. :)
Palasiko kaikki lapset takaisin ?
Sano sille maatilan pojalles, että sä et meinaa vielä moniin vuosiin mihkää vanhainkottiin mennä. ;))
Kyllä eläikään on vielä matkaa, mutta olen kyllä jo suoraan sanonut, että niitä emäntä ehdokkaita sais tuvan nurkissa pyöriä. Voisin minäki välillä muutakin kuin lehmiä lypsää, vaikka lykkiä lastenvaunuja pitkin pihoja.
Kolme vanhinta ovat kaikki käyneet "maailmalla", mutta nýt sitten palanneet äiteen kattilalle. Tietysti tuo vanhimman maatilan osto vaikuttaa asiaan, kun se apu ei koskaan ole pahitteeksi. Toiseksi vanhin tuossa aikoo opiskelemaan ja kolmas lopettelee ja sitten iskee armeija. Pyörii tuossa vielä jokunen nuorempikin, mutta tyttäret taitaa mennä menojaan.
Meillä on vähän tällainen hullunkurinen perhe.
Kyllä se emäntä sieltä jossain vaiheessa tupsahtaa, ja sitten onkin liuta muksuja pyörimässä mummunsa helmoissa. :))
Sun muilla lapsilla on kumminkin tulevaisuudensuunnitelmia, joten sen puoleen ei hätää. Aatteles, jos vaan jäisivät lorvimaan..
Ei tuossa perheessä ole mitään hullunkurista. Jotenki tuntuu vaan semmoselta eläväiseltä perheeltä. :))
Munkin tytär sanoi mulle, kun meinasin kylään mennä, että tulet sitten kun hän kutsuu. Ja lapsen toivetta kunnioitin. Kutsu tuli parin viikon päästä :).
Halusi varmaan laittaa kodin nätiks, ku äiti tulee kylään. :))