Elämän kalkkiviivat

Koiramme, 12-v noutajan, maallinen vaellus alkaa olla kalkkiviivoilla. Mikään yllätys tämä ei ole ja koiran täytettyä 10- vuotta tiesin, että elon loppusuoran päässä ollaan.
Tämän kesän olen käynyt elämäni tiukinta taistelua oman pääni sisällä siitä, että en ole mikään jumala ja minulla ei ole oikeutta pitkittää hyvän ystäväni elämää, vain sen takia, että luopuminen on minulle tuskallista. Eilen töistä tullessani tartuin puhelimeen ja soitin eläinlääkäriin varatakseni ajan, en nimikkeellä lopettaminen, vaan keskustellakseni siitä miten tästä eteenpäin ja millä aikataululla asiat tapahtuvat. Puhelimeen tarttuessani en empinyt, vaikka mieli teki, en siirtänyt soittamista tälle päivälle, vaan otin sen ensimmäisen ja myös omalla tavallaan vaikeimman askeleen.
Puhelun jälkeen minulla oli oudolla tavalla hyvä olo. Tunsin, että olin tehnyt sen minkä minun piti tehdä ja minkä olen myös hyvälle ystävälleni velkaa. Sen tunteen jälkeen on välillä ollut hyvä ja rauhallinen olo ja välillä todella tuskainen olo…kuten juuri nyt tätä kirjoittaessani.
Tiedän kohta kokevani menetyksen, jonka määrää ei pysty mittamaan. Tiedän myös sen, että nyt minun täytyy olla vahva ja tukea ystävääni kuten hänkin auttoi omalla tavallaan minua kun minulla oli tiukkaa ja vaeltelin murheen laaksossa. 12-vuotta on pitkä aika….lähes se aika jonka olen asunut poissa isin ja äidin luota. Tähän väliin on mahtunut arjen iloja, suruja, eli normaalia elämää. Pysyvä asia on ollut ystäväni, joka on kärsivällisesti odottanut minua kotiin ja tullessani osoittanut minulle pyyteetöntä, rehellistä rakkautta.
Olen aivan varma, että ystäväni on opettanut ja matkan varrella muokannut minua sellaiseksi millainen nyt olen. Ehkä jonain päivänä perheessä on uusi ystävä, mutta se on oma tarinansa ja lienee sanomattakin selvää, että en koskaan tule ystävääni unohtamaan. Nyt tiedän, että minun pitää olla rohkea, purra hammasta ja saattaa ystäväni loppuun, koska sen hän ansaitsee.