Mitä tein kasvatuksessa väärin?

Minulla on kaksi aikuista lasta (poika 21v ja tyttö 27v), jotka olen kasvattanut mitä suurimmalla ilolla, vaikkakin "pieniä" ongelmia on ainakin tällä kaksilahkeisella osapuolella ollut ja keskusteluni koskeekin lähinnä häntä. Tytössä ei ole mitään ja hän on siunannut minua ihanilla lapsenlapsilla.

Poikani kärsi teini-iässä anoreksiasta ja vakavasta masennuksesta. Näistä en tiennyt moneen vuoteen vahvoista epäilyistäni huolimatta, enkä ala taustoja sen enempää avaamaan sillä asuimme tuolloin pienellä paikkakunnalla. Paineet kuitenkin purkautuivat lähipiiriin vaarallisena ja väkivaltaisena käytöksenä. Ties kuinka monet kerrat olen joutunut pitämään riehuvaa poikaani lukko-otteessa lattialla, sillä siskonsa lisäksi hän oli vaaraksi itselleen. Itse kestin ne suorat lyönnit monen vuoden ajan.
Koulussa hän kuitenkin kaikista ongelmistaan huolimatta kävi ja poistui peruskoulusta (ihme kyllä) mainiolla keskiarvolla, joten matka jatkui toisen kaupungin lukioon määränpäänä historian lukeminen yliopistossa.
Lukiossa anoreksiakin alkoi helpottamaan ja käytös muuttui paremmaksi, huomasin lapseni olevan oikea herrasmies jolla oli elämässään selvät tavoitteet. Välimme paranivat selvästi, mutta sitten hän yllättäen lopetti lukion Wanhojen tanssimisen jälkeen, eikä enää edes harkinnut opiskelua.
Uskoin silloin että poju kyllä tietää mitä tekee enkä puuttunut tilanteeseen mutta nyt hänen ollessaan 21 olen alkanut miettimään, että oliko vika sittenkin minussa?
Tähänkään päivään mennessä jatko-opintoja ei olla aloitettu ja jotenkin poika silti kykenee elämään keskivertoa paremmin ilman tukia. Hän jopa pystyy asumaan ulkomailla Suomen lisäksi, enkä välttämättä edes halua tietää mistä "Viljami" ne rahansa tuollaiseen elämään käärii. Pettyisin kuitenkin syvästi. Tiedän pojan saaneen paljolti töitä suhteiden avulla, mutten usko moisen rahankäytön olevan mahdollista lyhyillä työsuhteilla ja 2010 kuolleen isän (ex-mieheni) perintö ehkä oli suuri, mutta siitä lähellekkään puolet ei ollut rahaa.

Joka tapauksessa pojan ja minun välit ovat edelleen todella hyvät eikä huonoista menneisyyden tapahtumista ole tietoakaan. Mietin silti päivittäin olenko tehnyt jonkin virheen, sillä kuulin vähän aikaa sitten hänen läheiseltä ystävältään huumeiden kuulumisesta elämään vaikkei asianomainen itse olekkaan sitä vielä minulle myöntänyt. Narkomaaniksi en häntä sanoisi, koska olen narkkareita elämäni aikana nähnyt ja voin jo pelkkien tapaamisten perusteella sanoa ettei poikani kuulu heihin. Pelkään kuitenkin narkomanian olevan hänen tulevaisuutensa ja syytän vain itseäni.
Sairastamansa MS-taudin "Viljami" ottaa myös turhan kevytkenkäisesti, joten olen huolestunut ihan syystä.

Lääkärinä ja ennen kaikkea äitinä odotan kauhulla sitä päivää, kun poika tekee Suomessa ollessaan jotain typerää ja päätyy kärrättäväksi minun eteeni.
En ole varma pystyisinkö hoitamaan tilanteen siinä vaiheessa ammattillisella ylpeydellä vai poistuisinko murtuneena paikalta. Näen ajoittain painajaisia, että joudun toteamaan oman lapsen kuolleeksi yliannostukseen enkä haluaisi tämän tapahtuvan oikeasti.