Elämässäni alkoi tapahtua ikäviä asioita noin 6-7 vuotta sitten, ystävät katosivat ympäriltäni, kärsin yksinäisyydestä ja sairastuin masennukseen. Itseluottamukseni on edelleenkin aivan surkea, en luota itseeni yhtään vaan pidän itseäni surkeana ja epäonnistuneena tyyppinä. Lopulta löysin opiskelupaikkaa vaihtaessani pari ihanaa ystävää ja masennus alkoi helpottaa, viime vuosi meni jo masennuksen osalta paljon paremmin. Olen siti edelleen tosi ahdistunut. Itseluottamukseni on edelleen todella huono, tuntuu, että pienetkin epäonnistumiset vaikuttavat minuun tosi paljon. Tunnen olevani huono ihminen, huono kaveri, huono työntekijä... Ahdistuneisuus hallitsee paljon elämääni, vaikka olenkin oppinut peittämään niin sen kuin aikaisemman masennuksenkin, ihmiset tuskin huomaavat minusta, että asiani ovat huonosti.
Tulevaisuudessa tulee tapahtumaan kohta asioita, jotka saavat minut entistä ahdistuneemmaksi ja pelokkaammaksi. Miten saisin kerättyä rohkeutta siihen, että saisin kerrottua kaiken ystävälleni? Haluaisin kertoa hänelle niin menneisyyden asiat ja vaikeat vuodet kuin nykyisen ahdistuneisuuteni ja pelkoni tulevaisuutta kohtaan. En ole koskaan puhunut näitä asioita kenellekään, kukaan ei tiedä näistä asioista ja tunteistani mitään. Luotan ystävääni täysin ja hänelle on muuten helppo puhua. Pelkään vain hänen reaktiotaan ja sitä, että mitä hän ajattelee asioistani. En kuitenkaan halua kuormittaa häntä liikaa tai sitoa häntä ongelmiini..
Kertokaa vinkkejä tai kokemuksianne siitä, kuinka olette saaneet avauduttua vaikeista asioista ystävälle!
Tulevaisuudessa tulee tapahtumaan kohta asioita, jotka saavat minut entistä ahdistuneemmaksi ja pelokkaammaksi. Miten saisin kerättyä rohkeutta siihen, että saisin kerrottua kaiken ystävälleni? Haluaisin kertoa hänelle niin menneisyyden asiat ja vaikeat vuodet kuin nykyisen ahdistuneisuuteni ja pelkoni tulevaisuutta kohtaan. En ole koskaan puhunut näitä asioita kenellekään, kukaan ei tiedä näistä asioista ja tunteistani mitään. Luotan ystävääni täysin ja hänelle on muuten helppo puhua. Pelkään vain hänen reaktiotaan ja sitä, että mitä hän ajattelee asioistani. En kuitenkaan halua kuormittaa häntä liikaa tai sitoa häntä ongelmiini..
Kertokaa vinkkejä tai kokemuksianne siitä, kuinka olette saaneet avauduttua vaikeista asioista ystävälle!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Voit aluksi ensin kirjoittaa elämäntarinaasi ylös. Siinä itsekkin voit hieman suunnitella, miten avautua. Alussa kannattaa olla lyhytsanaisenja purkaa historiaa asteittain. Silloin ysäväsikin tottuu ja jaksaa sulattaa kuulemaansa. Juttu ei käy liian rankaksi sinulle ja kuulijalle.
Kun avaudut niin ystävyys ja luottamus siitä vain vahvistuu. Voit vaikka sanoa, että nyt olet elämässä kypsynyt niin paljon, että jaksat kohdata sisimpääsi.
Olenkin joskus kirjoitellut mieltä painavia asioita paperille, ja joskus oikeastaan suunnittelin kirjoitusteni näyttämistä ystävälle, josko olisi sillä tavalla saanut näistä asioista kerrottua. Totesin, että ehkä se on kuitenkin huono tapa ja parempi on kertoa ihan suoraan kasvotusten juttelemalla.
Jotenkin kun saisi vaan sen jutun aloitettua.. Se tässä lienee kaikkein vaikeinta, uskon pystyväni puhumaan ihan hyvin näistä asioista, kunhan saisin vaan jotenkin aloitettua sen asiasta puhumisen. Ja se painaa mieltä, että kuinka yllätyksenä paha oloni tulee ystävälle, koska olen oppnut niin hyvin peittämään pahan oloni, joten kertomani asiat tulee varmaan ihan yllätyksenä hänelle..
Alkuperäskirjottaja... kyllä tuntu jännältä lukea tämä teksti koska itsellä on oikeastaan täysin sama tilanne. No.. eipähän tarvitse kirjoitella mitään vaan lukea mitä muut tähän vastaavat jos itsekkin saisi vinkkejä. Toisaalta toiselle puhuminen on helvetin hankalaa. En ole oikeastaan koskaan osannut avautua kenellekkään.
Tarkoitin kirjoittamisella sitä, että kirjoittaisit ensin itsellesi paperille niin sitten on helpompi alkaa toistamaan asiota puhumalla.
4gwr222, onpa tavallaan kiva myös kuulla, että jollain toisella on samanlaisia ongelmia. Tai ei tietenkään kenellekään toivoisi samanlaista tilannetta, mutta on jotenkin lohdullista, etten ole ainut tällaisessa tilanteessa oleva. Onko sulla sellaista ystävää, jolle olet suunnitellut puhuvasi vaikeista asioista? Ootko saanut mitään aloitetta tehtyä asian suhteen? Luuletko, että sun ystävä osaa aavistaa jonkin asian olevan sulla huonosti?
Itse uskon, että itse puhuminen saattaisi olla helpompaa kuin luulen, kunhan vaan saisi jotenkin aloitettua sen asiasta puhumisen. Se tuntuu kaikkein vaikeimmalta. Mutta luulen, että uskaltaisin kertoa lähes kaiken, riippuen tietysti ystäväni suhtautumisesta asiaan. Vaikka luotan ystävääni ihan täysin ja hän on sellainen ihminen, jolle on helppo puhua, pelkään silti sitä, että hän ei ihan täysin ymmärrä sitä, kuinka paljon henkisen puolen ongelmat voivat vaikuttaa tällaisen sulkeutuneen ja epävarman ihmisen elämään. Monet ihmiset tuntuu ajattelevan, että tällaiset asiat on ehkä pikkujuttuja ja niistä pitäisi selvitä ihan yksin. Masennus ja ahdistuneisuus on kuitenkin mielestäni sellaisia asioita, joita niitä kokematon ihminen ei voi ihan täysin ymmärtää. Masennus etenkin voi saada ihmisen itsevarmuuden ja itsensä arvostamisen niin alas, ettei sitä voi ehkä ymmärtää. Se onkin se asia, joka näistä asioista puhumisessa pelottaa, että ongelmiani ei oteta vakavasti. Itselleni tämä on tosi iso asia, joka on vaikuttanut ja vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni paljon. Jotkut ihmiset kuitenkin vähättelevät toisten henkisiä ongelmia tai ajattelevat, että asiat voi olla huonosti vasta sitten, kun joku on vakavasti sairas tai menettänyt perheensä tai jotain muuta yhtä näkyvää..
Moi taas!
Olen tosiaan tosi huono puhumaan mistään kenenkään kanssa. En oikein luota ystäviin tai kavereihin ehkä loppujen lopuksi ainakaan siinä mielessä että he ymmärtäisivät pientä prosenttiakaan tilanteestani. Se kun nyt kieltämättä on niin monimutkainen ja ärsyttävä sokkelo joka muodostuu 5 vuoden ajan tapahtumiin.
Ja kukaan ystäväni tai kaverini ei ole koskaan huomannut kun voin pahoin. Kait olen aika hyvä näyttämään iloista naamaa tai sitten sanon että olen vain väsynyt. Tavallaan sitä joskus toivoo että joku huomaisi ehkä jos huomaisi saattaisin jopa kertoa jotain mutta on itse aika vaikea tosiaan niinkuin sanoitkin aloittaa sitä puhumista. Vähän pelkään että en saa itseäni koottua ja pysyn hiljaa asioistani... mutta minkäs teet minkäs teet.
Sun kannattaa toki puhua jos ystävällesi on helppo jutella, kuulostaa todella aidosti välittävältä ja hyvältä ystävältä :) pidä siitä kii...
On sitä jonkunverran tullut puhuttuakin mutta useimmiten jää sellainen tunne ettei kukaan ymmärrä täysin kuinka vaikeasta asiasta on kyse. Suurinta osaa ihmisistä varmaan vain naurattais kun kertoisin etten usein meinaa kyetä poistumaan kodistanikaan.
Ei sitä kovinkaan moni ymmärrä miten suurta tuskaa useimmat normaalit asiat voi tuottaa vaikeasti ahdistuneelle. Ainoastaan toinen saman läpikäynyt ihminen voi tietää miltä toisesta tuntuu ahdistua melkein joka asiasta. Ahdistuneen elämä on jatkuvaa taistelua ja kamppailua itsensä kanssa ja sellainen on todella uuvuttavaa.
Kiva kun on tullut kirjotuksia teiltä muilta adistuksesta kärsiviltä. Jos joku teistä on saanut kerrottua ongelmistaan ystävälleen, kuinka olette aloittaneet jutun kertomisen? Oletteko kertoneet ihan suoraan, että teillä on ongelmia ja haluaisitte puhua niistä, vai kuinka? Oletteko kertoneet pienissä osissa vai kaiken kerralla? Kuinka ystävänne on suhtautunut asiaan, onko tullu sellaista palautetta, että miks et ole kertonut aikasemmin pahasta olosta?
Itselläni ahdistus ei enää ole ihan yhtä vaikeaa kuin edellisellä kommentoijalla. Itseäni ahdistaa eniten se, kun en ole ikinä kertonut näitä asioita kenellekään, vaan oon joutunut pitämään kaiken sisälläni. Musta tuntuu, että mun elämää helpottais tosi paljon pelkästään se, että saisin puhuttua nämä asiat jollekin. Siinä putoais iso taakka harteilta...
Jos sulla on se hyvä ystävä niin puhu pois! :) Helpottaa... kyllä se ymmärtää. Jos tuntuisi helpommalta avautua parin oluen tms jälkeen niin miksei vaikka niinkin.
Ahdistus on todella raskasta ja väsyttävää. Itse olen kärsinyt siitä todella kauan. Ahdistus ja masennus hiipi taustalla jo lapsuudesta saakka. 2-vuotta sitten isäni kuoli. Silloin tilanteeni alkoi kääntyä huonompaan suuntaan.Oma henkinen hyvinvointi kärsii todella paljon, kun ei saa vaikean masennuksen ja ahdistuksen takia elämää raiteilleen. Pienetkin asiat ovat todella isona painolastina. Yksin asun ja koitan kerätä voimia päivän kerrallaan.Psykiatrin/psykologin apuun joudun turvautumaan,jotta elämäni saisi paremman suunnan.
Kaipaisin myös vinkkejä ahdistuksesta kertomiseen. Miten te olette aloittaneet kertomisen? Jossain sopivassa tilanteessa vai oletteko vartavasten pyytäneet ystävää kuuntelemaan ja päättäneet, että 'nyt mä kerron'`?
joo kertomuksia otetaan vastaan! itsestä ainakin tuntuu etten saa koskaan kerrottua kenellekkään ahdistuksesta ja muistakaan..jos mietinkin asian kertomista jollekin niin se jo aiheuttaa lievän paniikkikohtauksen..
Tuntuu nololta kertoa ahdistuksesta varsinkaan kenellekkään ventovieraalle ihmiselle kun on suuri todennäköisyys ettei minua ymmärretä. Jotkut alkaa antaa vain sellaisia neuvoja että ryhdistäydy ja ota itseäsi niskasta kiinni. Eräs tuttu kerran kehtasi jopa nauraa minun ongelmilleni.
Se loukkasi minua todella paljon.
mä nyt viimein kävin lääkärillä , yhtään ei oloa helpottanut enkä oikeastaan paljoa pystynyt puhumaankaan..uusi aika vaan ja pikkuhiljaaeteenpäin..luuulen kans että puhuminen auttaa kovasti tässä .ja sitä samaa suosittelen kaikille, puhukaa jollekin luotettavalle ihmiselle, oma perheenjäsen tai lääkäri on paras..se on tuskallista ja meinaa itku tulla mutta vähän kerrallaan..uskon ainakin että joka kerran jälkeen vaikutus on myonteinen..ikinä ennen en ole pystynyt omista ongelmista puhumaan mutta nyt asiaan on pakko tulla muutos. rohkaistukaa ja varatkaa aika lääkäriin !
ja vinkkinä, jos kärsitte ahdistuksesta ja siihen liittyvistä niin älkää missään nimessä käyttäkö tupakkaa viinaa tai huumeita..niiden käytöllä saattaa joillekin olla apua kun on jonkin päihteen vaikutuksenalaisena..mutta todellisuudessa omat ongelmat vain pahenee..ja se on fakta. joka taas johtaa päivittäiseen käyttöön mikä ei ole hyvä asia.
Kiva kun tänne tulee kirjotuksia, vaikka aihe ei olekaan mikään mukava. Itsekin olen yrittänyt rohkaistua ja useamman kerran on ollut jo lähellä, että oon sanonut ystävälleni, että haluisin puhua hänelle mun ongelmista. Mutten kuitenkaan ole vielä uskaltanut ja se ahdistaa itseäni paljon, koska pelkään, että 'aika loppuu' enkä saa puhuttua asioistani. Pelkään myös, että oloni ja ahdistukseni pahenee, jos en saa puhuttua. Pelkään, että oloni pahenee niin paljon, että joku päivä joudun vielä sairaslomalle töistä tai jonnekin hoitoon ja sitten on melkeinpä pakko kertoa kaikille. Mun elämä helpottuis ihan varmasti tosi paljon, jos vain saisin ystävälleni kerrottua. Silti se keskustelun aloittaminen on niin vaikeaa, varsinkin kun itku meinaa välillä tulla jo siinä vaiheessa, kun alan miettiä keskustelun aloittamista ja sitä miten saan asiat kerrottua. En pelkää itkemistä, vaan pelkään ystäväni reaktiota.
Antakaa jotain vinkkejä siitä, miten aloittaa se asioista kertominen? Te, jotka olette puhuneet asioista lääkärille tai jollekin alan ammattilaiselle, miten keskustelu siellä etenee? Kyseleekö lääkäri vai antoiko teidän kertoa omassa tahdissa asioista? Saiko sieltä kautta jotain vinkkiä ystävälle kertomiseen?
Itse kovin puheliaana ihmisenä aloitin asioista kertomisen asteittain ihmisille. Meni toki aikaa lääkärikäynnin ja itse kertomisen välillä, koska piti sulatella ensin asioita omassa päässään. Sairauteni pääsi yllättämään pahasti minut. Luulin aina että kaikki menee hyvin, kunnes lääkärit ohjailivat aina seuraavaan paikkaan puhumaan asioista, ja lopulta istuin psykiatrin vastaanotolla ja sieltä suoraan apteekkiin resepti kourassa.
Kerroin läheisimmälle ystävälleni sitten jonkin ajan päästä. Tuntui että hän ymmärsi ja osasi jotenkin vastaanottaa asiani. No se oli ilmeisesti ihan vaan teoriassa ottaa vastaan asiaani. Ymmärrystä ei tippunut pätkääkään siihen, että en esim. voi mennä hänen luokseen käymään, koska ahdistaa liikkuminen kodin ulkopuolella.
Nyt, monta vuotta myöhemmin, tajusin kyseisen ystäväni todella epäreiluksi minua kohtaan, koska itse jouduin aina vaivaa näkemään ja kärsimään pahoista kohtauksista, jotta voisin nähdä ystävääni. Hänellä kun oli aina niin kovin kiire, ettei voinut autolla tulla käymään luokseni. Minun piti mennä aina hänen luokseen, vaikka paha olo olikin. En ihan kyllä ymmärrä, miten ehtii hänen luonaan näkemään, mutta aikaa ei ole autolla hurauttaa tänne (noin 5min autolla matkaa tänne). Nyt välit on katkaistu, enkä kadu sitä.
Monikaan ei ymmärrä ahdistuneen ihmisen maailmasta mitään, Mutta moni kyllä ottaa asian paremmin, kuin kyseinen ystäväni tämän. Tästä esimerkkinä, mies, jonka kanssa alttarille astelimme puoli vuotta sitten.
Nostetaan tätä vielä
Ehkä naisille ahdistuksesta ja muista mielenterveyden häiriöistä kertominen on "sallitumpaa"? Miehelle se on ehdoton osoitus heikkoudesta ja "kasvojen menetys". Kukaan 'läheisistäni' ei tiedä, on pakko peittää kaikki tuska ja esittää että kaikki on hyvin. Lääkäriltä olen yrittänyt saada apua mutta niillä on tarjota vaan jotain paskoja lääkkeitä.. tällä hetkelle olen täydellisen hermoromahduksen partaalla, tarvitsisin aikaa vain itselleni, samanaikaisesti revitään miljoonaan suuntaan, 'ystävät' vaativat palveluksia, velvollisuuksia, paineita..