Onkohan täällä ketään samanlaista, joka näennäisesti elää normaalia elämää mutta on kuitenkin masennusdiagnoosin saanut? Itsellä on ulkoiset asiat kunnossa: on kaunis koti, kaksi pientä ja suloista lasta, hyvä mies, yritän pitää huolen että olen itse ok näköinen ja että lapsilla on terveellistä ruokaa ja että koti on siisti. Me jopa matkustelemme (minulla on eläke ja miehellä suht hyvä palkka) ja teemme asioita, kuten käymme huvipuistoissa, kylpylöissä, retkillä, elokuvissa kahdestaan tai koko perheen kanssa ravintolassa.
Kaikki näyttää ihan normaalilta, mutta minä olen sisältä ihan tyhjä. Tätä on vaikea selittää, mutta haluan lapsille kaikkea hyvää (joskin ajattelen, että minä itse olen ainoa asia, joka voi vaikeuttaa heidän elämäänsä, tyyliin minulta saadut huonot geenit tai se, miten tilastojen mukaan äidin koulutus ja ongelmat vaikuttavat lapsen kehitykseen ja elämässä pärjäämiseen). Miehelle haluan kaikkea hyvää (joskin ajattelen hänen kohdallaan, että olen hänen unelmiensa tiellä koska olen poissa työelämästä ja eräänlainen riippakivi ongelmieni kanssa).
Minulla ei ole mitään unelmia. Eikä minulla ole omaan itseeni liittyviä tavoitteita, ei mitään. En oikeastaan tee kodinhoidon ja lastenhoidon lisäksi yhtään mitään, sillä en joko uskalla tai osaa. Aina jompi kumpi, tuntuu, etten onnistu koskaan missään. Minua ei kehu kukaan muu kuin mieheni, kukaan ei kehu että osaisin hoitaa lapseni hyvin ja siten varmaan yritän liikaa.
Olen aivan rikki sisältä. Tulevaisuus on pelkkä ahdistava musta aukko, jossa ei ole minulle mitään toivoa. Kukaan ei ota minua kouluun, kukaan ei palkkaisi kouluttamatonta kotiäitiä mihinkään, kukaan ei arvosta, kukaan ei muista. Onkohan olemassa ketään muuta, joka uskoo että ei ole kykeneväinen mihinkään? Ja en ihan totta kaipaa tähän kenenkään yliopisto-opiskelijan vastausta siitä, miten hänestä tuntuu että ei ole mitään. Minä en ole käynyt kouluja MITÄÄN enkä ole juuri ollut työelämässäkään.
Haluaisin tietää, olenko ainoa kouluttamaton luuseri tässä maassa.
Kaikki näyttää ihan normaalilta, mutta minä olen sisältä ihan tyhjä. Tätä on vaikea selittää, mutta haluan lapsille kaikkea hyvää (joskin ajattelen, että minä itse olen ainoa asia, joka voi vaikeuttaa heidän elämäänsä, tyyliin minulta saadut huonot geenit tai se, miten tilastojen mukaan äidin koulutus ja ongelmat vaikuttavat lapsen kehitykseen ja elämässä pärjäämiseen). Miehelle haluan kaikkea hyvää (joskin ajattelen hänen kohdallaan, että olen hänen unelmiensa tiellä koska olen poissa työelämästä ja eräänlainen riippakivi ongelmieni kanssa).
Minulla ei ole mitään unelmia. Eikä minulla ole omaan itseeni liittyviä tavoitteita, ei mitään. En oikeastaan tee kodinhoidon ja lastenhoidon lisäksi yhtään mitään, sillä en joko uskalla tai osaa. Aina jompi kumpi, tuntuu, etten onnistu koskaan missään. Minua ei kehu kukaan muu kuin mieheni, kukaan ei kehu että osaisin hoitaa lapseni hyvin ja siten varmaan yritän liikaa.
Olen aivan rikki sisältä. Tulevaisuus on pelkkä ahdistava musta aukko, jossa ei ole minulle mitään toivoa. Kukaan ei ota minua kouluun, kukaan ei palkkaisi kouluttamatonta kotiäitiä mihinkään, kukaan ei arvosta, kukaan ei muista. Onkohan olemassa ketään muuta, joka uskoo että ei ole kykeneväinen mihinkään? Ja en ihan totta kaipaa tähän kenenkään yliopisto-opiskelijan vastausta siitä, miten hänestä tuntuu että ei ole mitään. Minä en ole käynyt kouluja MITÄÄN enkä ole juuri ollut työelämässäkään.
Haluaisin tietää, olenko ainoa kouluttamaton luuseri tässä maassa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos huono fiiliksesi johtuu kouluttamattomuudesta, mikään ei kai estä sinua menemästä opiskelemaan jotain! Eräs ystäväni kouluttautui vaikka oli eläkkeellä. En tiedä miten se hoidetaan, mutta ota selvää. Miksi "kukaan" ei ottaisi sinua kouluun? Työvoimakoulutuksia on vaikka kuinka. Vai eikö ne ole tarpeeksi hyviä koulutuksia sinulle?
No, minusta ei ole mihinkään. Mutta mitä väliä? Joskus se haittaa ja vaivaa enemmän, suurimman osan ajasta hyväksyn sen.
Se ei riiipu koulutuksesta. Ennemminkin se aiheutuu ryhmiin sopeutumattomuudesta. Minun tiedoillani ja taidoillani ei tehdä työelämässä mitään, sillä työelämällä on erilaiset arvot kuin minulla. Parisuhteissa ja ihmissuhteissa minun arvoillani ei myöskään nykyaikana tehdä mitään. Joka paikassa pitäisi olla ulospäin sosiaalinen, ystävällinen, menestyvä, tuottava, jämäkkä. Mutta todellisuudessa sen kuoren alla on oltava kylmä, kova, laskelmoiva, kampittava, ilkeä, valhtelija, vain pinnallisia arvoja arvostava. En halua kannattaa sellaisia arvoja. Tällä hetkellä olen töissä, joskin odotan saavani potkut aivan lähiaikoina. En vain ole riittävä.
Sulla on sentään perhe, mulla ei sitäkään. Lähipiiriä eikä turvaverkkoa ole. Joudun selviämään joka asiasta yksinäni. Eilen mietin kuumeen ollessa lähes 40 astetta, että jos kuolen, minut löydetään sitten kun haju tunkee rappukäytävään ja naapuri valittaa. Ei siinä muu häiritse, mutta kotini on todella sotkuinen. Hävettäisi haudankin takaa jos ulkopuoliset näkisivät tämän kaaoksen. En siis saa edes kotiani hoidettua.
Luulen että loppujen lopuksi kyse on vain siitä, miten asioista ajattelemme. Miksi minun pitäisi korottaa itseäni niin, että olisin toisten silmissä jotain? Ei minun tarvitse. Eikö se riitä, että pärjään itseni kanssa? Minua ei ole koskaan rakastettu, poikkeuksena äitini joka on ollut kuoleena jo toistakymmentä vuotta. Kiitos siitä hänelle.
Minun silmissäni sinulla on perusasiat kohdillaan. Moni olisi valmis katkaisemaan kätensä saadakseen kuvailemasi miehen. Sinulla on 2 lasta. Teette asoita perheen kanssa. Joku toinen pinnallisempi arvostaisi myös kotiasi, matkustamista ja taloudellista pärjäämistä.
Sinun ongelmasi on siis masennus. Oletko käynyt terapiassa? Oppisit ajattelemaan asioista toisella tavalla. Ja jos olet oikeasti samanlainen sopimaton ja kykenemätön kuin minä, opit ehkä hyväksymään sen, jolloin se asia ei enää vaivaa.
Olen täysin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, mutta olen mies. Perhe ympärillä, mutta tyhjä sisus ja ahdistus.
Voihan sitä aina ostaa oppikirjoja kirjakaupasta ja alkaa tekemään tehtäviä jumpatakseen aivokoppaa! Onnistumisen tunne on aina iloinen! Tai voi ottaa muita tavotteita elämässä, kuten rempata elämäntyyli aloittamalla säännöllinen urheilu ja syömällä terveellisesti. Itsensä kehittäminen tavalla tai toisella on tärkeetä. Oppia on ikä kaikki.
Minulla ei ole miestä, eikä lapsia. Ei hyvinhoidettua omakotitaloa. Saan käsityksen että sinulla on uloisesti ihan aineellisesti kaikki hyvin. Jos kurkkaisit minun elämään niin varmaan kauhistuisit etää miten ihmien voi ylipäätänsä elää noin; pieni kerrostaloasunto ja huonekalut varmaan 70-luvulta, kaikki vanhaa jopa rispaantunutta, ei puutarhaa ym. Vielä sinnitten töissä osa-aikaisesti. Omaisa ja sukulaisa on vähän ym.
Kuitenkin koen olevani erittäin onnellinen ja elämälläni on tarkoitus. Tulot tulee olemaan jatkossa pienet, mutta haaveeni on että saisin jäädä kokonaan eläkkeelle, koska silloin olisin vapaa elämään omaa ohjelmaani.
Hyvä on opiskella, toteuttaa itseään ja hoitaa terveyttään, mutta sekin alkaa pitemmän päälle maistua puulta, sillä kuitenkin ajallinen loppuu ja voimat ehtyvät. Eläminen itselle ja vain satsaaminen omaan hyvinvointiin ja elämyksiin tuntuu tyhjältä.
Minun onneni salaisuus onkin se , että olen löytänyt elämäntarkoituksen Jumalan suunnitelmissa ja saan toteuttaa sitä palvelelemalla Häntä ja lähimmäisiäni. Antaessaan saa ja jo jokapäiväinen arkikin on suuri seikkailu. Teen paljon vapaaehtoistyötä.
En vaihtaisi todella osaani jonkun vauraan aineellisesti hyvinvoivan ja koulutetun suomalaisen kanssa. Tällä kaikella en tarkoita, etten olisi kiinnostunut uusista asioista: seuraan aikaani ja tapahtumia maailmassa.
Pelkkää ajelehtimista. Ei koulutusta, ei työtä, ei mitään suunnitelmia, haaveita tai tulevaisuutta. Ahdistaa, masentaa ja v*tuttaa. Rahat loppu ja hirveä stressi siitäkin!
Töitä yritän hakea vaikken mitään haluaisikaan tehdä, mutta pakkohan se on. Ja haastatteluissa kysytään jotain typerää kuten: "Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?" tai "Onko sinulla tulevaisuudensuunnitelmia?"
No enpä tosiaan tiedä missä olen viiden vuoden päästä! Haudassa? Ja ei, ei ole mitään v*tun suunnitelmia mihinkään suuntaan. Tämän hetken pitkäntähtäimen suunnitelmani on ottaa huomenna alkoholia ja kärsiä krapulaa ylihuomenna.