On taidettu jopa todistaa että yksinäisyys tekee katkeraksi. Oli yksinäisyyden syy mikä hyvänsä, niin yleensä sitä seuraa tunne ettei kelpaa kenellekään. Tuo kelpaamattomuuden tunne on aika ahdistavaa, mutta löytänyt keinon, jolla tuon tuntemuksen pystyn välttämään. En siis olemalla väkisin positiivinen ja toiveikas, vaan päin vastoin "heittämällä pyyhkeen kehään" ja vajoamalla itsesääliin ja melankoliaan. Toisaalta minussa on edelleen syvään juurtunut katkeruus, mutta se ei enää kohdistu toisiin ihmisiin, vaan itse elämään. Olen hyväksynyt sen, että olen vain vääränlainen ihminen tähän maailmaan, enkä syytä siitä enää toisia ihmisiä. Uppoudun usein omaan maailmaan katselemalla synkkiä elokuvia ja lukemalla syvällisiä kirjoja. Teen pitkiä kävelylenkkejä kuunnellen jotain rauhallista, mutta surullista musiikkia.
Elän elämääni ikään kuin se olisi melodraama. En välttämättä odota onnellista loppua, mutta koska turrutan itseni synkillä ajatuksilla, niin se loppu tulee olemaan jonkinlainen pelastus. Tavallaan olen jatkuvasti masentunut, mutta se masennus ei tunnu niin pahalta, kun siitä ei edes yritä päästä eroon. En edes hirveästi halua ottaa ihmisiin kontaktia ja minua oikeastaan vain ärsyttää puhua muille. Aina kun juttelen jollekin minulle tulee olo ettei sillä keskustelulla ole kuitenkaan mitään merkitystä. Ikään kuin olisin pudonnut kaivoon, jonne joku olisi heittänyt pelastusköyden, mutta aina kun yrittäisin tarttua siihen kiinni se vedettäisiin pois. Annan se köyden mieluummin vain roikkua siinä, enkä halua tarttua siihen. Olen siis menettänyt uskon parempaan, mutta siinä se helpotus juuri on. Joskus minulla oli tarve puhua asioistani ja huolistani muille, muttei kukaan ikinä ymmärtänyt minua kunnolla. Onneksi sekin tarve on tukahtunut.
Elän elämääni ikään kuin se olisi melodraama. En välttämättä odota onnellista loppua, mutta koska turrutan itseni synkillä ajatuksilla, niin se loppu tulee olemaan jonkinlainen pelastus. Tavallaan olen jatkuvasti masentunut, mutta se masennus ei tunnu niin pahalta, kun siitä ei edes yritä päästä eroon. En edes hirveästi halua ottaa ihmisiin kontaktia ja minua oikeastaan vain ärsyttää puhua muille. Aina kun juttelen jollekin minulle tulee olo ettei sillä keskustelulla ole kuitenkaan mitään merkitystä. Ikään kuin olisin pudonnut kaivoon, jonne joku olisi heittänyt pelastusköyden, mutta aina kun yrittäisin tarttua siihen kiinni se vedettäisiin pois. Annan se köyden mieluummin vain roikkua siinä, enkä halua tarttua siihen. Olen siis menettänyt uskon parempaan, mutta siinä se helpotus juuri on. Joskus minulla oli tarve puhua asioistani ja huolistani muille, muttei kukaan ikinä ymmärtänyt minua kunnolla. Onneksi sekin tarve on tukahtunut.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hyvä kirjoitushan tuo oli. En usko että olet millään tavalla ainut henkilö, joka painii samanlaisten ongelmien kanssa.
Kyse on myös siitäkin että kuinka paljon niitä läheisiä ihmisiä on, vai onko ollenkaan? Kaikilla ei ole yhtäkään ja joillakin on useita. Sillä on iso merkitys. Samoin kuin silläkin että kuinka hyvin ne omat asiat ovat. Mitä paremmin asiat ovat niin sitä helpompaa se oleminenkin on ja on helpompaa myös uskoa "parempaan huomiseen".
Jos tilanne on todella vaikea, niin silloin tilanteen voi saada parhaiten rauhoittumaan kun "ei yritäkkään".
Kyse on hyvin samantyyppisestä tilanteesta kuin tuossa köyden vetämisesimerkin kohdalla eli aina kun ajattelee saavansa siitä kiinni niin se vedetäänkin pois. Sillä tavalla toisaalta ei saa tilannetta paremmaksikaan, mutta voi saada tietynlaisen mielenrauhan huonoista ajatuksista ja masennuksesta.
Onhan tämä "luovuttaminen" paljon helpompaa kun kokee olevansa todella yksinäinen. Jos olisi joitakin tuttuja, mitä näkisi edes joskus, niin sitä varmaan elättelisi toiveita sosiaalisemmasta elämästä. Kyllä tämä tiettyä mielenrauhaa tuo kun ei edes yritä miellyttää ketää, eikä odota mitään muutakaan.
Minulla kans kaikki kaverisuhteet on menneet pommiin, samoin seurusteluyritykset. Läheisiä on kuollut. Enää ei uskalla oikeen yrittää tai on valmistautunut kuitenkin pettymään / menettämään. Tavallaan se tuo helpotuksen, kun ei enää toivo sen ihmeellisempää, elää vaan päivän kerrallaan.
yksinäisenä miehenä allekirjoitan tämän tekstin ihan täysin paitsi yhdeltä osin. Minun kaivooni ei kukaan ole heittänyt köyttä. olisikin heittänyt, niin olisin siihen tarttunut. Jokainen ihminen on vilkaissut kaivon pohjalle ja huikannut "ollaan frendejä" ja kävellyt pois. Katkeruus on itseltä poistunut ja itsesääliä pyrin välttelemään. Nykyään pyrin tappamaan tunteeni muita ihmisiä kohtaan. He ovat enää ääni seinän takana, hidaste kaupan kassalla, häiriö työpaikalla. Saan tarkoitusta seuraavaan päivään valmistautumalla tämän yhteiskuntamme loppumiseen. Seuraava lama tulee olemaan hirvittävä ja vaikka en sitä toivo jo ihan itsenikin takia, ajatus tsunamin lähestymisestä ja siihen valmistautuminen saa minut jatkamaan. Elossa pysymisestä on tullut haaste johon olen tarttunut lähes paranoidilla vimmalla.
moni on vähän "yksinkertaisia" ja kokee "frendit" lähinnä kivana viihteenä, joiden kanssa mennään ja tehdään, ei olla niin syvällisiä. Se on ihan ok, mutta jos onkin introvertti, vaihteeksi masentunut eikä aina menossa, monet "unohtaa" olemassolon.
Loppujenlopuksi aniharvalla on sydänystävää aikuisiällä, johon voi luottaa 100% ja joka ei ole kilpailemassa eikä hyötymässä vaan oikeasti tukena ja turvana. Perhe on suurin tukiverkko; se johon syntyy ja se jonka kanssa perutaa oman pesueen.
Samanlaisia ajatuksia kuin minulla. Olen luovuttanut, en enää yritä saada ihmisseuraa. Näin on ollut jo jonkin aikaa. Paljon helpompi näin.
Onko yksinäisyys aina seuran puutetta ja seura yksinäisyyden karkoitus? Minusta yksinäisyys on mielentila, joka ei ole riippuvainen siitä onko seuraa tarjolla vai ei. Seuraa näet saa aina, mutta sekään ei poista yksinäisyyttä, jos se on sielullista....
hmmm, vähän samantyyppisiä piirteitä löydän omasta puolestanikin. Luulen että mulla oli silleen että koitin ikäänkuin käyttää masennusta tekösyynä sille, että olen niin säälittävä yksinäinen nyhverö. ja sitä on niin mukava romantisoida, niinkuin se olis jotenkin hienoa olla sellaisessa tilassa ja kaikkea, kun ei ole muutakaan. kunnon huomiohuorausta joo.
ja jotenkin myös se että kun kerran on tällainen niin ollaan sitten ihan kunnolla, tuntuis jotenkin tyhmältä olla vaikkapa ulkonäöltään tosi huoliteltu ja nätti mutta sitten luonteeltaan sosiaalisesti taitamaton ja yksinäinen.
Mulla oli tapana myös kuunnella paljon angstibiisejä ja syysiltaisin käydä kävelyllä niitä kuunnellen.
Mikäs siinä jos tykkää, mutta en kyllä oikeasti suosittele, siitä on vaikea päästä pois jos aivopesee itteään siihen kokoajan syvemmälle hokemalla kuinka masentunut on niin siltä se tosissaan alkaa tuntumaan vaikkei oikeasti olisikaan.
Kyllä, näin juuri.
Ratkaisu ei välttämättä ole oikea, terve tai järkevä, mutta se on helppo apu kipuun, ahdistukseen ja siihen lohduttoman syvään tuskaan. Haluan unohtaa, tai ehkä oikeammin siirtää syrjään sen oikean elämän, koska sen käsitteleminen on yleensä liian vaikeaa.
En tiedä voiko näin elämäänsä elää, mutta tällä hetkellä se tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Ei ole ketään jolle tuskaansa purkaa. Ei ole ketään joka välittää, Enkä tiedä osaisiko sitä enää edes itseensä kohdistuvaa empatiaa edes tunnistaa. Osaisiko sitä ottaa vastaan välittämistä?