Moikka te muut.
Lääkäri epäili mulla persoonallisuushäiriötä, ilmeisesti tätä kaksisuuntaista semmoista.
Olen 25 vuotias nainen, avioliitossa ja 2 vuotiaan lapsen äiti.
Miten tämän sairauden kanssa pärjäätte, joilla on lapsia? Entäs mies? Mite puoliso on ottanut teidän taudin vastaan?
Mulla on olo, etten ansaitse tätä perhettä, aiheutan vaan mielipahaa, mutta silti nuo jaksaa rakastaa edelleen.
Olen nyt sairaslomalla kesäkuun loppuun saakka. Lääkäri hoiti mua ekaksi masennukseen sairastuneena. Viikko sitten hän sanoi että persoonallisuushäiriö.
Mies sanoi eilen että viime vuosi on ollut yhtä vuoristorataa mun kanssa.
Poden huonoa omaa tuntoa, kun en voi olla ihana vaimo ja ihana äiti mun lapselle, en voi olla enää kuten joskus olen ollut. Olenko mä aina tämmöinen, kuten nyt olen?
Masennus todettiin pari vuotta sitten, kun tytär syntyi.
Muita, vertaistukea?
Lääkäri epäili mulla persoonallisuushäiriötä, ilmeisesti tätä kaksisuuntaista semmoista.
Olen 25 vuotias nainen, avioliitossa ja 2 vuotiaan lapsen äiti.
Miten tämän sairauden kanssa pärjäätte, joilla on lapsia? Entäs mies? Mite puoliso on ottanut teidän taudin vastaan?
Mulla on olo, etten ansaitse tätä perhettä, aiheutan vaan mielipahaa, mutta silti nuo jaksaa rakastaa edelleen.
Olen nyt sairaslomalla kesäkuun loppuun saakka. Lääkäri hoiti mua ekaksi masennukseen sairastuneena. Viikko sitten hän sanoi että persoonallisuushäiriö.
Mies sanoi eilen että viime vuosi on ollut yhtä vuoristorataa mun kanssa.
Poden huonoa omaa tuntoa, kun en voi olla ihana vaimo ja ihana äiti mun lapselle, en voi olla enää kuten joskus olen ollut. Olenko mä aina tämmöinen, kuten nyt olen?
Masennus todettiin pari vuotta sitten, kun tytär syntyi.
Muita, vertaistukea?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siis kaksisuuntainen mielialahäiriö on mielialahäiriö ei persoonallisuushäiriö. En pahalla sano mutta näin se menee.
Ei mitään hätää:-) oikealla lääkityksellä pitäisi pysyä kurissa. Hyvä ja toimiva parisuhde auttaa. Muistat nyt vaan että jos tulee älyttömiä ideoita niin niitä ei toteuteta. Itse en tajunnut valitettavasti ja tuhosin kaiken mitä minulla oli. Meni lapset, työpaikka ja puoliso ja oma mielenterveys ja nyt olen eläkkeellä 35- vuotiaana.
Siis lääkäri sanoi että on persoonallisuushäiriö? Vai bipo? Vai menikö nämä sulla jotenkin sekasin? Mulla on mies ottanut mun sairauden hämmästyttävän iisisti, mut hän ei muutenkaan oikein mistään hätkähdä. Mulla sairastuessa lapset 2 ja 3 v ja alku oli hirveää. Suljetulla osastolla alkoi sairaustaival ja bipoksi tarkentui vasta pari vuotta osastohoidon jälkeen.
Mulla vuorottelee tuo, etten ansaitse rakastavaa miestä ja lapsia tai sitte hulivilikausi. Masennusvaiheessa tunnen itseni kelvottomaksi ja ihmettelen, miten mies jaksaa mua. Hypomaniassa en nuku ja saan kaikki masennuskautena tekemättömät hommat tehtyä. Mulla on lääkkeenä Lamictal ja viipotusvaiheessa, kun en nuku, otan Ketipinoria. Alku aina hankalaa, sä selviät kyllä.
Lääkäri oli huonoa suomea puhuva lääkäri, ymmärsin että persoonallisuushäiriötä sairastan ja muuta en tiiä.
Sen tiedän että psykoterapiaan pitää hakeutua.
Nyt syön Cipralexiä ja iltaisin Ketipinoria.
Sen mitä olen nettiä tutkinut, minuun osuu epävakaa persoonallisuushäiriö, sekä myöskin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ne ovat ehkä menneet sekaisin kun tuota ensimmäistä tekstiä tänne kirjoitin, mutta mutta.. mä pääsen selvittämään sitä lääkärin lausuntoa vasta parin viikon päästä terapeutin kanssa, siihen saakka pitäisi olla vähän epätiedossa, se raastaa aika paljon.
Itsemurha monesti pyörii mielessä, ottaisi nuo vahvat lääkkeet kaapista ja päättäisi päivänsä. Mies ei ansaitse mua, enkä mä varsinkaan ansaitse häntä. Raha-asiatkin sotkin. Nyt olen sairaslomalla ja tuntuu että mä vaan laiskuuttani olen, kun ei jaksa. Poden huonoa omaa tuntoa tästä saikustakin, vaikka mies ei ole pahana ollenkaan.
Onko täällä sitten näitä epävakaata persoonallisuushäiriöisiä?
Kokemuksia?
-Aloittaja
Ensinmäinen mitä teet on, että annat itsellesi anteeksi. Siinä on koko toipumisen ydin. Kaikki muu tulee sen jälkeen.
Minulla on myös epävakaa pers. ja epäily kaksisuuntaisesta. Aika tasaisesti on mennyt, kun vierellä on vakaa ja turvallinen mies. Valitettavasti olen myös eksynyt "harharetkille", ja pelkään että niin tapahtuu taas, koska ihana, nuori ja komea (myös naimisissa oleva) mies on osoittanut kiinnostuksensa minuun.
Totuus on, että en voi yhtään luottaa itseeni ja päätöksiini, vaikka minulla on aika kova lääkitys. En kuitenkaan halua olla mikään zombiekaan, ja kaipaan piristystä elämään. Meni melkein 15 v. että en ollut tippaakaan kiinnostunut seksistä, ja nyt haluni ovat heränneet, valitettavasti vaan kohde on väärä...