Saimme 2 kk sitten toisen lapsemme (esikoinen 2,5v) ja täytyy sanoa, että elämä on ollut yhtä helvettiä...Toki nautin lapsistani, mutta enpä olisi arvannut tämän olevan näin raskasta, ja että toimivalle parisuhteelle saa heittää hyvästit.
Mieheni ja minun välillä ei ole enää mitään positiivista. Emme enää juttele normaalisti tai naura yhdessä, kaikki kommunikointimme on tiuskimista, riitelyä ja väittelyä. Luin jostain, että jos parisuhteessa ei ole ollut yhtään intiimiä kosketusta (suukkoja, halauksia tms.) 10 päivään, on suhde ongelmissa. No, meillä ei ole ollut mitään sen suuntaistakaan lähes kahteen kuukauteen, ja ajatuskin tuntuu vieraalta. En enää varmaan osaisi edes koskettaa miestäni luontevasti, ja tuntuu etten tahdokkaan. Suurimman osan ajasta inhoan häntä ja kaikki hänessä ärsyttää, ja sama varmaan päinvastoin.
Tiedän, että olemme molemmat syyllisiä tilanteeseen. Kun vauva valvottaa minua öisin ja mies kuorsaa vieressä, suoraan sanottuna vituttaa, ja puran sen aamulla mieheen. Riita alkaa heti aamusta. Mieheni vaikuttaa kettuuntuneelta itsekin. Kun tulee töistä kotiin, on jotenkin poissaoleva, uupuneen oloinen, samoin kuten minäkin. Vuorotellen ärjymme esikoisellemme, joka elää nyt pahinta uhmaa ja tarvitsisi vanhemmat, jotka jaksavat ottaa vastaan hänen tunnereaktionsa ja mustasukkaisuutensa. Välillä itken iltaisin hänen puolestaan, tuntuu niin pahalta kun pikkuisen elämä on mullistunut noin suuresti vauvan syntymän jälkeen eikä mikään ole enää ennallaan, ja hänelle vain ärjytään.
Onko muille käynyt näin? Onko toisen lapsen syntymä parisuhteen loppu? Lasten kanssa jaksaisi varmasti paremmin, jos parisuhde olisi kunnossa, mutta sitä se ei todellakaan ole.
Mieheni ja minun välillä ei ole enää mitään positiivista. Emme enää juttele normaalisti tai naura yhdessä, kaikki kommunikointimme on tiuskimista, riitelyä ja väittelyä. Luin jostain, että jos parisuhteessa ei ole ollut yhtään intiimiä kosketusta (suukkoja, halauksia tms.) 10 päivään, on suhde ongelmissa. No, meillä ei ole ollut mitään sen suuntaistakaan lähes kahteen kuukauteen, ja ajatuskin tuntuu vieraalta. En enää varmaan osaisi edes koskettaa miestäni luontevasti, ja tuntuu etten tahdokkaan. Suurimman osan ajasta inhoan häntä ja kaikki hänessä ärsyttää, ja sama varmaan päinvastoin.
Tiedän, että olemme molemmat syyllisiä tilanteeseen. Kun vauva valvottaa minua öisin ja mies kuorsaa vieressä, suoraan sanottuna vituttaa, ja puran sen aamulla mieheen. Riita alkaa heti aamusta. Mieheni vaikuttaa kettuuntuneelta itsekin. Kun tulee töistä kotiin, on jotenkin poissaoleva, uupuneen oloinen, samoin kuten minäkin. Vuorotellen ärjymme esikoisellemme, joka elää nyt pahinta uhmaa ja tarvitsisi vanhemmat, jotka jaksavat ottaa vastaan hänen tunnereaktionsa ja mustasukkaisuutensa. Välillä itken iltaisin hänen puolestaan, tuntuu niin pahalta kun pikkuisen elämä on mullistunut noin suuresti vauvan syntymän jälkeen eikä mikään ole enää ennallaan, ja hänelle vain ärjytään.
Onko muille käynyt näin? Onko toisen lapsen syntymä parisuhteen loppu? Lasten kanssa jaksaisi varmasti paremmin, jos parisuhde olisi kunnossa, mutta sitä se ei todellakaan ole.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No hyvin tutulta kuulostaa...mieti asiaa niin myös, että johtuuko riitely vain rankasta elämäntilanteesta ja onko teillä esim. kivaa yhdessä edes silloin harvoin kun voitte olla yhdessä kahdestaan? Meillä lapsilla ikäeroa 1.5v ja aika tasasen kiukkusia ollaan oltu toisillemme...varmaan joku toinen olis jo eronnu, mutta vielä sinnitellään yhdessä, kun ei vakavia ongelmia ole tavallaan, molemmat tiedetään, että johtuu elämäntilanteesta ja liian pienestä ikäerosta, mitä se eroaminen auttaisi asiaan? itse en nukkunut 3 vuoteen, joten tietysti olin kiukkuinen :-)
Onko sinulla mahdollisuutta lähteä mummolaan, siis äidillesi/vanhemmillesi muutamaksi päiviksi? Älä please tee mitään pitkällemeneviä johtopäätöksiä parisuhteen laadusta niin kauan kuin on alle kolmivuotiaita lapsia. Aivosi ja hormonisi ovat kanaemovaihteella, et ole oikein oma itsesi ja tähän mies reagoi vetäytymällä.
Ihannetapauksessa hankit perjantai-tai lauantai-illaksi lapsenvahdin, käytte parin tunnin illallisella tai kävelyllä tms. ja pyydät anteeksi mieheltä, että olet niin kärttyisä, "kauhea akka". Älä syyttele miestäsi, te kaikki neljä olette samassa veneessä. Vuoden päästä sinua harmittaa, jos nyt tulee ero.
Huoh, tutulta kuulostaa reilun vuoden takaa. ToinenKIN lapsemme oli koliikkivauva ja hänellä ja esikoisella on ikäeroa reipas 2 vuotta. Ja kun kumppanina on herra, joka ei oikein kestä vauvan huutoa ja sitähän meillä piisasi. Ajauduttiin sen ensimmäisen puolen vuoden aikana kovin kauas toisistamme. Niin kauas, että olin jo pakkaamassa tavaroitani. Joku hoki korvaani kokoajan vanhaa viisautta "ensimmäinen vuosi on raskain, silloin ei saa erota". Päätin silloin, että katsotaan. Ja se todellakin alkoi helpottamaan puolen vuoden jälkeen. Onnksi en luovuttanut.
Monesti olen miettinyt mitä olisi siinä vaiheessa pitänyt tehdä toisin. Ja kyllä se syyllinen lähtee sieltä omasta navasta. Olisi pitänyt olla itsekkäämpi ja huolehtia omasta jaksamisestakin. Ottaa mies alusta saakka mukaan, pakottaa heräämään öisin jne. Olen perusluonteeltani kiltti hoitajatyyppi ja sitä tulee hyysättyä kaikkia ja unohtaa itsensä, kunnes on poikkikatkirikki ja vihainen kuin karhu. Ja siitäpä se kierre sitten lähtee.
Ole sinä viisaampi ja ala jo nyt ottamaan aikaa itsellesi. Pieniä hetkiä ihan yksin (lenkille, nukkumaan, kauppaan, kahville kaverin kanssa). Tulet paremmalle tuulelle --> jaksat panostaa siihen herraasi --> parisuhteenne paranee. Äläkä lotkauta korvaasi miehen vastaväitteille jos pyydät apua yövalvomisiin/siivoamisiin jne. Sinunkin pitää se tehdä, niin myös hänen. Kiinnitä huomiota lepäämiseen niin et enää väsyneenä karju esikoisellesi. Tehkää välilä jotain kivaa kahden keskenkin!
Kun saat itse akkujasi ladattua, jaksat panostaa myös rakkaimpiisi.
Tuli kyyneleet silmiin,kun luin viestiäsi ja muistelen omaa aikaamme kun toinen lapsi syntyi.Meillä on lapsilla 5v eroa ja kyllä kaikki muuttui kun toinen tuli.
Mies lähti synnäriltäkin tosi aikaisin pois ja soittikin siitä seuraavana päivänä pyydellen anteeksi.Itse en edes tajunnut mitä tapahtui,enkä ollut edes asiaa miettinyt sen kummemmin.Mutta kun näin jälkeenpäin mietin niin se oli miehen irtiotto kaikesta.Meiltä katosi yhteys ja alkoi raha-ongelmat ja se arki.Itse en nauttinut kotona olosta,en osannut tehdä lasten kanssa mitään.Toki ne perusjutut,mutta nyt kun katon tota eskariin menevää poikaa,niin asiat olis voinu olla niin paljon paremmin,jos mies olis ottanut vastuuta arjesta.Että olis jaksettu paremmin.
Me erottiinkin vajaa vuodeksi ja se oli pojalle tosi rankkaa.Miehellä oli fb ystävä töistä.
Palasimme yhteen vuoden päästä.Olemme olleet yh dessä kaksi vuotta.Nyt tuntuu etten vaan jaksa.Olemme niin erilaisia.Haluaisin muuttaa toiselle paikkakunnalle,mutta miehelläni on työt täällä.
Kaikista pahinta on se et vanhempaa lasta kaikki kohtelee ihan erilailla kun nuorempaa.Sukulaisia ei kiinnosta synttärit ei mikään.Pojalla ei ole kavereita.Kävin eron jälkeen juttelemassa perhetyöntekijälle ja hän kysyi että montako mieheni perheessä on.Sanoin että kolme,niin se työntekijä sanoi et voipi olla et mieheni ei osaa ajatella neljän ihmisen perhettä.Musta tuntuu kaiken aikaa et olen ulkopuolinen tässä kuviossa.MInä olen eroperheestä ja näin ollen minäkin olen tottunut että meitä on vain kolme.Mä en oikein osaa selittää mut tuntuu et ollaan kasvettu liian samanlaisessa perheessä ja näin ollen olemme toistemme tiellä..en tiiä.
Sori sekava teksti..Mut lyhyesti voin sanoa et meillä se ainakin oli parisuhteen loppu.Nyt sen oikein tajuan kun sun tekstiä luin.