Olen 30 vuotias mies ja asun vanhempien luona. Olen asunut omillani 7 vuotta elämästäni mutta muutin takaisin koska koen etten enää jaksa. Näin vanhana kun tässä vielä vanhempien nurkissa pyörii niin ei sitä muuta voi todeta kuin olevansa pilalla oleva tapaus. Eilen havahduin siihen että kaikki nuo vuodet jotka asuin omillani olivat aivan turhia, en tarkoita että omillaan asuminen olisi turhaa vaan että nyt olen taas tässä ja kaikki on kuten silloin... tai no, huonommin monelta osin mutta kuitenkin että sama huone ja vanhempien nurkissa....
Päivien päättäminen on ollut mielessä monesti koska eihän tällaista tapausta kuin minä voi kukaan arvostaa, en arvosta itseäni ainakaan. Kavereita on pari mutta ystäviä ei ainuttakaan, siksi vappukin vietetään yksin ja kaverit ovat omissa porukoissaan...
MIten tästä voi enää toipua ja saada kiinni normaalin ihmisen kehitysrytmistä eli pitäs olla jo perhettä pystyssä... vaan kun en ole edes seurustellut koskaan ja kokemus lähemmästä kanssakäymisestä vastakkaisen sukupuolen kanssa rajoittuu muutamaan kännissä tapahtuneeseen hipelöimiseen.... koen olevani kehitysvammainen....
Päivien päättäminen on ollut mielessä monesti koska eihän tällaista tapausta kuin minä voi kukaan arvostaa, en arvosta itseäni ainakaan. Kavereita on pari mutta ystäviä ei ainuttakaan, siksi vappukin vietetään yksin ja kaverit ovat omissa porukoissaan...
MIten tästä voi enää toipua ja saada kiinni normaalin ihmisen kehitysrytmistä eli pitäs olla jo perhettä pystyssä... vaan kun en ole edes seurustellut koskaan ja kokemus lähemmästä kanssakäymisestä vastakkaisen sukupuolen kanssa rajoittuu muutamaan kännissä tapahtuneeseen hipelöimiseen.... koen olevani kehitysvammainen....
Vastaukset 19
Vanhimmat
Hommaa huo ra
Sie peilaat itteäs liikaa muiden kokemuksiin, ymmärrettävää toki kun yhteiskunta ruokkii tiettyä ihmismallia. Entä sitten jos asut vanhemien luona, monissa muissa maissa ja kulttuureissa on normaalia asua vanhempien kanssa pitkäänki. Minkä takia pitäisi olla perhe pystyssä tai muuta, ihanko ihmiset eläis tietyn ohjelman mukaan. Mie oon kans jo kolkyt, ei mulla oo tyttöystävää, ei oo omistusasuntoa, pitkiä sairaslomia masiksen, sosiaalisten fobioiden takia. Työ on kylläkin mutta saa nähädä kuinka kauan. Oon kans välillä asunu vanhempien luona ja voihan olla että muutan jossain vaiheessa takas, ei se oo musta häpeä, vanhemmilla alkaa olla jo ikää ja senkin takia olisi hyvä että asuisin samassa taloudessa, voisin auttaa arkisissa asioissa ja muutenkin helpottaa heidän elämistään.
Jep, samoilla linjoilla olen. Itse olen jo nykyään yli 40 ja asun äitini kanssa.
En enää näe siinä mitenkään erityisen outona, pikemminkin olen alkanut ihmettelmään tätä meidän Suomessa ajamaa hyvinvointimallia. Itsenäisyyteen
pyritään hinnalla millä hyvänsä, otetaan suuria asuntovelkoja joita maksetaan
hamaan vanhuuteen asti. Itseasiassa tällä mallilla tuetaan/suositaan suurien
rakennusliikkeiden etuja. Saadaan nuoria ihmisiä ajettua elinikäiseen velkaloukkoon.
Ihmiset, suuret massat, eivät välttämättä tiedosta tätä asiaa. Sitä itsenäisyyttä sitten
pyritään todellakin lobbaamaan kaikilla foorumeilla, aivan kuin se olisi ratkaisu
kaikkeen ja tekisi ihmisestä jotenkin "paremman"...paremman millä tavalla?
Olen itse asunut välillä tyttöystävän kanssa ja välillä taas ihan omillani. Omillaan
toimeentuleminen on siis sekin tuttua. En itse kuitenkaan ole, näin voin sanoa,
kokemuksen myötä että minusta siinä mitään autaaksi tekevää ole että asuu
yksin, kaksin tai näin, oman vanhempansa kanssa. Mielestäni jokaisella on oma
polkunsa kuljettavana jota kenenkään ei tarvitsisi hirveästi yrittää kääntää.
Et välttämättä ole tällä palstalla mitenkään outo. Ei mullakaan ole minkäänlaista kontaktia naisiin vaikka ikää on jo 27. Kotona en oo asunu varmaan 10 vuoteen, mutta ei se sosiaalista kyvyttömyyttä ole miksikään muuttanut. Kerran kun jää yksin, on aina yksin. Tämä lienee totuus mun kohdalla.
Nimimerkkisi on toinen totuus joka osuu muhun. Ei ole ketään jonka kanssa mihinkään lähtis, saati että kukaan mihinkään pyytäis. Sama toistuu joka juhlapyhänä.
Tällä palstalla saa lähinnä vaan paskaa niskaansa vaikka kirjottaisi mitä. Itse olen sitä mieltä, ettei yksinäisyyttä paskempaa kohtaloa elämässä ole. Köyhänäkin on kivaa jos on kavereja ja kumppani. Sitäpaitsi harva jolla on kumppani ja kavereja, koskaan jää köyhäksi. Onnistuminen elämän tärkeimmällä osa-alueella ruokkii onnistumisia myös työelämässä. Yksin on karua olla.
Ihan järki päätös kun muutit kotiin tilanteessa jossa koit ettet enää jaksa. Omalta perheeltä tuen saamisessa ei ole mitään väärää. Ei se sinua mitenkään ihmisenä huononna.
Täällä on tosi paljon yksinäisiä, useimpia asia myös häiritsee. Eikö asiaa voi auttaa? Jos täällä palstalla kaksi yksinäistä osuu keskustelemaan, eikö voi vaihtaa meiliosoitteita ja ainakin yrittää ystävystyä? Minulla on kaksi aikuista lasta joista toinen vielä asuu luonani. Meille molemmille se on vielä tärkeä asia. Ja oikein kiva lukea tuollainen näkökulma, että varsinkin jos välit vanhempiin on läheiset, ei se nyt niin vaarallista ole majailla saman katon alla. Mutta ymmärrän kyllä aloittajan ahdistuksen, jos kokonaistilanne on odotusten vastainen ja joutuu palaamaan kerran jo lähdettyään. Nyt on monella taas tosi rankkaa taloudellisesti ja muutenkin. Yksikin ystävä auttaa jaksamaan, tehkää töitä löytääksenne toisenne.
S**tanan luuseri, miten tuommoista vässykkää kukaan nainen
koskaan voisi katsoa seurustelumielessä edes joksikin aikaa
soveliaaksi, olet jäänyt auttamatta jo junasta.
Vanhempiensa nurkissa asuva peräkammarinpoika, miten ihmeessä
voit edes kuvitella että nykyään naiset kelpuuttaisivat sinut.
Mene jo ja hirtä ittes lähimmän puun oksaan tai johonkin, sulla
turhamun.alla ole täälä mitään jakoa, ootpahan sitten pois
täältä muiden joukosta ilmaa pilaamasta, sosiaalitönkkö luuseri.
Tätä saat tottua täällä lukemaan jos tänne kirjoittelemaan jäät.
Kirjoitteli yksi peräkammarin poika.
Mukava lukea vastauksia joissa on jotain positiivista. Jos suoraan sanotaan niin en kaipaa perheen perustamista eikä minulla ole sellaista fiilistä että haluaisin isäksi, mutta jotenkin koen että ihmisten arvostus minua kohtaan vähenee, kaveripiirissä hyvin moni on jo isä ja ollut pitkään suhteessa. Faktahan se on että elämän tarkoitus on luoda lisää elämää, sitä että miksi ja mitä siellä lopussa odottaa niin en tiedä, jos sitä loppua edes on.
Oma luoteeni on niin omituinen etten ymmärrä sitä itsekään eli kaipaan ystäviä ja läheisyyttä mutta jotenkin aina oletan että muilla on parempaa tekemistä enkä kovin herkästi ota yhteyttä kehenkään, yleensä minut ikäänkuin raahataan mukaan porukkaan eli joku soittaa ja sanoo että on menossa sinne tai tänne ja että hyppäänkö kyytiin. Tämä tekee elämästäni erittäin eristäytynyttä ja se onkin ollut vuosikausia kämpältä - töihin - töistä - kämpille -meininkiä, joskus sitten sattuu johonkin porukkaan eksymään. Rahaa on kertynyt mutta sitäkään "en osaa käyttää", tarkoittaa että isommat kuluerät aiheuttavat ihan kirjaimellisesti ahdistusta minussa. Siinäkään ei ole mitään järkeä, säästää helvetisti ja kuolla pois. Joskus olen miettinyt että kiertäisin maailmaa ja perseilisin oikein kunnolla kaikki rahani ja siellä missä ne sattuu loppumaan niin sinne jäisin.
Jos asut vanhempiesi luona, käyt töissä, et osallitu kuluihin (ruoka tms), niin sitten pitäisin hieman outona.
Normista poikkeaminen on kieltämättä vähän rasittavaa.. Minä en edes kaipaa mitään parisuhdetta tai omaa perhettä, mutta monta kertaa olen miettinyt että mikä on minussa vikana. Kenties on vain käynyt huono mäihä perimän synnyssä.
"Jos asut vanhempiesi luona, käyt töissä, et osallitu kuluihin (ruoka tms), niin sitten pitäisin hieman outona."
Sanotko vielä mitä outoa tuossa on? Rahaa jää säästöön vaikka asuntoa varten.
Se on mielisairasta.
Elämä itssään on aika mielisairasta, kaikki pyörii jonku kolikon ympärillä, maailmaa saastutetaan ties minkä velvoliisuuden vuoksi, luontoa raiskataan, meret kalastetaan tyhjiksi ja ihminen vaan lisääntyy kun joku syöpä. Ei tää tervettäkään oo.
Mikä sitten jos ihminen elää noinkin. Onhan ennenkin ollut noita yksineläjiä. Missä on sanottu, että jokaikisen pitää hankkia se uraputki, perustaa perhe ja suorittaa jotian. Sinähän eläöt nyt hyvin. Saattaa olla vanhemmille ilo kun poika on tullut ja on heille tulevaisuudessa vanhuuden turvana. Voi olla että vanhempasi ovat vielä niin hyväkuntoisia että pärjäävät ilman apua ja vaikka työelämässä.
Kehitysvammaisetkin ovat ihmisiä ja sinä et sellainen ole.
Kuule ei sinun olemassaolosi ole turhaa. Sinun on oma ainutlaatuinen kokemus elämästä ja se on sinun elämää. Sinunlaisia on Suomessa paljonkin. Hanki harrastuksia, kalastusta, luontojuttuja ym.
Jep ja sellainen pointti tähän vielä, että kyllähän jengi pusertaa itsensä vaikka väkisin johonkin normimuottiin, keskimääräisen massan osaseksi, ettei vaan erottuisi tässä maassa mitenkään, häiritsevästi...Miksei ne ihmissuhteet muuten synny täällä luontevasti, niin kuin ehkä monessa muussa maailman kolkassa? Ihan normi ystävyys- ja parisuhteet vaatii kummallista puristamista, ja osuuko sitten nappiinkaan sillä metodilla...
Saako kysyä, että miksi sinulla ei ole naiskokemuksia?
Oletko siis teknillisesti neitsyt?
Itse olen teknisesti ottaen, koska yhdyntä ei ole onnistunut, kun tositilanteessa ei ole seissyt, kaikkea muuta räpellystä kyllä on ollut,
Olen itse samassa jamassa, ja yksi syy on kun söin SSRI-lääkkeitä masennukseen, niin vaikka naisen kanssa pääsin sänkyyn, niin yhdyntä ei onnistunut, kun ei seissyt.
Nyt myöhemmin olen tajunnut, että se johtui tuosta SSRI-lääkkeestä joita en enää syö.
Eli vinkkinä, syötkö SSRI-masennuslääkettä, jos syöt, niin se vie libidon, eli sinun ei tee edes mieli naista, ja kun ei tee mieli, niin ei niitä naisia tule yritettyäkään.
ei se kyllä välttämättä johdu tuosta lääkkeestä.. olen itsekin syönyt noita nappeja, seksiä en toki silloin päässyt harrastamaan.. nappuloita kun en enää syönyt olisin päässyt, mutta eipä sitten tietenkään seisonut.. uskottelin että johtui humalasta tai jostain kummasta mutta kyllä se todelinen syy on siinä että vaikkamitenkä paljon toista haluaisit.. niin kokemattomalle suorituspaineet ovat aivan jumalattomat.. vaikka se ei ehkä siltä tuntuisikaan...
Vappu on paras. Ja juhannus. Ja uusivuosi. Todellista eksistentialismin juhla-aikaa. Pitäisi olla ryyppäämässä ja panemassa, mutta todellisuus on jotain ihan muuta. Jaksamisia ap:lle ja muille. Olen samassa veneessä. Tälläinen elämä on aika kurjaa.
Luulin jo että tunnistin sinut tekstisi perusteella ja mietin et ootko muuan tuttuni joka juur eilen täytti 30 mutta kaippa et, jos et koskaan oo seurustellut. No, lohutti tai ei, niin en oo minäkään. Muiden kuin itseni hipalilua en oo harrastanu, tai asunu armeija-aikaa tai opiskeluaikaa lukuunottamatta muualla ku kotona.
Ei kaikkia oo varmaan tarkotettukaan naimisoituvaisiksi. Ohan se perheen elätys toisaalta aika riesa.
39-v ja vanhempien luona asun taloudelliaista syistä. Ei siinä mitään outoa ole, mutta välillä tulee kyllä mieleen, että tässäkö nyt sitten loppuelämä menee. Eteenpäin on kuitenkin pyrittävä ja koen tämän tällaisena hyödyllisenä oman itseni etsimisen aikana ja mahdollisuutena löytää jotain mielekkäämpi ammatti itselleni - ilman mitään suurempia aineita. Tämä meidän yhteiskuntamme tuntuu välillä niin julmalta, kun pitäisi olla nelikymppisenä jo kaksi lasta, koira, asunto velka ja stressaava ura. Ei se avioliittokaan mitään herkkua ole. Keksi jotain hauskaa tekemistä itsellesi ja unohda tämän yhteiskunnan asettamat paineet. Jos joku paljastaa oman pikkumaisuutensa arvostelemalla elämääsi, niin se on hänen ongelmansa - ei sinun.
Relax!