Sen lisäks että anorektikot miettisivät itseään sairauden keskellä, niin miettisivät myös perhettä ja ystäviä mitä he joutuvat kestämään kaiken hädän ja epätoivon keskellä ku yrittävät auttaa parhaansa mukaan sairastunutta. Mun kaverilla on ollut jo 10 vuoden ajan anoreksia eikä minkään valtakunnan apua ole ollut sairaalahoidoista, perheen ja ystävien tuesta ja hädästä. Olen tällä hetkellä varmaankin kaverini ainut ystävä, jolle hän avautuu ongelmistaan ja myöntää sairauden. Oon yrittäny puhua, kuunnella, auttaa ja tukea parhaani mukaan, jopa pakottanu syömään ja laatinu ruokavaliotakin hänelle, mutta mistää ei ole hyötyä. Hän on jo täysikäinen ja kieltäytyy nykyisin sairaalahoidost, vaikka se olis paras paikka hänelle tällä hetkellä.
En enää jaksa katsoa vierestä sairasta touhua, kun kaikki apu menee kuuroille korville, joten tein ratkaisuni omaksi parhaakseni ja lopetin kaveruuden. Anoreksia on sellainen sairaus joka imee mehut myös perheeltä ja kavereilta.
Älkää olko itsekkäitä sairaudesta huolimatta, vaan miettikää mitä läheisiänne! he kärsivät samalla tavalla.
En enää jaksa katsoa vierestä sairasta touhua, kun kaikki apu menee kuuroille korville, joten tein ratkaisuni omaksi parhaakseni ja lopetin kaveruuden. Anoreksia on sellainen sairaus joka imee mehut myös perheeltä ja kavereilta.
Älkää olko itsekkäitä sairaudesta huolimatta, vaan miettikää mitä läheisiänne! he kärsivät samalla tavalla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.