....

Kukaan ei voi ymmärtää, ellet anna heille tilaisuutta. Jos lääkärissä et kerro totuutta pahasta olostasi tai vastaa kun kysytään esim. itsemurha-ajatuksista, et voi saada niihin apua.
Ei sinun pääsi sisälle pääse kukaan katsomaan ja ymmärtämään. Pointti on se, että siihen tarvitaan myös sinun panostustasi.Tunnut leikkivän elämäsi kanssa kissa ja hiiri-leikkiä. Ymmärrätkö itse kuinka pahassa jamassa oikeasti olet, jos leikit viikatetanssia elämälläsi tuosta vaan...????

Oon käyny melkein ton saman läpi. Yhdessä vaiheessa pyysin itse päästä osastolle hoitoon, mutta silloin oli täyttä. Ja kun paikka vapautu, en tuntenut enää olevani "tarpeeksi sairas" sinne. Oli todella vahinko etten "joutunu" osastolle silloin kun sinne halusin.
Mut mun elämä oli ihan sekasi.. itseasiassa mä en muista paljon mitään siitä ajasta..
Mut terapias oltiin niin ilosta, ei oltu viillelty eikä itsaria harkittu, vaikka asianlaita oli päinvastoin.
Mut välillä olin parempi.. Olin oikeesti ilonen, elämä oli ihanaa jne.. Löysin uuden miehen, rakastin ja tunsin itseni rakastetuks.. Mut sit alko alamäki.. rakas meinas kuolla, sen tarttee käydä 3x viikos sairaalas hoidois et elää.. Se otti mulla todella lujille, itkin päivät ja välil yötki.. keskeytin koulun siks aikaa et pääsin takas jaloilleni.. Olin parissa kuukaudessa takas jonkinlaises tasapainos, jatkoin kouluu siitä mihin olin jääny. Lopetin terapianki jossain vaiheessa. Sit tuli uus alamäki.. molemmilla vauvatoiveita, mut mussa vikaa; ei sisuksissa tapahdu mitään. Alettiin tutkimaan, ja kappas.. mulla on kohdunkaulas syövän esiaste.. Syytä munasolujen kypsymättömyyteen ei viel tiedetä, ja solumuutos tarttee leikata pois.. Ja mun äiti ilmotti saavansa vahinkovauvan..
Masentaa taas, mikään ei jaksa kiinnostaa ja kuolema hiipii aina varkain ajatuksiin.. haaveilen miten ihanaa olis jättää nää kaikki maalliset murheet ja päästä ikuiseen unohdukseen..