Vihdoin uskalsin...

Olen jo ehkä vanha eukko verrattuna muihin kirjoittajiin (?). Mutta haluaisin kertoa oman kokemukseni. Olin 20 vuotias, kun aloin seurustelemaan ensimmäisen mieheni kanssa. Menimme kihloihin n. 8 kuukauden päästä. Minusta tuntui, että mies oli se oikea ja olin hyvin rakastunut. Noin vuoden päästä oli häät. Aluksi meillä meni hyvin ja kaikki näytti lupaavalta. Myöhemmin tuli ongelmia ja ne paisuivat niin suuriksi ja vaikeiksi, että ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Vaikka sillä periaatteella tietysti naimisiin menimme, että avioliitto kestäisi. Avioliitto kesti vajaa kolme vuotta.

Löysin onneksi uuden ja ihanan miehen. Mutta vaikka mies tuntui oikealta ja halusin viettää hänen kanssaan loppuelämäni, en halunnut kiirehtiä kihloihin/naimisiin menon kanssa. Vasta 6 vuoden yhdessä olon jälkeen (kuukausi sitten) menimme kihloihin. Ja pian on tarkoitus mennä naimisiin! Kun osaamme vain päättää haluammeko syksy,talvi,kevät vai kesähäät! Vaikkei sillä ole niin merkitystä, kunhan menemme naimisiin! Ja lapsikin yritetään heti laittaa aluille. Onneksi mieheni jaksoi odottaa. Minun kohdalla viivyttely johtui edellisen suhteen tuomasta pettymyksestä. Vaikka uskoinkin tähän uuteen suhteeseen ja rakastin avomiestäni, jossain häily pelko, että mitä jos tämä ei kestä. En halua naimisiin enää kolmatta kertaa! Vaikka avoerokin tuntuisi varmasti vaikealta.

Paras ystäväni alkoi seurustella oman miehensä kanssa samana vuotena, kun minä ensimmäisen mieheni. He menivät naimisiin kahden vuoden seurustelun jälkeen ja ovat edelleen onnellisesti yhdessä ja lapsiakin on. Heille kävi paremmin. Siskoni meni 7 vuoden seurustelun jälkeen naimisiin ja he ovat olleet nyt 2 vuotta naimissa. Heillä mies jahkaili. Mutta onnellisia tuntuvat olevan. Aina ei tietysti kannata odottaa, jos toinen kovasti haluaa naimisiin ja toinen on todella asiaa vastaan. Ja tuntuu, että toinen ei ole tosissaan. Ja iästäkin se riippuu. Ei sitä montaa kertaa viitsi odottaa vuosia, jos seurustelu ei päädy avioliittoon!